 |
| "Pikku-Hukka" vai "Iso Paha Susi"? Avoin käsi viestii, ettei minulla ole asetta; olen siis rauhan asialla. |
Aloitin tällä viikolla taideterapiaohjaajan täydennyskoulutuksen, ja ”päässäni” häilyy nyt ylettömästi sekalaista informaatiota, mielikuvia, sanallisia katkelmia, sekä niistä herääviä omintakeisia assosiaatioita.
Toisin sanoen, mieleni on hieman sekavassa, jäsentymättömässä tilassa; kuin saavi, jossa on kaikenlaisia toisiinsa sekoittuvia, vellimäisiä aineksia, ja lisäksi joitain uusiakin möykkyjä ja palleroita, ja jota on vastikään sekoitettu oikein hartiavoimin. Yritän nyt päästä sen sekalaisen saavinsisällön yläpuolelle ja vain tarkastella sitä ennen kuin se läikkyy yli ja tulee itselle sellainen olo, että sattui se kuuluisa lapsi lentämään pesuveden mukana… tai tässä tapauksessa pääsi loiskahtamaan saavin laidan yli, kun sisältö niin kovasti velloutui.
No, ehkei sentään mitään niin dramaattista ole tapahtumassa. En minä tähän taideterapeuttiseen prosessiin ja oppisisältöihin aio ”hukkua”, enkä myöskään viskata sivuun mitään itselleni tärkeää. Ylimääräinen informaatio ja ”vaikutuselämykset” saavat kyllä tulvia yli astiasta, mutta yritän noukkia ne tarpeelliset ”sattumat” sieltä seasta, että jäisi sentään jotakin uutta ja tarpeellista noukittavaksi, ja vanha sekoitus seestyisi. Mitä se sisältö sitten onkaan.
Enkä tietenkään oikeasti ole mitään sekoittelemassa; ei ole saavia, velliä eikä sattumia. Tämähän oli vain vertauskuvallinen mielikuva, jollaisia sinne mieleen syntyy aina välillä, vaikkei mitään miettisikään. Kirjoitan tätäkin tekstiä vain, jotta ajatukseni seestyisivät, ja jotakin jäsentyisi ”päässäni”.
Huomaan kyllä, että runsas määrä virikkeitä yhden päivän aikana ylikuormittaa mieltäni, ja olen jonkin aikaa ”tööt”. En välttämättä saa mitään järjellistä aikaiseksi, ja saatan vaikkapa katsoa jonkun BBC:n dekkarin, jossa on ikärajana 12 v. Eli aktuaalisesti teinkin sellaista eilen; siis, katsoin ”Foylen sotaa” ja tein samalla jotakin piirtämisen tapaista tussikynillä, sekä vesivärin levittämistä paperille. Tänään sain kuvaidean ikään kuin jatkoksi taideterapiaohjaajan koulutuksessa tehdylle harjoitukselle, ja piirsin sen simppelisti muistiin. (Harmi kyllä, en saa jakaa noita harjoitusohjeita yleiseen käyttöön.)
No, asiasta toiseen, luinpa uutisista, että oli Joensuussa tehty ilkivaltaa Pride-lipuille. Mitä ihmettä?!? Sen tempun tekijä tai tekijät voisivat esitellä omaa lippuaan jossakin julkisesti, niin voisimme yhdessä analysoida heidän lippunsa viestiä vaikkapa psykodynaamisesta viitekehyksestä käsin. Ilmaisisiko se vihamielisyyden alle piiloutunutta pelkoa? Tai kateutta ja katkeruutta, jonka pohjalla on surua siitä, ettei itse ole saanut riittävästi huomiota? Mutta ehkeipä heillä ole mitään lippua, jolla liputtaa omaa viestiään, ja se harmittaa. Surullista sekin.
Asiasta kolmanteen, oudoksun hieman sitä, jos näitä tekstejäni luetaan vaikkapa rapakon toisella puolella. Onko siellä muka joitain suomenkielisiä, joilla kiinnostaa lukea tekstejäni ihan vain niitten merkityksellisen sisällön takia? Eihän kai näissä jorinoissani ole mitään sellaista, miksi niitä pitäisi ”valvoa”? Enhän ole mukana politiikassa; esitän vain henkilökohtaisia näkemyksiäni, ja kerron ehkä, mistä pidän ja mistä en, mutten kuulu mihinkään puolueeseen tai järjestöihin. Maksan kyllä Luontoliiton Susiryhmän jonkun vuosittaisen tukimaksun (koska minusta susi kuuluu pohjoismaiseen luontoon), muttei senkään ole tarkoitus aiheuttaa vahinkoa kenellekään. Biodiversiteetin ylläpitäminen on globaalisti hyödyllistä; olisi aivan höperöä tieten tahtoen tuhota eläinlajeja…
Mutta jos nyt joku rapakon takana olisikin kiinnostunut ajatuksistani, syystä tai toisesta, niin en minä sitä yritäkään salata, etten pidä mahtipontisuudesta, kermakakkukomedioista, ylettömästä ekstroverttien suosimisesta, enkä monesta muustakaan asiasta sillä mantereella. Enkä myöskään kannata tuon mantereen presidentiksi sitä erästä henkilöä, jonka sukunimi kuulostaa pieruääneltä. Sanottakoon kuitenkin selvyyden vuoksi, etten ole sen enempää kallellani toiseenkaan suuntaan, siis siitä rapakosta katsottuna itäänkään päin.
”Hölmöläisiä” asuu joka puolella maapalloa; siis, tiedostamattomuutta on kaikkialla, ja myös seuraukset ovat valitettavasti nähtävissä kaikilla mantereilla. Kyse ei ole ihmisistä, kansoista ja valtioista; siis siitä, kuka on hyvä tai paha, parempi tai huonompi. Kyse on siitä, olenko itse ”sokea ja kuuro”, vai tietoinen.
Arvostan rauhaa ja vapautta, mutta vastuullista sellaista. Jos oma vapaus vahingoittaa toisia ihmisiä tai luomakuntaa, se ei ole rakkaudellista eikä rakentavaa. Oman edun ajaminen toisia uhkaamalla, tuhoamalla tai pelottelemalla ei tietenkään ole eettistä, muttei myöskään toisten olentojen tuhoaminen ”siltä varalta”, ettei vain itse tulisi tuhotuksi. Onko tämä maailma luisunut ”hätävarjelun liioittelun” tilaan?
Väkivallalla ei saa mitään korjatuksi; se vain vahvistaa ja ylläpitää kärsimystä ja katkeruutta, ja tuottaa lisää vihaa. Eikä pakolla saa ketään muuttumaan ”hyväksi” tai katumaan tekosiaan. Pahaa ei voi tuhota pahalla.
Tarvitsemme tietoisuuden heräämistä, havahtumista, oikeaa ”näkökykyä”. Maailma olisi parannettavissa ja pelastettavissa, jos kaikki ihmiset oikeasti havahtuisivat, heräisivät, tiedostaisivat.
Suurin osa meistä on edelleen harhaisia, sokeita, kuuroja, unessa. Ihmekö tuo, että on niin paljon ahdistusta, pelkoa ja kärsimystä, jos jatkuvasti aiheutamme sitä itsellemme ja toisillemme? Herääminen ”muodon unesta”, tästä ihmismielen harhakuplasta, voi pelottaa, mutta olisi kai mukavampi herätä omaan tahtiinsa, vapaaehtoisesti, kuin tulla sitten yhtäkkiä, akuutin hädän keskellä, rajusti ravistelluksi hereille?
Ei sillä, että ”hätäherätyskään” tarkoittaisi sitä, että oikeasti olisi hätä. Päinvastoin. Heräätpä sitten, miten heräätkin, tiedät olevasi hereillä, kun hätää ei enää olekaan. On vain elämä, tämä hetki, tässä ja nyt.
Laitan tähän vielä ”Rollen” runon tuoreimmasta romaanistani:
Herätä minut varoen
– kuin olisin rakas, hauras lapsesi,
joka on nähnyt unta paremmasta todellisuudesta,
eikä tahdo vielä herätä;
tai joka uinuu syvässä painajaisessa
ja lyö sokeasti ympäriinsä,
jos kosketat häntä varoittamatta.
Herätä varoen –
kuiskaa ensin kaukaa; kerran, kolmesti,
tai seitsemän kertaa,
ja vasta sitten kosketa.
Älä huuda, älä ravista, älä purista.
Muista se rakkaus, jota tunnet,
jossa ei ole pelkoa siitä,
mitä voisin sinulle tehdä,
kun en ole vielä hereillä.
Herätä varoen –
kuin olisin seitti,
jolle asettuneet kastepisarat heijastavat valoa
kuin kyyneleesi, tai kyyneleeni,
joista yhdenkään et halua putoavan maahan.
(T. H. Hukka: "Sateenkaarisilta - eli luuserihomon evankeliumi” 2023)
PS. Myötäelän kaikkia Pride-tapahtumia, missä niitä lieneekään lähitulevaisuudessa. Rakkaus kuuluu kaikille, myös se "ylimaallinen rakkaus"!
Ja jos tästä hyväntahtoisesta kommentista joku vetää herneet nenään täällä, tai rapakoitten jommallakummalla puolella, niin se on kunkin sieraimiaan höröttelevän olennon aivan oma reaktio. Minä syön herneitä joskus, mutten pakota ketään muita ihmisiä niitä syömään, tai tunkemaan nenäänsä. Lapsena laitoin napin nenääni, ja se oli ymmärtämätöntä. Niin että antakaahan toisten lippujen olla rauhassa, ja tehkää omanne. Siitäkin voi tulla ihan kaunis, tai ainakin tekemisen prosessi voi olla terapeuttinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti