Psykologina törmään alinomaa itsetuntokysymyksiin. Ihmisenäkin törmään niihin päivittäin, kun mieli heilahtelee katon ja lattian välillä. Itsetunto ei ole stabiili asia; sehän on "tuntoa" eli tunneperäistä, ja milloinkas tunteet pysyisivät samanlaisina tunnista toiseen? Oma itse tuntuu milloin miltäkin. Hyvänä päivänä hyvältä tai jopa todella hyvältä, huonona päivänä aika kehnolta. Se keikkuu vähän niinkuin ilmapuntarin viisari. Ja jos olo on koko ajan huono, voisiko oma itse tuntua hyvältä?
Itsetunnolla pyritään kuvaamaan sellaista mielentilaa, jossa hyväksyy itsensä ja arvostaa itseään, ulkoisista puutteistaan huolimatta. Ja niitä puutteitahan meillä on! Jos joku kokee olevansa täydellinen, alan epäillä, ettei hän ole realiteeteissa... Omat tekomme eivät aina tuota hyvää mieltä itselle tai toisille, eikä silloin ole kovin kummallista, jos oma persoona alkaa ärsyttää tai tympiä tai tuntua luuserilta. Toisten suhtautuminenkaan ei aina anna syytä röyhistellä rintaa. Päinvastoin; usein tuntuu siltä, että pitäisi livahtaa lattialautojen välistä piiloon pahansuopia katseita, halveksivia nenännyrpistyksiä ja ylimielisiä tuhahteluja.
Ihmisillä on tapana tuottaa toisilleen huonoa itsetuntoa. Etenkin vanhemmilla on lupaavat mahdollisuudet saada tietynlaisella kasvatuksella aikaan pahoilla mielin elävä, kyyristelevä reppana. Itse asiassa, kuka onkaan vastuussa meidän huonosta itsetunnostamme? Eikö se ole aika pitkälti opittua, kokemuksen kautta omaksuttua ajattelua ja tunnetta; tietynlaista ankeaa, itseä moittivaa, häpeilevää mielentilaa? Mutta tarvitseeko tähän takertua?
Olettaen, että olemme henkisesti aikuisia ja että voimme itse ottaa jonkin verran vastuuta psyykkisestä tilastamme: kannattaisiko muuttaa hieman näkökulmaa? Tässä kaksi kysymystä pohdittavaksi.
1) Millä perusteella arvostat itseäsi? Jos vastaat tähän kysymykseen yhdelläkin suorittamista, tekemistä tai omistamista kuvaavalla sanalla, näkökulmasi on itsetunnon kannalta epärakentava. Unohda ne sanat. Se, että olet olemassa ja olet ihminen, riittää. Sinulla on itseisarvo ihmisenä, ja se on itsearvostuksesi pohja.
2) Miten voit hyväksyä itsesi? Jos ajattelet hyväksyväsi itsesi vasta kun olet riittävästi sitä tai tuota tai jopa omasta mielestäsi täydellinen, juokset onnesi ohi. Ihmisestä ei tule valmista tässä elämässä. Vaikka tuntisit itsesi täydelliseksi, jonkun mielestä olet kaikkea muuta (tai ainakin ärsyttävän omahyväinen). Jos ihminen on kakkutaikina, onko taikina ok vasta sitten kun se on paistettu, vai onko se ihan ok jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta sekoitellaan? Eikö se ole ihan hyvä taikinantekele, vaikkei se olekaan vielä kakku? Juuri nyt meissä on ainekset siihen, mitä voimme olla. Itse asiassa me olemme jo nyt paljon enemmän kuin luulemme olevamme. Mutta tätähän ei ihan heti sulata, ellei sitä selitä...
Löysin joskus Joan Borysenkon kirjasta "Hoida itseäsi, hoidat mieltäsi" hyvän kaavion siitä, mikä on ihmisen todellinen olemus, ja mikä on todellisen olemuksen päälle kertynyttä kuonaa, jonka suojaksi ihminen kehittää epäaidon olemuksen, siis, teennäisen ulkokuoren. Niin kauan kun ihminen luulee itsekin olevansa sitä, mikä ulospäin näkyy, ja perustaa itsetuntonsa siihen, miten toiset ihmiset suhtautuvat tähän epäaitoon "minään", itsearvostus ja oman itsen hyväksyntä on väärällä pohjalla. Suojakuoren romahtaminen on hirvittävän pelottavaa, koska sen alta paljastuu se kuonakerros, joka sisältää kaiken sen kielteisen, mitä olemme epätäydellisen hoivan ja ympäristön suhtautumisen kautta omaksuneet. Tuntuu pahalta luulla olevansa kuonamöykky; ei ihme, jos tekee mieli peitellä toistenkin silmiltä kaikkea, mikä tuntuu pahalta ja hävettävältä!
Mutta todellinen olemuksemme on möykyn sisällä. Se on kuin hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan ihan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, joten helmen päälle kasvaa kuonakerros, ja sen peitoksi ihmisen on kasvatettava valheellinen minä. Todellinen olemus peittyy itseltä ja toisilta. Ei siis ihme, että meillä on huono tai ainakin labiili itsetunto. Kuinka se voisi stabiili ollakaan, kun näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn, vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen?
Entäpä jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt? Entä jos porautuisimme oman suojakuoremme ja sen pahalta tuntuvan kuonan läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme, joka on ihme, ja itse asiassa täydellinen kaikkine ominaispiirteineen? Entä jos alkaisimme nähdä tämän kaiken myös muissa ihmisissä? Jos katsoisimme pintaa syvemmälle; näkisimme, mikä on ulkokuorta, mikä on sitä, mitä ihminen yrittää peitellä, ja millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille?
Syvenny hetkeksi seuraavaan kuvaan; näetkö siinä itsesi? Jos näet, olet löytänyt uuden näkökulman itsetunto-ongelmiin.
 |
| Helmi kuonan ja kiillotetun suojakuoren sisällä |
Lisää pohdittavaa tekstissäni: "Kuka olen? Identiteettimme ydin"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti