Nepsy-ihmisen uupumustila – mikä se muka niin väsyttää?

Antakaa minulle pahvilaatikko, niin teen siitä selvää!

Väsyneenä jaksaa tuottaa vain ajatusvirtaa, jos sitäkään, ja nyt olen todella väsynyt, enkä aio tuottaa mitään tieteellisempää tekstiä. Sen sijaan minulla on tarve selostaa, esimerkkinä viimeaikaisesti kuormituspiikistä, miten koulutuksellinen työpäivä noin kymmenen kollegan kesken sujuikaan tällä viikolla. Nepsy-piirteeni nääs aikaansaavat aika ajoin jonkinlaisia uupumustiloja liittyen esimerkiksi kiireeseen, ärsyketulvaan, sosiaaliseen ylikuormitukseen ja keskittymispinnistelyyn.

Ajelin ensinnäkin kello kahdeksan jälkeen ensilumen pahentamissa kelioloissa yhteensä noin tunnin matkan, sisältäen myös kaupunkiajoa aamuruuhkassa, sekä pysäköinnin vastenmielisen matalaan ja ahtaaseen parkkitaloon, jonka sisällä kaikuu inhottavasti ja joutuu väistelemään ihmisiä ja ajopelejä. Söhelsin jo siinä parkkitalon sisään ajaessani niin, että tuikkasin sen pysäköintilipukkeen huolimattomasti kartanlukijan penkille, ja sekös katosikin näkyvistäni. Etsiessäni riittävän tyhjää parkkiruutualuetta (etten vain kolhisi vierustovereita sitten iltapäivällä, nääntyneenä, pois lähtiessäni) ehdin jo stressata siitä, etten ehkä löytäisikään sitä lipuketta, ja spekuloin, miten tulisi menetellä, jos kadottaisi pysäköintilipukkeensa. Se tuntui ylivoimaisen kamalalta tehtävältä. Sopivaan parkkiruutuun päästyäni jouduin sitten etsimään sitä lipuketta jonkin aikaa penkin koloista ennen kuin pääsin, helpotuksesta huokaillen, lähtemään pysäköintitalosta kohti koulutustilaa.

Ehdinpä sitten juuri ja juuri ajallaan sinne kokoustilan eteen, hikisenä ja lievässä stressivessahädässä. Mutta ensiksikin siinä täytyi osata tervehtiä muita ihmisiä asianmukaisesti ja näyttämättä tuota stressaantunutta olotilaansa, ettei vain kukaan käsittäisi kärsivää ilmettäni väärin (eli tylyydeksi) ja pahoittaisi mieltään siitä; tai alkaisi kysellä, mikä minulla on hätänä; etten vain joutuisi pinnistelemään osatakseni vastata sopivan lyhyesti ja aiheessa pysyen, ettei vain vastauksestani tule kummallista ADHD-rönsyilyä, tai vaihtoehtoisesti liian seikkaperäistä Asperger-tyyppistä selostusta…

Piti siis kysyä mahdollisimman ei-hätääntyneenä, eli rennosti, että missähän on lähin vessa. Ja sitten, kun lopulta pääsin tuonne noin kymmenelle hengelle sopivaan, kolmioviseen kokoustilaan noitten muitten osallistujien kanssa, yritin päästä omalta kannaltani hyvään paikkaan; eli sellaiseen, jossa ei olisi selän takana muita ihmisiä, tai liian lähellä ketään toista, niin että pystyisin liikehtimään vapaammin, jos sellaiseen sattuisi tulemaan tarvetta. Mutta kun en päässytkään omasta mielestäni ideaaliin paikkaan, piti vain niellä pettymyksensä ja asettua jonnekin suhteellisen siedettävään kohtaan huonetta, koska en tietenkään halunnut olla ärsyttävä ja pyytää tuota toista ihmistä siirtymään muualle; varsinkin, kun sellainen teko olisi varmasti vaatinut jotakin sosiaalisesti suotavaa selitystä. Sitä paitsi, saattoihan hänelläkin olla syynsä haluta olla juuri siinä mukavimmalla paikalla; joten, parempi hänelle.

Siedin siis oman istumapaikkani epämukavuuden, mutta se sietäminen lisäsi kokonaiskuormitustani päivän mittaan. Kestin myös kiltisti sen odottelun, kun videotykki käynnistyi hitaasti. Siedin myös sivistyneesti kuunnella toisten rupattelua, koska se oli ihan harmitonta, eikä kestänyt kohtuuttoman kauan. Mutta jossain vaiheessa, kun otin kahvia termarista, joka oli kassissani, pudottelin kassista muitakin tavaroitani lattialle, ja korkkimuki kieri lattiaa pitkin niin kauas, että jouduin kurottelemaan sitä naama punaisena. Piti sitten naureksia itsekseen, etteivät toiset huolestuisi siitä, että pahoitan liiaksi mieleni omasta sähellyksestäni…

No, koska koulutuksen aihe oli mielenkiintoinen, jaksoin kyllä seurata videoita, dioja ja selostustakin suhteellisen hyvin. Koulutusmateriaalin läpikäymisessä oli kuitenkin kiireen tuntu, ja oma tarve päästä lähtemään viimeistään neljältä loi sekin aikapainetta olemiseeni. Kaikki pienetkin viiveet tuntuivat ärsyttäviltä. Lisäksi huoneessa oli huono ilmanvaihto ja älyttömän kuiva ilma, joka meinasi alkaa käydä henkeen ja silmiin. Jouduin siemailemaan vettä vähän väliä, tai kahvia termarista, ja otin stressiä siitäkin, että aiheuttamani liikkeet ja äänet saattoivat häiritä toisia. Nolotti myös se, että jos joku oli huomannut, etten huuhtonut sitä lattialla kierinyttä korkkimukiani ennen kuin otin siitä lisää kahvia. Sellainenhan on epähygieenistä, että laittaa suuhunsa jotakin, mikä on käynyt lattialla… Kuolenkohan siihen pöpöannokseen? Vai häpeään? En tiedä. Oikeasti se on samantekevää, mutta se on kiusallista, jos toiset joutuvat kummeksumaan minun piittaamattomuuttani lattioilla elävistä pöpöistä…

Lounastauolla minulla ei huvittanut yhtään lähteä toisten seurassa kaikuvaan, valoisaan ja ruuhkaiseen henkilöstöravintolaan syömään jotakin, mistä ei voinut etukäteen tietää, onko se edes hyvää vai ei. Kymmenien ihmisten kanssa jonottaminen tuntui vastenmieliseltä, tai oikeastaan hermoja raastavalta. Päätin käydä pienemmässä lounaskahviossa, mutten ollut varma, miten sinne pääsisi, kun siellä oli tehty jokin todella iso remontti sen jälkeen, kun olin viimeksi käynyt tuolla rakennuskompleksissa. Kun sitten lopulta, ulkona ja sisätiloissa hieman harhailtuani, löysin sinne lounaskahvioon, sekin oli aivan liian kirkas, meluisa ja ruuhkainen, ja olotilani oli jo niin ylivireä, etten halunnut jäädä sinnekään. Päätin kävellä kauppaan, ostaa jotain syömistä ja syödä sen evään vaikka paluumatkalla. Kaipasin raitista ilmaa ja fyysistä tekemistä. Matka kesti kävellen 10 minuuttia suuntaansa, mutta koska kengät nuljusivat lumisella jalkakäytävällä, lunta tuiskutti ja viima olikin kylmempi kuin arvasin, eteneminen oli tuskaisaa. Mutta kauppa tuntui rauhan tyyssijalta verrattuna siihen ylivalaistuun lounaskahvioon.

No, kaupassa piti laittaa kassi lokeroon, enkä meinannut millään löytää euron kolikkoa lompakkoni kolikkotaskusta muitten hilujen joukosta. Stressitasoni ehti nousta, kun aikaa kului tuon ainoan sopivan kolikon etsimiseen. Tuskanhiki teki oloni hermoherkäksi ja ajatukset laukkasivat. ”Ei voi olla näin hemmetin vaikeaa! Pitääkö mennä kassalle vaihtamaan kolikoita, vai mennä kassin kanssa kauppaan? Kumpi on vähemmän stressaavaa? En jaksa! Miksi on niin ääliö, ettei muka voi mennä ruokalaan syömään?”

Lopulta löysin euron kolikon, ja sain kassin ja hanskat lokeroon. Tarkistin, että älysin ottaa mukaani kaupan puolelle puhelimen, lompakon ja lokeron avaimen. Puristin niitä kädessäni kuin pikkuapina emon turkkia. Harhailin sitten tuossa vähän vieraammassa kaupassa, kunnes löysin paistopisteeltä helppoa syötävää. Mutta joku tuimakatseinen iäkkäämpi ihminen meni juuri edeltäni punnitsemaan oman pullansa, joten ehdin unohtaa, mikä olikaan sen minun syötäväni numero. Minun piti siirtyä katsomaan sitä uudelleen, ja se ihminen mulkaisi minua oudoksuvasti, jolloin tunsin olevani aika säälittävä höperö. Punnituslaitteelle päästyäni olin niin ”aivosumussa”, että näppäilin ensin kappalemäärän väärillä näppäimillä, ja kun tajusin virheeni, ehdin taas unohtaa sen ostokseni numeron. Alkoi tuntua todella idiootilta ja suorastaan epätoivoiselta, mutta tarkistin tuon numeron vielä kerran, huokaisin, ja korostuneen hitaasti toimien sain lopulta hintalapun siihen pussiin.

Etsittyäni vielä jotakin juotavaa ja suklaapatukan (iltapäiväkahvin korvikkeeksi) pääsin lopulta kassaa kohti. Harkitsin ensin itsepalvelukassaa, mutta koska olin jo sählännyt siellä punnituslaitteella, en uskaltanut mennä siihen, vaan menin tavalliseen kassajonoon. Edellä olevan asiakkaan ostoksessa olikin jotain epäselvyyttä, ja jouduin odottelemaan. Verensokerini oli laskussa, olin jo aivan tuskanhikinen ja lisäksi pelkäsin, etten ehtisikään takaisin kokoustilaan ennen niitä muita, jotka ovat syöneet ruokalassa niin kuin normaali-ihmiset. Ja jos menisin sinne myöhässä, he ihmettelisivät, miksi syön vasta silloin, kun tauko on jo loppunut; ja mitä olenkaan mahtanut tehdä koko heidän ruokailunsa ajan… Ja minun pitäisi selittää, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt säheltää ja miksi, ja se olisi todella häiritsevän outoa heidän mielestään, järkyttäisi heidän maailmankuvaansa ja ahdistaisi heitä aina uudelleen, joka kerta, kun he muistaisivat minut. Enkä halua ahdistaa ihmisiä, joten, minun pitäisi kiirehtiä takaisin…

Selvisin kassalta, mutta kun menin hakemaan kassiani lokerosta, pudottelin osan tavaroistani lattialle lokeron eteen. Alkoi tuntua jo ihan epätoivoiselta ääliöltä, ja jotkut ehkä tuijottivatkin minua, kun kasailin siinä tavaroitani. Mutta terästäydyin, vedin henkeä ja naureskelin itselleni, kun en halunnut itkemäänkään ruveta enkä irvistellä liian hullusti. Sain siis kassini lokerosta, euron kolikon talteen ja ostokset kassiin. Kävelin ripeästi takaisin koulutuspaikan kokoushuoneeseen; suorastaan virkistäytyneenä raikkaasta viimasta ja fyysisestä ponnistelusta. Sain jopa syötäväni lämmitetyksi, koska huoneessa olikin mikro, ja ehdin jopa syödä suhteellisen rauhassa, koska toiset tulivat myöhässä lounaaltaan sieltä meluisasta ja räikeästä ruokalasta.

No, koulutus jatkui ja keskittymiskykyni häröili. Oli pakko liikehtiä penkissä, nousta välillä ylös, ottaa kahvia tai vettä, syödä välipalaa, tehdä ylettömästi muistiinpanoja, tai piirrellä maisemakuvaa… Koulutuksen aihe meni ihon alle; tiedänhän aiheesta paljon, omakohtaisestikin. Jossain vaiheessa aloin käydä emotionaaliseksi, koska olen kyllä lapsesta asti kokenut paineen ”esittää normaalia”, ”pakottautua muottiin”, ”sulautua joukkoon”. Mutta tietenkään en tuossa tilanteessa ilmaissut suruani ja kärsimystäni sen enempää ilmeillä kuin sanolla. Yritin vain olla ”normaalisti”, etten häiritsisi toisia ihmisiä, ja ottaa koulutuksesta irti sen hyödyn, mitä oli saatavissa. Ja sinänsä kokonaisuus oli hyvä.

Kello oli viittä vaille neljä, kun pääsin lähtemään kokoushuoneesta asianmukaisten hyvästelyrupattelujen kera. Olin jo aivan väsynyt, tajuntani oli sumea, ja melkeinpä pelkäsin lähteä liikenteeseen. Parkkitalosta ulos sähläämättä. Paikallinen neljän ruuhka, auraamattomat tiet, jäätävää tihkusadetta, pimeää. Kaupungin ja autojen valot vilkkuivat ja heijastivat silmiini niin räikeinä, että oli vaikea erottaa tietä tai jalankulkijoita. Tuntui melkein epätoivoiselta; täytyi pinnistellä, että pysyisi järjissään ja rauhallisena, kunnes pääsisi edes kaupunkialueelta maantielle ihmeellisiä kiertoteitä, koska osalla kaduista oli tietyöt kesken.

Jäätävän tihkusateen takia oli pakko pitää puhallusta kovalla ja pyyhkijöitä nopealla teholla, ettei tuulilasi alkaisi jäätyä umpeen. Huomasin, miten kovalta kaikki äänet tuntuivat korvissani, kuten useinkin stressaantuneena käy. Pyyhkijöitten ääni muuttui sietämättömäksi, ja minun oli pakko pysäyttää ne välillä, vaikka näkymä tuulilasin läpi kävikin sitten sumeaksi.

Liikennettä oli vielä pitkän matkaa edessä, takana ja vastassa. Vastaantulijoitten ajovalot häikäisivät, pyyhkijät kitisivät, vastaantulevat rekat roiskivat lunta ja sohjoa tuulilasiin. Minun oli vielä ehdittävä apteekkiin silmätippojen takia, koska kuiva huoneilma kutitti silmiä, enkä muistanut, oliko minulla enää silmätippoja kotona vai ei. Minulle jäi vain muutama minuutti aikaa hoitaa se apteekkiasia sähläämättä, ja nolotti mennä niin viime tipassa apteekkiin. Apteekin ihminen oli kuitenkin hyvin rauhallinen ja ystävällinen, ja minäkin rauhoituin. Pystyin jopa vielä hakemaan paketinkin kaupan lokerosta. Muistin tosin, että edellisellä kerralla sotkin lokeron numeron, ja tuo muisto meinasi nostattaa stressitasoani uudelleen. Huokaisin, tarkistin lokeron numeron, ja näppäilin koodin todella hitaasti. Sain pakettini, ja menin autoon. Siinä huokailin jonkin aikaa, irvistelin ja lähdin liikkeelle. Jäljellä oli vielä parikymmentä minuuttia pimeää, huonosti aurattua maantietä ennen kuin pääsisin kotiin.

Loppumatka tuntui hirveän pitkältä, etenkin kun ajelin tarkoituksella riittävän hitaasti, riskeeraamatta turvallisuuttani. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, enkä meinannut nähdä tien laitoja. Tihkusade jatkui, ja oli pakko pitää pyyhkijöitä päällä, vaikka ääni riipoikin hermoja. Puhuin itselleni mielessäni kannustuslauseita, huokailin, ja oioin välillä hartioitani. ”Olen selvinnyt lukemattomia kertoja paskakeleistä, umpiväsyneenäkin, kun pysyn rauhallisena! Pysy rauhallisena. Hengitä. Kohta pääsee lepäämään…”

Kun pääsin kotiin, olisin halunnut vain rojahtaa lattialle selälleni, ellei siellä olisi ollut innokas ja minua ikävöinyt koira, ja lisäksi pölykoiria, koirankarvoja, puuroskia ja mitä lie hiekkoja. En siis rojahtanut lattialle. Tervehdin koiraa ja puolisoani, ja selitin, miten nääntynyt olen ja miksi. Otin syötävää, istuksin ja selitin lisää, ja kuuntelin toisen kuulumiset. Mietimme, että jotenkin olisi hyvä arkeaan suunnitella, ettei kuormittuisi niin paljon, kun on niin stressiherkkä nepsy-ihminen…

Sitten menin makuulle ja kuuntelin pari meditaatioäänitettä. Enkä jaksanut tehdä enää mitään aivotyötä. Selasin harrastustarvikkeita, löytyisikö niitä nettikirppareilta. Myöhemmin illalla katsoin A-studiota, ja sitten koirankoulutusohjelmaa, ja mietin, että ihminenkin on ”nisäkäsaivojensa” tasolla elukka; toiset ehkä apinamaisempia, toiset koiramaisempia. Ja itse taitaa olla nimenomaan kehityksellisten häiriöittensä takia lähempänä koiraa kuin monikaan neurotyypillinen. Ei koirakaan olisi tykännyt tällaisesta päivästä. Wuf.