 |
| Taustakuva ilman merkkiäkään ihmisen läsnäolosta. Enpä tosin itsekään välttämättä haluaisi olla tuolla, etenkin kun tuntuu nyt liian kylmältä. |
Olenpahan parin viikon aikana itse todennut, ettei jurottamiseen ja kärsimiseen tottunut ”kehomieleni” ota kovin hanakasti vastaan uusia myönteisiä kujeita. Toisin sanoen, hermostollinen kokonaisuus, jota voisin nimittää eläväksi olemuksekseni, potee ilmeisesti jonkinlaista muutosvastarintaa, ja kampittaa ovelasti tietoista pyrkimystäni muovautua myönteisemmäksi ja paremmin voivaksi ihmiseksi. Olen ilmeisesti synnynnäiseltä temperamentiltani ns. hidas sopeutuja, eikä edes itse lataamani hyväntahtoinen muutospaine tuota tulosta kovin jouhevasti. Kehomieleni vastustaa, koska muutos pelottaa sitä. Jos otan liian isoja harppauksia (niin fyysisessä treenissä kuin mielentreenissä), se reagoi ja pakottaa ottamaan takapakkia. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi flunssan kaltaisia oireita, väsymystä, päänsärkyä. Ärtymystä maailmaa, ihmisiä ja tapahtumia kohtaan. Ajatuksia, ettei tästä taida tulla mitään…
Joten, onpahan ollut usein tunne, että vaikka miten yritän harjoittaa itseäni myönteisemmäksi, sitä enemmän tuntuu ilmaantuvan kaikenlaista ärsyttävää ja koettelevaa. Pettymyksiä ja epäonnistumisia, negatiivisia huomioita ja tulkintoja. Kaurajauhiskin maistui ihan kitkerältä, hyi, en yritäkään tottua siihen. Sairaan paljon koirankarvakasoja, ei niitä kannata siistiä kun kohta niitä on taas kuitenkin, ja joka paikassa on laatikoita, joita pitäisi lajitella kierrätykseen (siis ihan muka joka paikassa), ja aina on niin saakelin rasittavaa laittaa kengät jalkaan kun koirat pyörii jaloissa. Ja aina ne läikyttää vettä lattialle ja astun tietysti työaamuna puhtaissa sukissa niihin läikkiin… Ja niin edelleen. Pitää vielä olla niin kylmäkin että puren hampaita yhteen, ja leuat kipeytyy, päähän koskee…
Koettelemukset lisääntyvät sitä mukaa kun yritän harjaannuttaa mieltäni havaitsemaan enemmän ja enemmän myönteistä. Ellen tiedostaisi tätä, voisin sanoa, että tiedostamattani vastustan muutosta. Mutta nythän tiedostan tuon vastustuksen, ja voin ohittaa sen lempeästi, ehkä huumorillakin. No, ehkäpä joitakin keljuja sattumuksia tulee vastaan riippumatta minun muutosvastarinnastani, koettelemaan sitkeyttäni. Mutta katsotaan…
Jatkan ”Onnentaidot – Kohti hyvää elämää” (Mattila & Aarninsalo, Duodecim 2013) kirjan tutkimista. Siinä pohditaan, että liiallisesta onnellisuudesta voi olla haittaa, esim. maanisessa euforiassa. Tai jos ei ylipäätään kykene tuntemaan negatiivisia tunteita (kuten psykopaatti), ei koe myöskään syyllisyyttä tai ahdistusta toisen puolesta, ja aiheuttaa muille pahaa. Liika optimisti voi olla haitaksi myös riskien hallinnassa.
Kirjoittajat viittaavat useamman kerran Barbara Fredricksonin kirjaan (2009). ”Asianmukainen negatiivisuus pitää jalat maassa ja meidät rehellisinä”, Fredrickson toteaa. Hyvä niin. En haluaisikaan olla toisista piittaamaton, euforinen hupsu, joka valehtelee itselleen ja höyryää siellä täällä kunnes tipahtaa.
Sama Fredrickson puhuu ”kukoistamisesta” ja on todennut ”kukoistavista” ihmisistä:
”Kukoistaminen on enemmän kuin onnellisuus tai tyytyväisyys elämään. … Hyvän olon lisäksi he TEKEVÄT hyvää – he lisäävät maailmaan arvoa. … Heitä ajaa tunne elämän tarkoituksesta. He tietävät miksi nousta ylös aamulla. Pyrkimys kukoistukseen on ylevä tavoite. Se ei ole vain itsensä tekemistä onnelliseksi. Kyse on siitä että tekee päivästään ja omasta elämästään arvokasta.”
Pelkkä oma hyvinvointi ei siis automaattisesti tarkoita tuota Fredrickosonin kuvaamaa kukoistusta (jossa oma hyvä olo leviää ympärillekin). Ottaako siis ylevämpi tavoite kuin vain oma onnellisuus? Kuka mitäkin arvostaa, sitä tavoitelkoon. Lopputulema näyttää, onko tavoite ollut viisas.
Allekirjoittanut yrittää jatkaa myönteisten asioitten huomaamista, vaikka tiedostaakin, ettei melankolikkoidentiteettiin tottunut kehomieli pidä hermostoa järisyttävästä, uudenlaisesta stimuloinnista.
Pakkanen lauhtui, ja lauhtuu.
Flunssa on menossa ohi.
Sain tehdä mukavaa ja luovaa hommaa monta tuntia ollessani kipeänä.
Sain kannustusta tekemisiini.
Onnistuin sanomaan aamulla herätessäni ”OK, nyt on työaamu”, sen sijaan että olisin voivotellut sitä.
Löysin mielenkiintoisia psykologian alan kirjoja e-kirjoina.
Opin tekemään kelttiläistä solmukuviota.
Eväsruoka maistui hyvältä.
Näin hymyilevän ihmisen!
Olo on ollut jo parempi, ei koske enää päähän.
Työhuoneessa on nyt lämmintä! En tarvitse kynsikkäitä.
Sain hyvän kansikuvaidean.
Työpäivä on jo puolivälissä.
Ulkona on taas todella kaunista ja valoisaa!
Näin useamman hymyilevän ihmisen!
Seinäkalenterissa on rauhoittava maisemakuva.
Ehdin vähän hengähtää ennen kuin on lähdettävä liikkeelle.
Sain tehtyä pari tylsää hommaa.
Siedin negatiivista ihmistä.
Pääsin yli ärtymyksestäni.
Tänään on enemmän aikaa omiin tekemisiin!
Ja jos nyt tekee mieli valittaa, tiedän, että se on ns. ”kärsimyskehoni”, joka valittaa. Sitä ei kannata unohtaa. Se vaatii nimittäin huomionsa, jos unohdan sen. Oikeasti sitä ei ole olemassa enää, mutta se kummittelee pitääkseen minut näennäisturvallisesti menneisyydessä. Ehkäpä käyn määrätietoisen lempeästi sen kimppuun ensi viikolla, ja siihen saakka osoitan sille myötätuntoista huomaavaisuutta, antamatta sen kuitenkaan kaapata hallintaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti