 |
| Tämä pari vuotta sitten maalaamani, idean havainnollistamiseen tarkoitettu kuva esittää "muodon unesta herännyttä tietoisuutta" (Tollen termein). |
Ja kaipa niitä on joitakin tiedeihmisiäkin ollut (kuten Einstein) ja lienee edelleen, joitten tieteellistä uskottavuutta ei ole kyseenalaistettu siksi, että heillä on ollut jonkinlainen hengellinen maailmankatsomus. En ole teologi, mutta minulle on kehittynyt käsitys ja näkemys esimerkiksi siitä, että erilaisissa uskonnollisissa ”suuntauksissa” on jotakin yhteistä pohjaa. Kun mennään tarpeeksi syvälle asian ”ytimeen” (siis, kulttuuristen tapojen, mieltymysten, kielen, käsitteiden yms. ohitse), on nähtävissä tai koettavissa, että on vain yksi ”jumaluus”, josta on syntynyt lukuisia ihmismielen tulkintoja.
En minä tätä alkusepustusta kirjoittanut siksi, etten itse uskoisi, että minulla on oikeus esittää myös hengellisiä näkemyksiä tai mielipiteitä. Kaikki nämä alkusanat ovat tässä siksi, että on aiheellista informoida mahdollista lukijaa siitä, että tämä teksti on ”uskomuksellinen” eikä populaaripsykologinen. Etten siis käyttäisi ”ammatillista arvovaltaani” luihusti hyväkseni ”aivopestäkseni” jotakuta uskomaan samoin kuin minä uskon. Ja mitä minä sellaisesta edes hyötyisin? En aio kerätä kolehtia itselleni siksi, että tässä jotakin ”saarnaan”. Tiedän, että henkisesti tällainen kirjoittelu on itsekästä. Yritän ehkä vaikuttaa maailmaan, jotta sietäisin sitä paremmin itse. Yritän lievittää kärsimystä, etten joutuisi kokemaan myötäkärsimystä. Yritän luoda rauhaa, koska haluan itse olla rauhassa…
Maailma tällä pallolla tuntuu olevan menossa ”ihan pilalle”. Viime päivinä on soinut mielessä Bastillen biisi, jossa lauletaan: ”When it feels… like the world’s gone mad… and there’s nothing you can do about it…” Ja vastikään kuuntelin (”aktiivisesti” kehomeditaation jälkeen) Thousand Foot Krutchin ”War on Change”- biisiä. Siitä jäi soimaan yksittäisiä säkeitä, kuten: ”I want to live like I know I'm dying, take up my cross, not be afraid.” Ja kysymys: ”Is it true what they say, that words are weapons?” Ja vielä tämä säe: ”There's a war going on inside of me… tonight…”
Itsestä tuntuu siis, ettei jaksaisi enää sietää tätä kaoottista sontaa, typeryyttä ja mädännäisyyttä, joka maailmassa vallitsee. Muttei se tietenkään tarkoita, että pitäisi saada muutetuksi koko maailma, jotta oma olo helpottaisi. Voihan sitä paeta ”maailman pahuutta” omaan kuplaansa, vaikkakin se on itsen kannalta pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu, koska sieltä kuplasta loppuu happi (puhumattakaan koiran peräpään kaasumaisista tuotoksista). Tai sitten voi yrittää tapella kaikkia ja kaikkea vastaan, ja olla sitten koko ajan helvetillisessä sotatilassa. Mutta sekin on hölmöä. Siinähän menee ikä ja terveys, eikä maailma muutu sen paremmaksi, kun itsekin vain lisää sen ”pahuutta” omalla vihamielisyydellään.
Tyhmää ja epistä! Jos tuntuu välillä oma mieli ihan toopelta, niin en tiedä helpottaako vai pahentaako se tilannetta, kun tuntuu, että jotkut muut ne vasta toopeja ovatkin. Eikä siinä kaikki, että maailma tulvii monenlaisia toopeja, vaan on olemassa jopa tuhovimmaisia sellaisia; niitä kamalan ilkeitä, itsekkäitä, aivan moraalittomia ihmisiä… Ja minähän en tietenkään ole koskaan ollut yhtään kamala enkä itsekäs! Se on aina joku niistä muista, joka tekee pahaa; ainakin enemmän kuin itse on koskaan tehnyt. Kunnes koittaa päivä, että tiedostaa olevansa itsekin osallinen maailman ”pahuudessa”. Ainakin se yksi kahdeksasmiljardiosa. Tosin, vastuun voi vielä jakaa omille ”pahoille puolilleen”, niin ei ole siitäkään osuudesta ihan yksin vastuussa.
Jos nyt vaikkapa puhuttaisiin taistelusta hyvän ja pahan välillä, klassiset sadutkaan eivät oikeasti kerro siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Tai jos kertovat, ne antavat minun mielestäni väärää kuvaa todellisuudesta. Uskon, luulen, arvelen, että sadut kertovat ihmisen sisäisestä maailmasta. Yksinkertaistettuna: ihmisen sisällä on ”puolia”, joista osa on niin sanotusti ”pahempia”, ja osa vähän parempia. Tietoisuus näistä ”puolista” olisi se ”minuus”, joka saattaisi olla parasta meissä, jos olisi hereillä.
Toisin sanoen, meidän kaikkien sisällä on ”pahuutta” ja itsekkyyttä, ja jos me ”ruokimme” niitä puolia itsessämme, kasvaa todennäköisyys, että ”pahat” puolemme vaikuttavat enemmän myös toimintaamme, siis, ulkoiseen käytöksemme ja suhtautumiseemme itseen ja toisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Osaamme sen ”sisäisen ikävän puolemme” ruokkimisen kyllä hyvin. Haudomme katkeria ajatuksia, emme anna anteeksi, pidämme itseämme enemmän arvossa kuin muita, valitamme, kauhistelemme, syytämme toisia kaikesta pahasta, jne.
Meidän sisällämme on siis käynnissä jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Kun ”paha” voittaa ja pääsee valtaan, eli tarttuu ohjaksiin, teemme ”pahaa”; tai vähintäänkin ilmaisemme ja lietsomme vihaa myös ulkoisesti. Jos hyvä voittaa sisällämme, teemme hyvää; heijastamme hyvää ulospäinkin. Niin yksinkertaista se on (ellei väen väkisin halua monimutkaistaa sitä esimerkiksi älyllisestä viisastelutarpeesta).
Tätä sisäistä taistelua kukaan toinen ihminen ei voi kokonaan käydä meidän puolestamme, vaikka joku ulkopuolinen ehkä voikin olla avuksi siinä, että ylipäätään älyämme ”katsoa itseemme” (tai niin kuin presidentti totesi ”peiliin katsomisesta”). Kukaan toinen ihminen ei pysty näkemään yhtä hyvin sisällemme kuin me itse voisimme nähdä. Meillä on kuitenkin taipumus olla hieman sokeita tai likinäköisiä tarkastellessamme itseämme. Tai sitten olemme haluttomia katsomaan sinne ”peiliin”, koska tiedämme näkevämme siellä jotakin epämiellyttävää.
Jos uskaltaisimme tarkastella sitä, mitä ”sisäisessä valtakunnassamme” on meneillään, näkisimme asioita, joita emme ehkä haluaisi nähdä, mutta joita meidän oikeastaan täytyy nähdä, jotta saamme ymmärryksemme takaisin. On uskallettava tunnustaa ”syntinsä” edes itselleen, jotta voimme antaa ne anteeksi itsellemme. On kohdattava ”sisäiset pahiksensa” kasvoista kasvoihin, hyväksyttävä niitten olemassaolo ja nähtävä, miten ne parantuvat, kun ne tuodaan ”valoon”; hyväksytään, annetaan niiden olla.
Ilman valeasuja, ilman varustuksia, ilman ”egonjatkeita” toinen ihminenkin on vain joku, joka on joskus ollut pieni vauvanrääpäle, vaikka hän juuri nyt olisi vaikkapa hemmetin vihainen ja sekaisin. Jokaisella vihaisellakin reppanalla on olemassaolon oikeus. Jos tällaisen olennon mieli on edelleen takertunut ulkoiseen ”muotoon”, se ei ymmärrä, ettei sen olemassaolo ole kiinni egon säilymisestä ja monenlaisista egonjatkeista (kuten kansallisuudesta tai ulkoisesta valtakunnasta). Se luulee ehkä oman olemassaolonsa olevan uhattuna ja joutuvansa taistelemaan omasta olemassaolostaan. Mutta valtio EI ole minä. Minuus on tietoisuutta, ”henki”. Sitä ei voi tuhota; joten, meidän ei tarvitsisi pelätä olemassaolomme puolesta.
Mutta tämä on ehkä liian outoa ja vaikeatajuista, joten, mieluummin me ehkä vain kuitenkin seuraamme uutisia ja teemme ”demoneita” niistä ihmisistä, jotka mielestämme tekevät enemmän pahaa kuin me itse. Osittain se voi olla tottakin, että jotkut tekevät enemmän konkreettista pahaa, koska heillä on enemmän vaikutusvaltaa ja vähemmän empatiakykyä. Eivätkä kaikki ihmiset sentään syyllisty vaikkapa väkivaltarikoksiin, tai ylipäätään riko vakavammin lakeja. Mutta moraalisia rikkeitä, eettisten normien sivuuttamista ja toisten tai oman hyvinvoinnin laiminlyömistä tapahtunee kenen tahansa arjessa.
Ehkemme ole olleet niitä ”pahimpia pahiksia”, mutta kenties olemme olleet vähän hölmöjä? Olemmehan antaneet maailman mennä näinkin pilalle. Ehkäpä olemme jättäneet tekemättä jotakin oleellista tässä paniikissamme elää ”oikeanlaisesti” ihmisten silmissä, tai ylipäätään selvitä hengissä? Jospa olemmekin laiminlyöneet ”sisäisen valtakuntamme” hallinnon, ja päästäneet siksi tiluksemme retuperälle; kaikenlaisten sisäisten hölmöjen ja kusipäitten sotkuiseksi taistelutantereeksi?
Jos koettu uhka onkin sisäinen eikä ulkoinen, ei ole mitään järkeä hyökätä ketään toisia ihmistä vastaan sen enempää kuin vahingoittaa itseäänkään. Uhantunne ei katoa eikä hyvä pääse valtaan sillä tavoin, että ihminen yrittää tuhota toisiin ihmisiin tai tahoihin sijoittamansa ”pahan” tekemällä itse pahaa; voimalla ja väkivallalla. Pahaa ei tietenkään voiteta pahalla. Vihalla ei ratkaista konflikteja. Kun kiukkuinen kääpiö jossakin sadussa ”poksahtaa” omaan patoutuneeseen raivoonsa, roiskeista voi aiheutua tuhoa ympäristöön, mutta se on myös kääpiön loppu. Ehkä se olisi tarvinnut apua, ettei raivoa ja katkeruutta olisi kasaantunut niin paljon. On kurjaa olla kaikkien vihaama ja inhoama pahis, joka lopulta tuhoaa itsensä omalla pahuudellaan. Kyrie eleison!
Sotaa käydään sisällämme, ja ulkoinen maailma on heijastus siitä, mitä ihmiset käyvät läpi sisällään. Ei meidän tule kääntyä ihmisiä vastaan, vaan vastustaa sitä ”pahuutta”, joka tuhoaa luomakuntaa ja hyötyy ihmiskunnan kollektiivisesta hölmöydestä (= tiedostamattomuudesta). Meillä on oikeus suojella itseämme ja läheisiämme, muttei tuhoamalla toisia. On ymmärrettävää taistella itsepuolustukseksi, muttei siihen tarvita vihamielisyyttä.
Kun taistelemme henkisesti, emme tarvitse aseita, joilla tapetaan, vahingoitetaan tai aiheutetaan tuhoa. Jos sanat ovat aseita, nekin voivat kyllä järkyttää, kirvellä ja sokaista hetkeksi, eikä niilläkään saisi vahingoittaa ketään. Etenkin väkevämpiä niistä on käytettävä varoen ja vastuullisesti kuin kirurgin veistä. (Lapsena käytin sellaista askarteluun ja tökkäsin terällä reiteeni, joten, opettelemista on…)
Ottakaa ”herruus” sisäisessä valtakunnassanne ja taistelkaa sen puolesta. Mikään valtakunta ei kestä kasassa, jos sitä repivät sisäiset riidat. Taistelkaa rauhan puolesta niillä aseilla, jotka eivät maksa mitään, ja jotka ovat kenen tahansa käytettävissä. Pukekaa yllenne se taisteluvarustus, jota ei voi tuhota.
Kuka tahansa voi seistä lujana, järkkymättä, kuin vuori. Ihminen voi seistä omien sanojensa takana, tai maadoittaa itsensä jalkojensa kautta ja pyrkiä rauhoittumaan tämän kaiken kaaoksen keskellä.
Kuka tahansa voi tehdä parhaansa pysyäkseen totuudessa. Jos ei tiedä, mikä on totta, voi yrittää sentään olla levittämättä epävarmaa tietoa eteenpäin, ja höpisemättä valheita omankin päänsä sisällä. Harhojen kehittelyähän me teemme lähes jatkuvasti, kun pyörittelemme mielessämme ajatuksia, joista vain harva on totta ja rakentavaa. Se, joka uskoo aivan kaikki omat ajatuksensa, on ns. mielipuoli.
Meidän henkinen olemuksemme voisi olla kuin haarniska, joka suojelee meitä kaikelta pahalta, ja jota ei voi tuhota. Kuka tahansa meistä voi kuvitella olevansa ihmeellinen olento, jolla on oikeus olla olemassa, kun hän on kerta ihmeellisen prosessin kautta tänne maailmaan putkahtanut. Olemme saaneet tämän ”varustuksen” Luojaltamme.
Kuka tahansa voi pyrkiä edistämään rauhaa omassa mielessään, sisäisesti, ja sitten muitten ihmisten kanssa. Ei lietsota vihaa, ei katkeruutta, ei kostonhimoa. Jos arvelee itse ehkä saavansa anteeksi omat hölmöytensä, olisi kaiketi reilua antaa itsekin muille anteeksi?
Rauhaan – niin sisäiseen kuin ulkoiseen – tarvitaan sitä, että hyväksyy sen, mitä on ja mitä on ollut; antaa anteeksi ja aloittaa joka päivä ”puhtaalta pöydältä”. Todellinen, pysyvä rauha edellyttää kaikilta ihmisiltä sisäistä rauhansopimusta – muuten katkeruus jää kytemään ja leimahtaa jonakin päivänä uudelleen liekkeihin. Viholliset ovat ”oman talon väkeä”, ja me olemme ”oma talomme”. Shalom sinunkin talollesi!
Tarvitsemme lujaa luottamusta siihen, ettei meillä ole hätää, syvimmällä tasolla. Olemassaolomme ei lopu, vaikka tuhoutuisimme ulkoisesti. Voimme olla kuin kilpi; se ei hyökkää, vaan suojelee ja torjuu kaikki vihamieliset yllykkeet, niin sisäiset kuin ulkoiset.
Voimme hyväksyä sen, että jokainen hetki on mitä on. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus; ikään kuin pelastuksen hetki. Olemme olemassa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ja jos tarvitsemme jotakin terävää, jolla puhkaista ”kuplia”, joihin ihmiset piiloutuvat, tai tuhota valheellisia kuoria, tai romahduttaa sopivaan kohtaan tähtäämällä hyökkääjän suojavarustuksen, tai puhkaista mätäpaiseen, meillä on käytössämme Sanan miekka. Luoja suokoon, että sen pitelijää ohjaa tietoisuus, eikä itselleen sokea mieli.
Jos olet herännyt, pysy valveilla. Joka hetki. Hyväksy se, mitä on. Katso, mitä sisälläsi on, ja toivo ja ano rauhaa sinne. Hyväksy sekin, ellei sitä ole. Taistele silti hyvän puolesta; kukista sisäiset ”hirviösi” rakkaudella ja anteeksiannolla. Et näe enää niin paljon ”hirviöitä” ulkopuolellasi, kun nekin ovat kärsiviä vauvoja tai pikkuelukoita.
Sisäinen todellisuus heijastuu ulkoiseen. Kun valo syttyy, se alkaa valaista ympäristöäkin. Sinusta tulee rauhantekijä.
Ellet ole vielä herännyt, olisiko jo aika herätä ja sytyttää lamppunsa?
PS: Luonnollisesti maailmantilanne vaikuttaa siihen, miksi tätä kirjoitin. Vihanlietsonta ylläpitää ulkoista sotatilaa, kun ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä vihollisia toisissa ihmisissä ja kaivautuvat entistä lujemmin omiin poteroihinsa, tai hyökkäävät entistä isommalla raivolla. Vihollinen on kuitenkin ”henkinen”, vihollinen on ”mielessä”, eikä suoranaisesti kukaan toinen ihminen. Mieli ohjaa ihmistä, ja kun mieli muuttuu, ihmisen suunta muuttuu. Mieli taas muuttuu, kun tietoisuus herää ja ottaa hallinnan mielestä ja sitä kautta ihmisen toiminnasta. Pysytään siis hereillä, eikä mätkitä ketään unissamme.
Mielentilaani vaikutti osaltaan myös yksi Ylen dokumenttielokuva, ”Hyvä käytös” (2019), jonka ohjaaja on antanut anteeksi veljensä murhaajille tehdessään elokuvaa elinkautisvangeista. Tekstin loppuosan ”inspiraationa” on Ef. 6:10-17. Ja tähän vielä yksi Raamattusitaatti:
”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti