Syrjäytyminen puhuttaa, mutta onko pakko yleistää ja leimata?

Kun vaalit lähestyvät, vaalipuheet lisääntyvät. Mainostaminen kiihtyy. En ole erityisemmin seurannut ilmiötä, mutta lukaisin viime kuussa Ylen tekemää kyselyä puoluejohtajille turvallisuusasioihin liittyen. Siinä viiden puolueen johtajat mainitsevat syrjäytymisen ”merkittävimpinä Suomen sisäisen turvallisuuden uhkana”. Neljä puoluejohtajaa mainitsee syrjäytyminen lisäksi tai sijasta eriarvoistumisen lisääntymisen. Kolme puoluejohtajaa nostaa esille köyhyyden tai tarpeen nostaa perusturvan tasoa.

Julkisessa keskustelussa esitetyt kommentit syrjäytymisestä, sen syistä ja ”vaarallisuudesta” ovat herkästi yleistäviä ja leimaavia. Vaarana on liian yksioikoinen tulkinta moniulotteisesta yhteiskunnallisesta ja psykologisestakin ilmiöstä, ja mustavalkoinen ajattelu, joka syyllistää monia viattomia ihmisiä. Järkevä ihminen ymmärtää, että tietenkin syrjäytyminen voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Joskus yhteiskunnasta syrjään ajautuminen voi johtaa rikollisuuteen, totta sekin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että syrjäytyminen on AINA ongelma ihmiselle itselleen, tai että KAIKKI syrjäytyneet ovat yhteiskunnalle ongelmallisia, haitaksi tai vaaraksi. Yleistäminen ja leimaaminen ovat psykologisesti ongelmallisia ilmiöitä; yksinkertaisen ihmismielen yrityksiä saada liian monimutkaiselta tuntuvia asiakokonaisuuksia jollain tavoin hallintaansa! Valitettavasti jotkut poliitikotkin näyttävät syyllistyvän näihin kahteen tyhmyyteen.

Onhan työlästä ja älyä vaativaa käsitellä psykologisia ja sosiaalisia ilmiöitä niin yksityiskohtaisesti ja syvällisesti, että tajuaisi, mitä eroa on yhdellä ja toisella ”syrjäytyneellä” tapauksella. On paljon helpompi luokitella ihmisiä vain kahteen tai kolmeen lohkoon, kuten esimerkiksi syrjäytyneet, tavanpulliaiset, menestyneet. Tai miehet ja naiset; tai köyhät, keskiluokkaiset, rikkaat. Tilastollisen tiedon saamiseksi joudutaan tekemään luokituksia ja yleistyksiä, mutta sinnepä ne ihmeelliset ihmisyksilöt moninaisina lahjoineen ja puutteineen katoavatkin, tilastoluokkiin.

Ihmisen näkeminen monimutkaisena olentona, yksilöllisine ominaisuuksineen ja ainutlaatuisine tarinoineen, on liian vaikeaa, kun yritetään ratkaista satojen tuhansien ihmisten ongelmia. Tehdään siis tilastollinen analyysi ”ongelmatapauksista”. Sitten keksitään ongelmanratkaisukaava, jonka oletetaan sopivan kaikkiin ongelmatapauksiin. Epätoivoisesti tungetaan kaikki tapaukset samaan putkeen ja saadaan tulokseksi omanarvontunnoltaan litistyneitä ja hengitysvaikeuksista kärsiviä mönttejä, tai torsoja tai päättömiä yksilöitä (sanon tämän myötätunnolla, en pilkallisesti!). Löytyykö näille kaikille mönteille ja torsoille jokin yhteiskunnallisesti hyödyllinen työpaikka?

Jos minulta kysytään (oletettavasti kukaan ei kysy), niin valtio voisi järjestää työpaikkoja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, kaikin mahdollisin tavoin. En suosittele turhaketeollisuutta työpaikkojen luomiseksi. Eikö tässä olla jo muutenkin hukkumassa muoviin ja SER-romuun? Joku voisi alkaa tehdä puisia lusikoita ja lautasia. Minä ainakin ostaisin niitä.

Kirjoitin jo vuonna 2009 syrjäytymistä käsittelevän tarinan ”Junttiluuserista” nimeltä Santeri Harakka. Olin ollut töissä ammatinvalintapsykologina ja pohdiskellut sitä, miten vaikeaa monien älyllisten, sympaattisten ja lainkuuliaistenkin ihmisten on löytää paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Tilanne tuskin on kymmenessä vuodessa helpottanut, päinvastoin. Syrjäytymisestä on puhuttu vuosikausia, eikä toimivia keinoja sen ”käsittelemiseen” tunnuta löytävän. Ongelma tuskin korjaantuu valittamalla… jos kukaan ei ota vastuuta siitä, että asioille tehdään jotakin. Vastuu kai kuuluu sille, jolla on myös valta vaikuttaa asioihin. Valtaa tavoittelevien puheet ovat tietysti suureellisia näin vaalien alla, mutta teot nähdään sitten myöhemmin, jos nähdään. Anteeksi skeptisyyteni. Ulkoiset vaikutuskeinot, kepit ja porkkanat, toimivat vain joihinkin tapauksiin. Ihmisten sisäinen motivaatio ei aina vie samaan suuntaan kuin valtiovalta yrittää johdatella, kuten, verotulojen kasvattamiseen, etenkin jos verotuloja käytetään myös tarkoitukseen, jota jokin yksilö ei pidä oleellisena. Päättäjät eivät toisin sanoen ymmärrä ihmisiä kovin syvällisesti. Eivät kaikki ihmiset tyydy leipään ja sirkushuveihin!

”Miksi kaikki eivät halua liittyä meihin?” kysyy yksinkertainen ihminen, joka on huolissaan siitä, etteivät kaikki halua olla aktiivinen osa tätä ”jengiä”, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Ei tule mieleen, että yhteiskunnassa olisi mitään vikaa; ulkopuolelle jättäytyväthän ne ovat hölmöjä, kun eivät ymmärrä parastaan! No, onko oikeasti aina aiheellista syyttää yksilöä siitä, jos hän ei löydä paikkaansa yhteiskunnan tuottavana yksilönä, ja syrjäytyy? Tarjoaako tämä yhteiskunta muka järkeviä ja mielekkäitä paikkoja meille kaikille, varsinkaan neuropoikkeaville ja vähemmän sosiaalisille? Lietsooko kenties jokin kulttuurinen vaikute joitakuita tavoittelemaan liian suuria, ja olemaan tyytymättä kohtuulliseen? Entä jos joku pärjäileekin köyhänä, haaveilemattakaan rikollisista touhuista, joilla tienaisi omaisuuden? Jonkun mielestä on ehkä yllättävää, että rikollisia saattaa kehittyä muunkinlaisista ihmisistä kuin köyhistä, jotka yrittävät saada itselleen ja perheelleen edes jotakin toimeentuloa. Ahneutta löytyy kaikkialta, kas kummaa, myös vauraitten keskuudesta.

Älkää siis hyvät päättäjät leimatko ja yleistäkö, edes sujuvasti muotoilluissa vaalipuheissanne! Eivät kaikki yksinäiset ihmiset ole vaarallisen katkeria yhteiskunnalle. Ne ovat katkerimpia, jotka torjutaan, vaikka he haluaisivat kovasti olla osa yhteisöä! Voisiko yhteiskunta keskittyä huomioimaan erityisesti näitä torjuttuja ihmisiä, paneutua syvällisemmin rikollisuuden ehkäisyyn ja jättää harmittomat yksineläjät ja omasta halustaan syrjässä pysyttelevät, humaanit ihmiset rauhaan, elleivät he sentään riko lakia?

Ja tämän valituksen vastapainoksi yritän olla realistisen myönteinen ja nostaa tähän myönteisiä huomioita kuluneelta viikolta:

Ulkona on kauniin aurinkoista.

Sain hieman autetuksi yhtä ihmistä.

Nälkä helpotti.

Tunto palautui hartialihakseen.

Opin muutamia uusia asioita.

Sain mielenkiintoisen kirjan kirjastosta.

Verho on ihan hyvän värinen.

Tuolilla voi kiikkua ja pyöriä.

Jotkut ihmiset hymyilevät.

Joku hyytelökakku oli ihan hyvää.

Ilma on raikasta.

Huoneeseeni oli ilmaantunut lisää nenäliinoja!

On olemassa myötätuntoisia ihmisiä.

Löysin toimivan kuivamustekynän.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään.

Selvisin rasittavista päivistä.

Ja kaikkea muutakin pientä, arkista, myönteistä, mikä jää huomaamatta, jos tuijottaa liikaa sitä, mikä on pielessä.



PS. Syrjäytymistä käsittelee myös romaanini ”Luuserikapina”. Myös aiemmin julkaisemani romaani ”Anna minulle rauha” kertoo yhden syrjäytyneen tapausesimerkin.