Vapaaksi kärsimyskehosta ja sielunviljaa kypsyttelemään

Tällä viikolla on taas ollut kiven takana tämä ”myönteisyysharjoitteluni” ja myönteisten huomioitten tekeminen, koska olen taas potenut flunssaa ja se on tehnyt väsyneeksi, kipeäksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Ei saa tehtyä mukaviakaan asioita kunnolla, ja sekös ärsyttää… Missä vika? Vastahan olin viime viikolla kipeänä, ja nyt on taas kuumetta, pää tukossa, jäsenet kipeinä. Eikö myönteisyyden harjoittamisen pitäisi parantaa fyysistäkin vointia, tai ainakin kohottaa vastustuskykyä pöpöille?

Asia ei nähtävästi ole niin yksinkertainen. Jokin elimistössäni ja ”alitajunnassani” saattaa toden teolla vastustaa muutosta parempivointisuuteen. Olen kai liian tottunut voimaan jollain tavalla ainakin vähän pahoin; joko olemaan melankolinen, tai vähän vaivainen, tai molempia. Aivan kuin minut olisi ohjelmoitu voimaan huonosti, tavalla tai toisella, niin että hyvän lisääminen systeemiin tuottaa tasapainon ylläpitämiseksi jotakin ”pahaa” toisessa kohdin… Tarkoittaisiko tehdasasetusten palauttaminen sitä, että minun pitäisi muuttaa persoonastani se, mikä on syntynyt olosuhteitten ja synnynnäisten ominaisuuksien monimutkaisessa ja ennakoimattomassa yhteispelissä? Vai riittäisikö vähäisempi uudelleenohjelmointi; kenties pelkästään sen tajuaminen, että osa tunteistani ja kärsimyksestäni onkin ehkä itse asiassa vain muistoja, menneisyydessä kokemiani tunteita, jotka ovat jääneet elämään ”kehomieleeni”…

”Kehomieli” – termin on ilmeisesti lanseerannut suomeksi liikunnan filosofi, dosentti Timo Klemola kirjassaan Mindfulness (2013). Kehomielen harjoittamisella (”kehomielimeditaatiolla”) on pitkät perinteet. Kehotietoisuuden kehittämisen väitetään edistävät terveyttä kokonaisvaltaisella tavalla, ja uskon sen kyllä itsekin. Olen kokenut meditoimisen kohentavan oloani kaikkinensa. Vika on vain siinä, etten aina tee sitä, mikä kohentaisi oloani. Ehkä en haluakaan voida paremmin? Enkö usko, että ansaitsen parempaa? Vai onko siitä minulle jotain hyötyä, että voin vähän pahoin? Järjetöntä, ajattelen itsekin. Miksi en haluaisi voida hyvin? Onko päässäni jotain vikaa? Mikä minua riivaa, jos en tee sitä mikä tekisi hyvää itselleni?

Kaikki, jotka ovat lukeneet Eckhart Tollea, tietänevät, mitä tarkoitetaan ”kärsimyskeholla”. Kun kärsimyskeho aktivoituu, ruumis saattaa alkaa oirehtia, ja se kaappaa vallan myös mielestä. Kaikki on pielessä, kaikki tuntuu pahalta, mikään ei tietenkään ole hyvin, tai jos onkin, kärsimys on silti vahvempi ja värittää kaiken! Ajatukset muuttuvat valittaviksi. Elämä on kituuttamista, juuri ja juuri selviytymistä, ja pelkoa siitä, ettei selviäkään. Mikään ei voi koskaan olla hyvin, tai jos hetkittäin tuntuu, että on, niin varmasti tietää, että jotain tapahtuu kohta ja vie pois tuonkin hyvän! Ei mitenkään voi olla onnellinen. Elämähän on kärsimystä, koska se tuntuu kärsimykseltä, ja tuo tunne tuntuu todelta… Ja jos tuntuu pahalta, sen täytyy tarkoittaa, että asiat ovat huonosti!

Nykyhetkessä viriävät kielteiset tunteet, kivut, sairaus tai väsymys voivat herättää kärsimyskehon, tai sitten se on alituiseen valveilla muutenkin. Mutta koska kärsimyskeho on syntynyt menneisyydessä, menneistä kokemuksista ja tunteista, ei se ole oikeasti olemassa! Se on haamu, ikään kuin ”energiakenttä”, joka kaappaa vallan ”kehomielestä”. Tämä voi kuulostaa hörhöltä, jos sitä ei käännä psykologian kielelle. Mutta tiedämmehän, että mieleen ja ruumiiseen tallentuneet muistot voivat herätä monenlaisista triggereistä, yleensä aivan huomaamatta, ja ne aikaansaavat tunteita, ajatuksia, muistikuvia, pahaa oloa, jopa kipuja… Siis, kun tunnemuistot syystä tai toisesta heräävät, mieli ja ruumis reagoivat, ja elämästä tulee kärsimystä…

Jotkut ihmiset voivat olla hyvin suuren osan ajastaan tällaisessa ”kehomielentilassa”. Avainsana on tiedostaminen. Kärsimyskehon tunnistaminen vähentää sen vaikutusta. Sen vaikutuksen tiedostaminen auttaa vapaaksi menneistä tunteista. Se, mikä on muistoa, on mennyttä; sitä ei enää ole. Ei ole syytä kärsiä aina vain uudelleen menneitä tapahtumia, menneisyyden tunteita. Muistojen aktivoitumisen tiedostaminen vapauttaa sellaisesta kärsimyksestä, mikä ei aiheudu tässä hetkessä olevasta ”oikeasta” syystä. (Minulla siis koskee oikeasti nyt päähän, mutta elämä ei ole kokonaisuudessaan pelkkää kärsimystä, vaikka siltä nyt tuntuisikin…)

Myös aiemmin koettu masennus voi uusiutua; ”masennusskeema” kaappaa kehomielen uudelleen, jos vain mahdollista; palauttaen uudelleen tunteet ja tuntemukset, väsymyksen, ruumiin kivut, masentavat ajatukset. Jos ihmisen kehomieli on juuttunut toistamaan samaa kaavaa, kuten toistuvaa masennusta, on kai oleellista tajuta tuo kaava, jotta voi muuttaa sitä? Tietoisen läsnäolon harjoittamisen on todettu auttavan toistuvaan masennukseen, stressiin, ahdistukseen…

Tunnistammeko omat ”kärsimyskehomme”, kun ne aktivoituvat? Auttaisiko irrottautumista kärsimyskehon vallasta mielikuvan luominen siitä; haamusta, joka elää yhä menneisyyttä ja yrittää aika ajoin kehomielemme? Haluammeko todella olla se kurjuutta valittava haamu, joka ei anna meidän elää täydesti omaa elämäämme? Pelkäämmekö menettävämme identiteettimme, jos luovumme tuosta haamusta? Pelkäämmekö jäävämme tyhjiöön, jos luovumme masentuneesta ajatusmaailmastamme? Mitä kaikkea saammekaan tilalle, jos luovumme menneestä kärsimyksestämme ja luomastamme masentavasta maailmankuvasta?

Eikö ole mieltä ylentävää saada luoda uutta mielenmaailmaa itselleen? Voin aivan hyvin arvostaa mennyttä kärsimystä ja kiittää elämää kaikista opetuksista, joita se on antanut minulle. Haluan nimittäin uskoa, että kaikki menneet sähläämiseni ja kärsimiseni ovat olleet tärkeitä kokemuksia, ja muovanneet minusta sen, mitä olen nyt. Tämän päivän murheet riittävät, tällä erää. Miksi vatvoa menneitä tai murehtia tulevia? Mitäpä siitä, jos välillä vähän kituuttaa flunssan kourissa, tai ajattelee muutaman päivän vähän masentuneesti, jos vain ei juutu siihen mielentilaan.

Ja toisaalta, koettelemukset piilottavat usein alleen siunauksia. Tai yllättäen iskevällä flunssalla voikin olla oma tarkoituksensa. Muutama vuosi sitten, kun melkein kaikki paikalla olijat olivat oksennustaudissa, siskoni halusi huvittaa meitä, joten hän poimi sattumanvaraisesti peukalollaan värssykirjasta lauseen:

”Sairaus on sielunviljan kypsymisen aikaa.”

Siinä tilanteessa se oli hyvä, tragikoominen vitsi, ja toisaalta, erittäin lohduttava lause, joka tulee toisinaan mieleen, onneksi, kun joutuu lähinnä lepäilemään ja potemaan oloaan. Eli kypsytellään sitä sielunviljaa sitten, jos sieltä jotain valmista on tullakseen. Ainakin minulla on paljon kaikenlaista työn alla, kuten Ohdakemaa-kirjasarjan julkaisu…

Tämän viikon arkisia, myönteisiä asioita, jotka saattaisivat unohtua, ellen kirjaisi niitä ylös:

Sain äidiltä uudet villasukat!

Tänään ei koske enää kurkkuun.

Työpäivä on jo loppupuolella.

Olen jaksanut hoitaa useita asioita melko tehokkaasti (vaikka olen flunssainen).

Seinäkalentereissa on kauniita talvimaisemia.

Pääsen tänään vähän aiemmin kotiin.

Naarmuksi luulemani juttu olikin vain tahra.

Ehdin tehdä rentoutusharjoituksen.

Kalaeväsruoka oli ihan hyvää.

Sain osoitetuksi itselleni huolenpitoa.

Hoidin hyödyllisen työasian.

Tämän päivän aikataulussa on väljyyttä, ei tunnu kiireiseltä.

Näin ystävällisen ihmisen.

Erään ihmisen vointi oli kohentunut huomattavasti.

Sain hyvää palautetta ”itsetunnon kädestä”.

Koira osoitti minulle erityistä hoivaa. (Se myös söi ja nuoli pöydältä ottamiaan kurkkupastillejani, mokoma hassu possu…)

Sain soitetuksi haastavan puhelun.

Vaikka olen kuumeinen, jaksan sentään lukea.

Ja sain tämän tekstin aikaan, ja voin jatkaa vielä jonkun aikaa lukemista...