Tunnen jälleen olevani (omien epämääräisten tarpeitteni ja arvopohjaisten päähänpinttymieni vuoksi) puolipakotettu julkaisemaan jotakin tekstiä tässä blogissa, jotta saan informoitua satunnaisia lukijoita (ja myös niitä kansainvälisiä, jotka seuraavat blogiani luullen, että tämä sisältää jotakin vaarallista) siitä, että julkaisin ”ADHD-luuserin tarinan” ja ”Junttiluuserin päiväkirjan” nyt ensimmäistä kertaa painettuna versiona ja samoissa kansissa. Kummastakin on yhä olemassa erilliset e-kirjaversiot, jotka ovat tietysti varsin edullisia verrattuna painettuun versioon. Well, what’s the point then?
Tuli tarve saada noistakin tarinoista omaan kirjahyllyyn paperinen versio, etten unohda, että olen sellaisetkin tarinat joskus kirjoittanut. Minulla on nimittäin taipumus unohtaa herkemmin asioita, joita en näe tai aisti muulla tavoin. Liittynee ADHD-hermostooni. Ja se olisi tyhmää, jos täytyisi aina haalia kallista ja uutta materiaa muistaakseen erinäisiä arjen asioita tai elämän merkityksellisiä teemoja, mutta onneksi muistutukseksi useimmiten riittävät paperilaput (joskus vessapaperikin käy), arkiset esineet oudoissa paikoissa, tai tietyissä paikoissa, tai epätavallisesti epäjärjestyksessä oleva paperikasa tavanomaisen sekavuuden keskellä. (Joten, en suoranaisesti ylläpidä tätä materialistista ”hyvinvointiyhteiskuntaa” tähän ADHD-hajamielisyyteeni liittyvällä materiariippuvuudella, kun en osta paljoakaan uutta tavaraa.)
Sitä paitsi, jos internet joskus romahtaa, läppäri simahtaa, kovalevy tuhoutuu ja muistitikut katoavat, onpahan itsellä edes paperinen versio näistäkin tarinoista olemassa, kunnes sekin homehtuu, hapertuu tai kärähtää jossakin ikävässä sattumuksessa; esimerkiksi, jos koko maapallo liekehtii, ennemmin tai myöhemmin. Tai ehkäpä joku kirjasto haluaa hankkia painetun kirjan niitä ihmisiä varten, jotka lukevat mieluummin konkreettisia kirjoja, jos ylipäätään enää mitään.
No, tämän uudelleenjulkaisuprojektini lisäksi ADHD-mielessäni on liehunut kaikenlaisia ajatuksia ilman erityistä yhteistä nimittäjää, mutta voisin vaikka vannoa, että johonkin assosiaatioverkostoon nekin ajatukset kuitenkin alkujaan liittyivät, vaikken vielä tunnistakaan sitä sotkuista punaista lankaa, johon niitten alkuperäinen heräte ehkä oli kytköksissä.
Olen ollut jonkin aikaa lomalla, ja oikeastaan on ollut koko ajan jotakin tekemistä, paitsi lyhyehköjä välejä, jolloin ei olisi välttämättä ollut mitään ”pakollista” tekemistä. Mutta ne hetket olivat turhauttavan lyhyitä, koska mieleni ajatteli, etten kuitenkaan ehdi tehdä mitään ”järjellistä”, joten, mitä ihmettä tekisin, kun ”käynnistyminenkin” vaatii usein älyttömän pitkän ajan? Tai, jos yritän tehdä heti ja tehokkaasti sitä, mitä mieleen juolahtaa, saattaa seurauksena olla esimerkiksi jauhoja lattialla, rikkoutunut muki, kierrätyskamakasan kaatuminen eteisen lattialle, rikkalapion sisällön leviäminen keskelle lakaistua lattiaa…
Niinpä, että ihan järjellistähän sen pitää olla; sen kaiken, mitä ihminen tällä pallolla tekee. Miten olisi pari järjellisen ajatusprosessin tulokselta kuulostavaa, mutta lonkalta lentänyttä lausetta; pari kullanhohtoisesti limaista sammakkoa, jotka hukan irvihampaisesta suusta pullahtaessaan näyttävät hetken aikaa, hämäävästi, ”kultaomenoilta hopeamaljassa”?
Mitä voit tehdä, kun et voi tehdä mitään? Älä tee mitään.
”Lonkalta lähtee laiskaltakin”, sanoi lonkkavikainen laiskuri lonkalta vedellessään, lonkkaa vedellessään.
Kun on mieli hukassa, älä suotta etsi sitä! Tarkoitushan on vapautua siitä.
Oi tätä älyttömyyden ihanuutta! Miten vapauttavaa onkaan lopettaa pätevien tekstien kirjoittaminen ja alkaa tuottaa pelkkää narrimaista potaskaa!
Tämä on se toinen luontoni; tämä ”hoviin” väkisin raahattu luuserinarri, joka tuntee olevansa pakotettu esiintymään, vaikka oikeastaan haluaisi mieluummin lapioida paskaa ja hoitaa lapsenmielisiä olentoja, mutta joka käyttää kyllä toisinaan tilaisuuden hyväkseen sanoakseen muutaman ilmaa puhdistavan sanan; tai heitelläkseen ilmaan niitä kullanhohtoisia sammakoita. Toisina päivinä voisin vetäytyä tallin ylisille haaveilemaan pyhiinvaeltajan elämästä ja veistelemään jotakin pitääkseni kaikkea mahdollista räpeltävät näppini kurissa; tai yrittää auttaa joittenkuitten ”sisäisiä prinsessoja” vapautumaan ”sisäisten lohikäärmeittensä” vartioimista vankiloista, ja niin edelleen.
Niin, ehkäpä olen kummajainen, joka saattaa huvittaa yleisöään hetken, kunnes mainitsee ääneen joitakin ikäviä realiteetteja ja omatuntoa kirpaisevia huomioitaan. Tai mollaa itsessään asioita, jotka kuulija löytää itsestäänkin, ja sehän onkin kurjaa ja kiusallista. En tiedä miksi tätä tekisin, ellen haluaisi herättää kaikkia harhaunessa nuokkuvia ihmisiä, koska pallo on kohta tulessa. Pallo käryää jo, kiire sammuttaa! No, nukkukaa sitten. Mukavia unia.
Ja mitä sekavampaa tekstiä pystynkään tuottamaan, sitä varmemmin tiedän ylittäneeni tekoälyn käsityskyvyn, koska eihän se tajua, mitä mieltä näissä kummallisuuksissa on, koska luultavasti se ei osaa itsekään olla sekava ja epäjohdonmukainen, vaikka yrittäisikin, ja miksipä se edes yrittäisi, kun ei tajua sen merkitystä?
Minä en ole kovin hyvä kirjoittamaan asiallista tekstiä, koska se tuntuu minusta niin väkinäiseltä, että mielentilani muuttuu surkeaksi, vaikkei tuottamani teksti sinänsä olisikaan ihan paskaa. Ja osaanhan minä ladella jollain tapaa älylliseltä kuuluvia faktoja, jos on aivan pakko, mutta miksipä tekisin enää sellaista, kun tekoäly tekee sen kätevämmin? Varmastihan löytyy jo ihan hyödyllistäkin tekoälyn tuottamaa asiatekstiä; pienellä varauksella, kuitenkin, koska tekoälyn yhdistämän ”faktan” alkuperän täytyisi olla aukotonta ”faktaa”, ja kuka sen voisi absoluuttisesti taata? Onko edes olemassa tosiasioita, jos ei ole yhteistä totuuttakaan?
Koettelin itseäni katsomalla yhden tekoälyyn liittyvän dokumentin, joka riitti vakuuttamaan minut siitä, ettei siitä kannata antaa kehittyä Frankensteinia. Jos sellainen ”äly” karkaa ihmisen hallinnasta, seuraukset tuskin ovat ihmiskunnalle mitenkään mieluisia. Sitä paitsi, ihmisissäkin on liikaa ”tekoälyilyä” ilman tietoisuutta ja eettisiä raameja. Jos nämä älykkäät, mutta harhaiset ja empatiakyvyttömät ihmiset pääsevät ohjelmoimaan tekoälysysteemejä omia tarkoitusperiään palvelemaan, tämä pallo muuttuu luullakseni aina vain kurjemmaksi paikaksi.
Joku tekoälyhän voi periaatteessa vaikkapa estää tämän tekstin julkaisun, jos toteaa, että tässä on jotakin siihen ohjelmoidun ideologian vastaista. Eri tahojen tekoälythän voivat alkaa analysoida nettiin syötettyä informaatiota ja lakata näyttämästä sellaista, jota sen ohjelmoinut taho pitää omien tarkoitusperiensä kannalta haitallisena. Jos ei ole olemassa yhteistä, globaalia eettistä koodia siihen, millainen informaatio on ”haitallista” ja mikä ”rakentavaa”, vaan erilaisia kilpailevia ”aatteellisia moraaleja”, mitäpä tälle loputtomalle tiedonlähteellemme, tälle ”netille”, tapahtuukaan, kun eri tahojen ”tekoälyt” alkavat ”siivota” sitä?
En tiedä. En ymmärrä, ja tällainen on liian monimutkaista minun kaventuneelle työmuistilleni. Minusta tästä menosta puuttuu järki, eikä sekään riitä, vaikka sitä olisikin, kun tarvittaisiin eettinen ohjenuora tähän kaikkeen; niitä ”pehmeitä arvoja”, jotka taas herättävät joissakuissa halveksuntaa ja jopa vihaa. Sen sijaan kovasanaisuus, kovaotteisuus, uhittelu, jopa väkivaltafantasiatkin tuntuvat olevan joittenkuitten mielestä ihailtavia asioita, tai ainakin suvaittavia. Hyh hyi.
Se ainoa järjellinen asia, mitä voin yhä kirjoittaa autenttisesti, on oman ”sydämeni” sisältö, koska enpä usko, että mikään tekoäly on sinne vielä päässyt. Mieltäni se ehkä yrittää ohjelmoida (levittämänsä ”informaation”, mainosten ja sen sellaisen kautta, jos selaan nettiä), mutta jos pysyn tietoisena noista vaikutusyrityksistä, ehkäpä pysyn myös autenttisempana.
Ja taidanpa lopettaa ”Post Scriptum”- lyhenteen käytön, ettei vain mikään nettiä haravoiva tekoäly tulkitse sitä lyhennettä tietyn puolueen lyhenteeksi; ikään kuin minä sellaista haluaisin levittää…
En todellakaan ole kyseisen puolueen ihailija, ja minun mielestäni Riikka Purra voisi ystävällisesti ja yksinkertaisesti erota tehtävästään ja vetäytyä joksikin aikaa pohtimaan ihan vakavasti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minun mielestäni kukaan sellainen aikuinen ihminen, joka on joskus vitsaillut toisten ihmisten tappamisella, ei ole riittävän empaattinen, toisia huomioiva, ymmärtäväinen ja oikeamielinen, jotta haluaisin hänenlaisensa päättävän tämän luomakunnan kohtalosta. Monestakin asiasta voi toki vitsailla, ainakin ”sisäpiirissä”, mutta se, että tehostaa egoaan tuomalla esille fantasioitaan toisten ihmisten tappamisesta, ylittää minun mielestäni jonkin kriittisen eettisen rajan. Minun mielestäni sillä tavoin toimineelle ihmiselle ei pitäisi antaa valtaa päättää muitten elollisten asioista.
Olen pahoillani, jos tämä näkemykseni loukkaa kyseistä ihmistä tai hänen tukijoitaan, mutta minun arvomaailmastani katsottuna kaikki, mikä liittyy väkivallalla hallitsemiseen tai sen ihannointiin, on haitaksi ihmisille ja luomakunnalle. Olkoon eri mieltä kuka on.
Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti