Kiitos äidille - annoit minulle palikoita elämään

Pala äidinrakkautta

Äitienpäivän lähestyessä aloin luonnollisesti ajatella omaa äitiäni. Elelemme useamman sadan kilometrin päässä toisistamme, muttei se tarkoita, etteikö sitä aika ajoin olisi ”hengessä mukana”. Kummallisen usein on sattunut sellaistakin, että päiväkausien omaan arkeen uppoutumisen välissä tulee ajatelluksi äitiä, ja sitten saakin tekstiviestin. Joskus korva soi ensin, ja sitten tulee viesti…

Muistelin tässä yhtenä päivänä, millaista oli, kun vuotta vanhempi isoveljeni oli mennyt kouluun, eikä minulla ollut ketään, jonka kanssa nahistella, leikkiä tai touhuilla, jos sattui, etten keksinytkään itsekseni mitään tekemistä. Mutta äiti oli kotona, ja vaikka hänen täytyi joskus tehdä kotitöitä, saatoin ainakin seurata, miten hän laittoi ruokaa tai leipoi, tai teki kaikenlaista muuta, mitä nyt milloinkin oli käsillä. En muista, oliko minusta erityisen paljoa apua missään keittiöhommissa silloin kuusivuotiaana, mutta saatoinpa ainakin oppia joitakin perusasioita niistä tekemisistä pelkästään katselemallakin. Ja sain yleensä nuolla leivontakipot, vaikken olisikaan ollut avuksi.

Muistan, että jäin joskus tiskaamaan, kun äiti teki jotakin muuta, ja kun hän kävi katsomassa, miten tiskaaminen sujui, kerroin hänelle tiskanneeni mielikuvitusnallen kanssa. Yleensä veljeni oli kaverina tiskatessa. Hän osasi lukea astioista ja ruokailuvälineistä, missä ne oli valmistettu, ja leikimme, että ne olivat sen maalaisia ”ihmisiä”, jotka olivat ensin kylvyssä tai saunassa, ja menivät sitten kuivattelemaan. Ehkäpä kuvittelin tuota samaa, kansainvälistä kylpylää myös mielikuvitusnalleni kanssa. Mitään kylpylä- tai kosmopoliittisuus-innostusta ei siitä leikistä minulle kehittynyt, mutta kenties joitakin hermoyhteysrihmoja harmaalle aivokuorelleni monen muun myöhemmän innostuksen pohjaksi.

Äiti ei ole ollut mikään siisteysniuhottaja, etenkään lastensa kustannuksella. Hän antoi meidän vaikkapa kyhäillä huonekaluista, sohvatyynyistä ja peitoista majan olohuoneeseen, ja se maja sai olla siellä pitkiäkin aikoja. Ylipäätään saimme leikkiä aika vapaasti melkein koko talossa. Lasten hupi oli tärkeämpää kuin joittenkin kylästelijöitten mukavuus. Saimme touhuilla ulkonakin kaikenlaista ”luovaa” ja sottaistakin, ja tehdä myös monenlaisia ”tieteellisiä” kokeiluja ilman että joku pirttihirmu olisi meitä liiaksi rajoittanut ihan vain periaatteellisista syistä tai auktoriteettiasemaansa ylläpitääkseen.

Äiti oli se, joka pehmensi myös jossain määrin autoritäärisen isän tietynlaisia vaatimuksia ja päähänpinttymiä. Hän toimi ”puskurina” isälle ominaiselle liian ankaralle kurinpidolle, ja auttoi kiertämään joitakin isän sanelemia, kohtuuttomia sääntöjä. Nykyaikana minunlaiselleni yliherkälle nirsoilijalle olisi ehkä määritetty ”sensorisen integraation häiriö”, kun en pystynyt syömään mitä tahansa ruokaa. Esimerkiksi sipulinpalat ruuan seassa aiheuttivat yökkäyksiä, kuten myös mikä tahansa sieni. Isän mielestä minun yökkäilyni eivät olleet riittävän hyvä peruste jättää laittamatta sipulisilppua jauhelihakastikkeeseen, ja ruokaahan piti syödä, kun sitä oli, vaikka se olisi ollut pelkkiä sienimöykkyjä. Äiti saattoi joskus antaa minulle kastiketta ennen kuin lisäsi siihen sipulisilppua, tai laittaa sipulin kastikkeeseen isoina lohkoina, jotta pystyin noukkimaan ne pois. Oli tärkeää, että joku sentään ymmärsi, että minusta oli oikeasti kuvottavaa pitää suussani niitä niljakkaita, inhottavasti natskuvia palasia. Se ymmärrys on ollut yksi omanarvontuntoni peruspalikka.

Tykkäsin jo lapsena ketsupista, mutta kokonaisen tomaatin puraiseminen oli hirvittävän vastenmielistä. Äiti ei siihen pakottanut useampaa kertaa, kun olin suostunut kertaalleen kokeilemaan, tykkäänkö siitä vai en. En tykännyt, enkä tykkää nykyäänkään. Kun olin silloin pienenä liian laiha, koska en syönyt melkein mitään ”tavallisia” ihmisruokia, äiti teki minulle usein kaurapuuroa, makaroneja ja lenkkimakkaraa, että sain sentään jotakin, mitä pystyin syömään, ja energiaa riitti myös riekkumiseen.

Meillä ei ollut paljoakaan makeisia, kun olin lapsi, ja silloin, kun oli, useimmiten kaikki jaettiin kolmelle tai viidelle; karkkipussi, suklaapatukka, kolmanneslitran limsapullokin. Karkit syötiin hitaasti, säästellen, jos niitä oli saatu; eikä minulla edelleenkään kiinnosta ahmia makeita syötäviä. Joskus aika pienenä olin salaa syönyt äidin toffeenhajuista huulirasvaa hänen käsilaukustaan. Se, että äiti osoitti siinä tilanteessa enemmän myötätuntoa kuin suuttumusta, merkitsi minulle paljon. Tunsin itseni enemmän reppanaksi kuin tuhmaksi penskaksi, ja sehän se on itsemyötätunnon perusta.

Kun en vielä osannut lukea itse, arvuuttelin äidille lintulajeja lintukirjan kuvien perusteella, tuntomerkkejä kuvailemalla tai esim. ravintosymbolien avulla. Sitten kun opin lukemaan, pystyin antamaan sanallisiakin vihjeitä, kuten äänilitterointeja ja latinankielisiä nimiä, pesimäpaikkoja ja muuta sellaista. Opin siinä itsekin tunnistamaan aika monia lintuja. Muistan, että äiti piirteli minulle joitakin kuvia, kun pyysin, ja opetti minulle esimerkiksi, miten saa piirrettyä hahmoja käyttämällä pelkästään geometrisia muotoja. Pidin jo silloin enemmän kolmioista kuin ympyröistä tai neliöistä. Äiti opetti asioita avaruudesta, ja kaikenlaista muutakin taivaan ja maan väliltä, mitä hän itse olikaan halunnut oppia, kuten kivilajeja. Hän sanoi, että ”Jumala on kaikkialla”, vaikkei olekaan koskaan ollut mikään perinteinen ”uskovainen”. Minä uskoin sen ensin lapsenuskolla, ja myöhemmin koin sen sisäisenä varmuutena.

Äiti oli yleensä läsnä, kun tarvitsin häntä. Hän tarjosi minulle sipulimaitoa, kun olin sairaana, ja se liemi olikin hyvää, eikä minun tarvinnut syödä niitä liemessä uivia sipulipaloja. Äiti oli se, johon turvasin, kun olin kipeänä tai kuvittelin pelottavia asioita, ja jolle menin myös valittamaan, jos ei ollut mitään tekemistä. Äiti auttoi minua keräilemään muovielukoita, joista pidin kirjaa, ja muovaili kanssani pupuja ja lintuja, ja mitähän kaikkea olemmekaan värkänneet yhdessä? Myöhemmin hän antoi minulle vanhan kirjoituskoneensa ja osti siihen nauhoja, että sain aloittaa ensimmäisen ”kirjani” puhtaaksi kirjoittamisen. Hän ajatteli, että minusta tulee kirjailija, kun naputtelin niin paljon jotakin itsekseni jo kymmenvuotiaana.

Minä olin kyllä itsepäinen ja hankala kakara monessa suhteessa; olinhan herkkä, temperamenttinen ”tuittupää”, ja oikeasti nahistelin veljeni kanssa aika paljon. Ja sairastelin varmaan huolestuttavassa määrin. Siitä huolimatta tuntui, että olin äidille rakas ”lörppösuuapina”. Äiti teki minulle pehmoleluhanhen, kun kesälemmikkihanhestani tehtiin ruokaa. Hän osti myös vähäisillä omilla rahoillaan sudenturkkia jäljittelevää karvakangasta, että sain tehdä itse itselleni ison susipehmolelun (siis oikeasti ISON). Äiti ymmärsi erityiskiinnostukseni susiin, ja sillä on merkitystä, että joku ymmärtää omituisuuksiani, vaikka monet oudoksuvat niitä.

Näitä asioita nousi nyt mieleeni, kun mietin itseäni lapsena, ja äitiä, joka oli läsnä, kotona, meitä varten. Jos hän olisi tavallisempi ihminen, olisin oppinut ehkä enemmän joitakin tavallisempia asioita vaikkapa kodin siisteyden ylläpidosta. Tai sitten äiti olisi ollut enemmän jossakin muualla kuin kotona, kuten naapurin emäntien kanssa kahvittelemassa ja juoruilemassa, eikä olisi opettanut minulle niitä syvällisempiä ja laajempia asioita, joita hän pohdiskeli vikkelämielisessä päässään ja kertoi monisanaisesti, kun oli jotakin jostakin lukenut. Vaikkapa Tutankhamonista. Mutta äiti onkin ollut ehkä hieman erikoisempi persoona kuin keskimääräiset kotiäidit, ja hän on osannut nauttia monenlaisista asioista ihan kotioloissa; joskus kirjahyllyn ääressä, joskus pasianssia pelaten tai monenlaista käsillään tehden, tai vaikkapa ikkunasta pihalle tai taivaalle katsellen. Siellä taivaalla nimittäin on edelleen tähtiä, planeettoja, ja joskus lintujakin näissä alemmissa sfääreissä.

Kyllä minä itseni äitini lapseksi tunnistan, vaikken kaikin puolin ihan samanlainen ihminen olisikaan.

Kiitos äidilleni rakkaudesta, huolenpidosta, tuesta, ymmärryksestä ja hyväksynnästä, luomakunnan kunnioittamiseen ohjaamisesta, mielikuvituksen ruokkimisesta ja kaikesta muustakin, mitä en juuri nyt edes muista, mutta mistä voisi kirjoittaa kirjan jos toisenkin. Se on kantanut tässä elämässä ja olemisessa vuodesta toiseen.

Mielikuvitusnallekin lähettää
halauksen!