 |
| Se, miksi tässä on tällainen kuva, selviää vasta lopussa; kuten sekin, miksi tämä itkettää minua, muttei ehkä teitä, ainakaan vielä. |
Vastikään joku ilmeisesti kuuluisa kirjailija sanoi Ylen uutisten haastattelussa jotakin siitä, etteivät ne ihmiset, joiden kannattaisi lukea kirjoja, lue niitä.
Ja sehän on luultavasti aika realistinen näkemys, ja varsin turhauttavaa sellaiselle kirjoittajalle, joka kirjoittaa saadakseen aiheutettua jotakin muutosta ihmisten ajatusmaailmaan. Jos taas kirjoittajan mielessä on vain myyntitulot, oma maine ja kunnia, on kai ihan sama, kuka teksteistä maksaa ja kuka niitä lukee; tai ymmärtääkö tämä lukija edes mitään.
Kun tarjotaan höttöä ja hyödytään sen menekistä, on ihan samantekevää, mihin se höttö leviää, kun sillä ei ole mitään vaikutusta kuitenkaan. Ja jos taas tarjotaan myrkkyä tai saastaa tai jotain huumaavaa, nehän sellaista ottavat vastaan, jotka sen laatuista sisältöä hinkuvat; elämänsä kurjuutta paetakseen tai jostakin kummallisesta syystä. Mutta miksi kenenkään pitäisi lukea jotakin sellaista, mikä vaikuttaa haitallisesti vaikkapa hänen moraaliinsa, tai levittää ennakkoluuloisia asenteita, tai vääristää käsityksiä ihmiselämän realiteeteista…? En ymmärrä (ja minustakin kaikki sellainen on ”hullua”, mitä en itse ymmärrä).
Jotkut kirjoittavat ”parantaakseen maailmaa” omalla sanomallaan, tai ilmaistakseen itseään, koska kokevat sen olevan jollain tavalla rakentavaa ja eettisesti perusteltua. Kun yrittää saada ihmisiä ymmärtämään jotakin, jotta näitten ajatukset muuttuisivat ja sitä kautta kärsimys vähentyisi ja / tai hyvinvointi lisääntyisi, ja / tai luomakunta pelastuisi, toivoisi tietysti, että ne ihmiset, joille erityisesti haluaa sanansa kohdistaa, lukisivat niitä sanoja, ja heissä tapahtuisi ihmeellinen muutos koko maailman hyväksi.
Mutta höh, tuskinpa lukevat! Ensinnäkään he eivät ehkä koskaan näe niitä sanoja (koska etsivät netistäkin vain jotakin itselleen mieluista, mikä on kyllä inhimillistä, muttei kovin avartavaa), tai jos näkevätkin otsikon tai alkulauseen, he nimenomaan jättävät lukematta loput tekstistä. (Teen sellaista itsekin, joten oletan, että tätä tapahtuu muillekin.)
”Hei, sinä peruskuluttaja! Oletko laskenut hiilijalanjälkesi?”
”Sinä joka tuot esille omaa hyvyyttäsi ja syyttelet toisia ihmisiä pahoiksi, pitäisikö katsoa peiliin vaikkapa suurennuslasin kanssa?”
Niin että jos haluaa jonkun lukevan esimerkiksi kantaaottavan tekstinsä, täytyy tarjota jotakin ”kivaa” niillekin, jotka eivät luontaisesti halua parantaa maailmaa (ainakaan aloittamalla itsestään).
Olen turhautunut, koska monissa tapauksissa olisi niin pienestä kiinni, että ihan tavallinen ihminen muuttaisi ajatteluaan ja sitä kautta toimintaansa eettisesti kestävämmälle pohjalle! Ei ehkä tarvitsisi lukea kuin muutama lause ja olla tekemättä mitään (pahaa).
Olemme ainutlaatuisia olentoja – haluammeko tuhota olemassaolomme?
Mutta heti kun eettinen omatunto vähänkin nostaa päätään, pannaan silmät ja tietoisuuden ikkunaluukut kiinni. Teemme tätä varmaan joka päivä. En halua kohdata sitä, että olisin vastuullinen ja syypää joihinkin maailman ilmiöihin; varsinkaan niihin, jotka ovat pahiten pielessä. Torjunta voi johtua siitä, että näitä kamalia asioita on ihan liikaa, enkä oikeasti jaksaisi korjata kaikkea. En osaa, enkä pysty, joten, en halua edes tietää! Kuka oikeasti jaksaisi ja pystyisi paneutumaan ihan kaikkeen? Ei kukaan, ja siinä voi armahtaa itseään.
Kukaan ei voi tehdä kaikkea kaiken muuttamiseksi. Mutta kaikki voivat tehdä sen, mitä juuri nyt voivat tehdä (mitä se sitten on, se vaatii tiedostamista ja hereillä oloa tässä hetkessä), tai, olla tekemättä mitään (mikä saattaa olla joskus viisainta, mitä voi tehdä; sen sijaan esim. että löisi turpaan ärsyttävää ihmistä).
Emme siis voi välttämättä tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään - mutta se on merkki paatumuksesta, ellemme edes välitä. Kärsimys antaa vihjeen siitä, välitämmekö!
Ehkäpä siis jotkut sellaisetkin ihmiset jättävät lukematta ”omatuntoa herättelevät” tekstit, joilla kyllä olisi omatunto, mutta siihen sattuu liikaa. Syyllisyys raastaa. Ilman myötätuntoa itseä kohtaan noita omantunnon pistoksia ei kyllä kestäkään, joten, tästä päästään armollisuuteen. Emmehän me pysty aina tekemään asioitten eteen mitään, eikä sitä ole inhimillisellä tasolla reilua meiltä odottaakaan. Mutta on tärkeää välittää, olla paatumatta, vaikka välittäminen tuntuisikin lisäävän omaa kärsimystämme.
Maailmassa on pahuutta – ei kannata lisätä sitä omalla ajattelullaan ja toiminnallaan; ei märehtiä katkeruudessa, ei pelotella, eikä lietsoa vihaa. Mutta pahinta pahuutta on empatiakyvyn puutteen ja hedonismin yhdistelmä, ja se on usein synnynnäistä (psykopatiaa). Kuka antaa vaikutusvaltaa näille, joilla ei ehkä ole ollut edes mahdollisuutta valita itse, tehdäkö elämässään hyvää vai pahaa? Me, joilla on kenties parempi mahdollisuus valita, koska meillä on omatunto.
Maailmassa on kärsimystä – ja osa siitä aiheutuu pahoista teoista ja laiminlyönneistä. Mutta osa kärsimyksestä on väistämätöntä, koska myötätuntokin on kärsimystä. Ellemme välitä mistään, emme myöskään kärsi, toistenkaan puolesta. Myötäkärsimys voi saada meidät tekemään hyvää.
Kärsimyksen pakeneminen saattaa tarkoittaa myötätunnonkin sammuttamista; toisten ihmisten ja luomakunnan kärsimyksen välttelemistä. Kärsimyksessä märehtiminen taas saattaa aiheuttaa katkeruuden ja vihan ylläpitoa, koston hautomista. Rakennapa siinä sitten maailmanrauhaa, kun olet luonut ja ylläpitänyt omaa vihollismielikuvaasi…
Joku voisi ehkä kirjoittaa kirjan ”Kärsimisen jalo taito”, tai ”Kärsimyksen paradoksaalinen autuus”, tai jotakin muuta ainakin olevinaan syvällistä. Saattaisin lukea sellaisen; ainakin uteliaisuudesta. Tai sitten kirjoitan itse tuosta aiheesta sen mitä luulen siitä ymmärtäväni, eikä kovin moni sitten lue sitä, koska jo pelkkä otsikko uhkaa heittää potentiaalisen lukijan ulos mukavuusalueeltaan; tai siksi, ettei kirjasta tulisi kaupallinen, joten, kukaan ei näkisi edes kansikuvaa.
Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta sanottavaa, enkä usko, että kovin moni ihminen on edes lukenut tätä tekstiä, koska otsikkokaan ei luvannut mitään ”kivaa” tai hyödyllistä. Sen vain mainitsen ”loppukaneettina”, että vanhempi koiramme piti lopettaa kolmisen viikkoa sitten, ja olen kärsinyt siitä jonkin verran, emotionaalisesti. Mutta loppuipahan ainakin se kärsimys, mitä sillä olennolla oli siinä vaivaisessa ruumiissaan.
Emme siis voi välttämättä tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään - mutta se on merkki paatumuksesta, ellemme edes välitä. Kärsimys antaa vihjeen siitä, välitämmekö!
Ehkäpä siis jotkut sellaisetkin ihmiset jättävät lukematta ”omatuntoa herättelevät” tekstit, joilla kyllä olisi omatunto, mutta siihen sattuu liikaa. Syyllisyys raastaa. Ilman myötätuntoa itseä kohtaan noita omantunnon pistoksia ei kyllä kestäkään, joten, tästä päästään armollisuuteen. Emmehän me pysty aina tekemään asioitten eteen mitään, eikä sitä ole inhimillisellä tasolla reilua meiltä odottaakaan. Mutta on tärkeää välittää, olla paatumatta, vaikka välittäminen tuntuisikin lisäävän omaa kärsimystämme.
Maailmassa on pahuutta – ei kannata lisätä sitä omalla ajattelullaan ja toiminnallaan; ei märehtiä katkeruudessa, ei pelotella, eikä lietsoa vihaa. Mutta pahinta pahuutta on empatiakyvyn puutteen ja hedonismin yhdistelmä, ja se on usein synnynnäistä (psykopatiaa). Kuka antaa vaikutusvaltaa näille, joilla ei ehkä ole ollut edes mahdollisuutta valita itse, tehdäkö elämässään hyvää vai pahaa? Me, joilla on kenties parempi mahdollisuus valita, koska meillä on omatunto.
Maailmassa on kärsimystä – ja osa siitä aiheutuu pahoista teoista ja laiminlyönneistä. Mutta osa kärsimyksestä on väistämätöntä, koska myötätuntokin on kärsimystä. Ellemme välitä mistään, emme myöskään kärsi, toistenkaan puolesta. Myötäkärsimys voi saada meidät tekemään hyvää.
Kärsimyksen pakeneminen saattaa tarkoittaa myötätunnonkin sammuttamista; toisten ihmisten ja luomakunnan kärsimyksen välttelemistä. Kärsimyksessä märehtiminen taas saattaa aiheuttaa katkeruuden ja vihan ylläpitoa, koston hautomista. Rakennapa siinä sitten maailmanrauhaa, kun olet luonut ja ylläpitänyt omaa vihollismielikuvaasi…
Joku voisi ehkä kirjoittaa kirjan ”Kärsimisen jalo taito”, tai ”Kärsimyksen paradoksaalinen autuus”, tai jotakin muuta ainakin olevinaan syvällistä. Saattaisin lukea sellaisen; ainakin uteliaisuudesta. Tai sitten kirjoitan itse tuosta aiheesta sen mitä luulen siitä ymmärtäväni, eikä kovin moni sitten lue sitä, koska jo pelkkä otsikko uhkaa heittää potentiaalisen lukijan ulos mukavuusalueeltaan; tai siksi, ettei kirjasta tulisi kaupallinen, joten, kukaan ei näkisi edes kansikuvaa.
Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta sanottavaa, enkä usko, että kovin moni ihminen on edes lukenut tätä tekstiä, koska otsikkokaan ei luvannut mitään ”kivaa” tai hyödyllistä. Sen vain mainitsen ”loppukaneettina”, että vanhempi koiramme piti lopettaa kolmisen viikkoa sitten, ja olen kärsinyt siitä jonkin verran, emotionaalisesti. Mutta loppuipahan ainakin se kärsimys, mitä sillä olennolla oli siinä vaivaisessa ruumiissaan.
Hyvää jatkoa, missä sitten oletkaan, Jasu-olento! 💚
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti