Ahneudella on ainakin jonkinlainen loppu

Tunnelmakuva tältä syksyltä

Olipa kerran vuosi 2020, jota leimasi monessa mielessä yksi ihmiskuntaan vaikuttava tekijä ylitse muiden. Jääköön se nyt nimeltä mainitsematta, kun alan olla kyllästynyt koko sanaan. En ole aktiivisesti seurannut ihmisten nettikeskusteluja aiheesta, mutta olen lukenut aiheeseen liittyviä uutisia sen verran, että tiedän missä mennään. Uutisia olen yleensäkin seurannut tänä vuonna hieman enemmän kuin aiemmin, etten muutu aivan kuu-ukoksi suhteessa maapallon ihmiskulttuurin menoon ja toimi ymmärtämättömyyttäni liian oudoksuttavasti ja suosituksia rikkoen. Olisihan tänä vuonna ollut närkästyttävää olla tyystin tietämätön siitä, että avomielinen aivastelu toisen ihmisen nenän edessä on suorastaan törkeää; joissakin paikoissa jopa laitonta.

Ilmastonmuutos ja ihmisolentojen suhtautuminen siihen on kiinnostanut sen verran, että haluan huomata, tapahtuuko mitään järjellistä kohennusta tilanteeseen vai ei. Jossain määrin toiveikkuutta herättävää havahtumista näyttääkin tapahtuneen tämän vuoden aikana. Luonto-ohjelmissakin on alkanut tulla yhä enemmän valistusta aiheesta, ja myös sitä viestiä, että kuvataanpa nyt näitä elikoita ihan kunnolla, koska niitä ei ehkä enää muutamien vuosien päästä ole olemassakaan; kiitos meidän kuningaslajimme ymmärtämättömyyden tai piittaamattomuuden! Onko ihminen ansainnut päähänsä luomakunnan kruunun? Huono hallitsija ajaa vain omia intressejään ja tulee jossakin vaiheessa huomaamaan, että valta-asema onkin uhattuna, kun alamaisten kärsimys riipii jo kynnystä. Luomakunta on nyt tarrannut kiinni tähän kädelliseen hallitsijaansa ihan kunnolla ja toden totta ravistelee ihmislajia niin että kruunu heiluu kovakalloisessa päässä…

Niin, ehkäpä tämä yksi nimeltä mainitsematon tauti on herätellyt ihmisiä siihen, että ahneudella on paskainen loppu, kuten tiedämme arkisemmistakin asioista oppineina. Esimerkkejä on varmasti lukuisia kunkin elämässä. Tahtoipa muun muassa eräs ihminen tehdä kaksinkertaisen annoksen kakkutaikinaa ja käytti siihen vanhaa, muovista, kahvallista leivontakulhoa. Mutta kahvapa katkesikin epätavallisen painavan taikina-annoksen takia, ja suurin osa taikinasta levisi lattialle, eikä kelvannut enää vuokaan pantavaksi, koska lattialla oli niitä tavanomaisia muruja, roskia, hiekanjyviä ja pölykoiriakin, jollaisia joissakin taloissa esiintyy, ellei asukas ole erityisen iloisesti päivittäin siivoavaa ihmistyyppiä. Tällaistakin kamaluutta tapahtui jo vuosikausia sitten, eikä ihminen ottanut vieläkään opikseen, vaikka naureskelikin muistaessaan, millainen loppu ahneutta seuraa. Se on niin kovin inhimillistä haluta jotakin kerrankin tarpeeksi, varmistellen, ettei se lopu kesken. Mutta missä vaiheessa omat tarpeet muuttuvat toisten riistämiseksi?

Joillakuilla saattaa olla vielä suureellisempiakin hankkeita kuin iso kakkutaikina. Katsoin eilen dokumenttia kuninkaasta, joka rakennutti itseään varten ja omaksi huvikseen linnoja, joitten ihmettelystä nykyään sitten rahastetaan turisteja; paitsi tuskin juuri tällä hetkellä, mutta ainakin ennen kuin alettiin rajoittaa noita turistien menemisiä. Tuolla 1800-luvun loppupuolella eläneellä kuninkaalla oli visioita ja ideoita, ja tietynlainen taiteellinen maku, ja voisihan sitä ajatella, että hänen teettämänsä luomukset ovat jonkinlaisia erityisen mahtipontisia taideteoksia, lähinnä henkilökohtaisen innostuksen synnyttämiä, mutta laajuudessaan ahneutta ilmentäviä. Mutta tuossa tapauksessa ihmispolon oman eskapistisen vision toteuttaminen tuotti toisille vuosikausien kärsimystä ja ahdinkoa. Olisihan tuo ihminen voinut tyytyä pienoismalleihin. Ehkä hänellä olisi voinut olla hyvin varusteltu leikkihuone noihin luoviin projekteihinsa, ja hän olisi voinut siellä pakoilla hallinnollisia velvollisuuksiaan ja muitten ihmisten seuraa, haaveillen joutsenritareista pienoismalliensa keskellä. Mutta ehkei hänellä ollut tarpeeksi eläväinen mielikuvitus, koska haaveet täytyi konkretisoida niin pitkälle, että siihen meni rahaa ja toistenkin ihmisten henkisiä voimavaroja. No, ahneudella oli hänenkin tapauksessaan kurja loppu. Mieheltä meni terveen ihmisen maine, status, vapaus ja lopulta henki.

Tämä tarina liittyy ehkä jollain tapaa myös toiseen uutisaiheeseen, jota jossain määrin seurasin. Ahneuden motivoimana menestyneille ihmisille ei näytä käyvän kovin hyvin, sitten loppujen lopuksi, vaikka joku saisikin käyskennellä yli-itsevarmassa kuplassaan elitistisillä golfkentillä ja herättäisi palvontaa suurissa väkijoukoissa. Surullistahan tosin sellainenkin ihmisen höppänyys on. Ahneuden takana on usein täyttymättömiä perustarpeita (ellei kyse ole psykopaatista). Surullista, mutta usein myös erittäin haitallista koko luomakunnalle, jos kyseisellä reppanalla on erityisen laajasti vaikutusvaltaa. Siksipä sitä toivoisi, että kaikille vaikutusvaltaisillekin mielensä vankina nuokkuville ihmisolennoille kävisi loppujen lopuksi hyvin, etteivät he enää jatkaisi kärsimyksen tuottamista toisille hakiessaan itselleen sitä hyvää, mitä luulevat tarvitsevansa.

Ajattelin julkaista tässä yhden tarinan kokoelmasta ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoita”, koska se tuntuu nyt liittyvän ainakin väljästi tähän lonkalta lähteneeseen sepustukseen. Samalla toivon hyvää kaikille luomakuntalaisille, Joulurauhan muodossa. Tänä aikana on toivottavasti helpompi muistaa, että rakkaus on se, joka rakentaa uudelleen, vaikka jotakin olisi ehkä mennyt rikki ihmisten sinne tänne töytäillessä ja tapellessa kaikesta siitä, mitä ovat luulleet haluavansa.

TYÖLÄINEN JA KUNINGAS

Olipa kerran nuorukainen, jonka oli aika lähteä kotoaan ja etsiä jotakin työtä itselleen. Hän osasi kyllä monenmoista, ja päätyi työhön suuren kuninkaan palvelukseen. Siellä hänet laitettiin työhön, jonka hän jotenkuten hallitsi, siinä missä muutkin samanlaista työtä tekevät. Mutta työpäivät olivat pitkiä, ja jos hän yritti tehdä pelkästään sitä mitä toisetkin, hän pitkästyi. Toisinaan hän hermostui liiaksi toisten aiheuttamasta häiriöstä tai virheistä, tai unohtui itse ajatuksiinsa ja teki liikaa virheitä. Hänen oli nukuttava samassa tuvassa kuin muutkin työläiset, ja hän tunsi unissaankin näitten läsnäolon, ja melkeinpä kuuli päässään näitten ajatuksetkin. Hän olisi halunnut olla omissa ajatuksissaan, tai pohdiskella asioita rauhassa, ja muitten työntekijöitten jatkuva seura teki hänestä ärtyisän. Hän näki myös, miten monet muutkin kärsivät samoista asioista kuin hänkin. Ja hän näki, millaista tuhoa ahne kuningas aiheutti valtakunnassaan, kun hovin ylläpitämiseksi tarvittiin aina vain enemmän viljelystilaa; aina vain enemmän lihaa, puutavaraa, malmia, turkiksia ja orjatyövoimaa.

  Eräänä päivänä nuorukainen tunsi saaneensa tarpeekseen ja alkoi ilkkua kuningasta kuin parempikin narri. Se huvitti osaa työntekijöistä, mutta kun päällysmies huomasi heidän naurunsa syyn, he saivat muutaman vitsaniskun varoitukseksi. Seuraavasta kerrasta menisi työpaikka ja joutuisi kerjuulle. Nuorukainen otti opikseen, mutta katkeruus kyti hänessä yhä. Hän ehdotti muutamalle työtoverilleen, että he kirjoittaisivat kuninkaalle kirjeen, jossa varoittaisivat tämän toimista, jotka veisivät valtakunnan perikatoon. Koska hän sattui olemaan ainoa, joka oli saanut perheessään kirjoittamisopetusta, hän joutui tuon kirjeen laatimaan.

  Kuningas sai kirjeen, eikä lähettäjää tunnistettu. Mutta kuningas ei pitänyt kirjelmää arvossa sen enempää kuin niitäkään kirjeitä, joita oli saanut naapurivaltakunnista. Kirje päätyi uuniin, eikä mikään muuttunut tuon kuninkaan hovissa eikä läänityksillä. Viljelysala laajeni entisestään, kukkaniityt ja metsät katosivat, eläimet vähenivät; jäljelle jäi vain rottia ja kissoja.

  Nuorukainen pettyi yrityksiinsä lopullisesti, pyysi viimeisen palkkansa, kasasi vähäiset tavaransa, ja jätti työnsä. Hän vaelsi niin kauas kuninkaan läänityksiltä, ettei kuullut enää valitusta eikä toisten ajatuksia. Hän näki metsän ja vuoret ja joet ympärillään, ja eläimiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän puhui eläimille, koska nämä kuuntelivat häntä. Hän puhui puille ja muille kasveille; hän puhui kiville ja koskille, tuulelle ja kaikelle, mitä näki taivaalla. Hän puhui, eikä kukaan väittänyt hänelle vastaan.

  Lopulta kaiken tuon olemassa olevan Luoja vastasi hänelle ja antoi hänelle tehtävän. Hänen oli mentävä takaisin ahneen kuninkaan valtakuntaan ja puhuttava kuninkaalle. Aikuiseksi varttunut mies meni suoraan kuninkaan puheille rääsyissään ja likaisena, nälkäisenä ja janoisena. Kuninkaan silmissä hän oli kerjäläinen, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hänet jo otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muitten röyhkeitten kerjäläisten joukkoon, tekemään pakkotyötä kuninkaan väelle. Samalla häneltä otettiin hänen vaatimaton omaisuutensa, kuten kirjoitustarvikkeet.

  Vankityrmässä ja pakkotyötä tehdessään hän alkoi puhua asiaansa muille vangeille ja vanginvartijoille. Kun kuningas sai kuulla hänen puheistaan, häneltä katkaistiin kieli. Hän yritti hyräillä muistuttaakseen aiemmista puheistaan, mutta hänet lyötiin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja lopulta hänet uhattiin hirttää, ellei hän alistuisi ja olisi hiljaa kuin hiiri. Ja samassa kaikki kuninkaanlinnan hiiret alkoivat vikistä yhtä aikaa, ja siitä lähtevä kitinä oli niin hirvittävä, ettei kuningaskaan saanut unta. Linnan palvelusväki yritti turhaan etsiä ja vaimentaa kaikki hiiret, mutta ne jatkoivat kitinäänsä koloissaan ja raoissaan, niin että linnan asukkaat alkoivat kiristellä hampaitaan ja raivota toisilleenkin.

  Ja silloin Kaikkeuden Luoja antoi käskynsä ja nostatti tuulen, joka puhalsi kuninkaanlinnan ylitse. Tuulen mukana tuli tauti, joka vei vuoteeseen osan hoviväestä ja tappoi joitakuita. Sitten tuli rankkasade, joka pilasi suuren osan kuninkaanlinnan läänitysten sadosta. Tuli parvittain lintuja syömään kuninkaan parhaat marjaviljelykset, ja ne raakkuivat ja raakkuivat ikään kuin varoituksena tulevista koettelemuksista. Tuli kaikenlaisia maassa ryömiviä syömään senkin, mitä jäi linnuilta. Tuli isoja petoja kiertelemään kuninkaanlinnan ympärille, niin ettei kuningas uskaltanut päästää väkeään ulos linnasta. Hän lähetti metsästäjiä petoja pyytämään, mutta nämä katosivat niille teilleen. Kauempana kuninkaanlinnasta, köyhemmillä läänityksillä, oli rauhallista. Palkolliset saivat yhä syötävänsä, mutta kuninkaanlinnan varastoihin ei kertynyt mitään. Väki alkoi puhua, että kuningas oli tainnut saada palkan ahneudestaan, kun luonnon väki oli kääntynyt häntä vastaan.

  Kuningas suuttui ja varustautui sotaan. Hän kokosi sotaväkensä leiriin linnansa ympärille ja kysyi tietäjiltään neuvoa, minne suuntaan iskeä tuota hänelle tuntematonta vihollista vastaan, joka yllytti hänen kansaansa häntä vastaan. Yksi tietäjistä sanoi länteen, toinen itään. Kolmas sanoi pohjoiseen, neljäs etelään. Kuningas päätti määrätä lisää väkeä sotilaiksi, että joukot riittäisivät kaiken varalta neljälle suunnalle. Mutta silloin tuli maanjäristys, joka sorrutti osan kuninkaanlinnan muuria, ja tuli pyörremyrsky, joka lennätti taivaan tuuliin kuninkaan sotajoukkojen teltat ja varusteet.

  Muuri oli sortunut myös vankityrmien kohdalta, ja kuninkaan vangitsema mies oli päässyt vapaaksi kopistaan ja kahleistaan. Hän asteli kohti kuningasta, joka seisoi järkyttyneenä osittain sortuneen linnansa edustalla, katsellen maahan lyötyä armeijaansa. Osa väestä oli paennut kauhuissaan hänen luotaan, ja kuninkaan asunto oli romahtanut. Kuningas tunnisti nyt tuon miehen, jota oli pitänyt tavallisena kerjäläisenä ja toimittanut vankilaan.

  ”Sinäkö tämän minulle järjestit, vai kuka?” hän kysyi. Mies näytti hänelle katkaistua kieltään ja osoitti sitten sormellaan kuningasta itseään. Kuningas vajosi maahan kauhuissaan. Mies meni hänen luokseen, kumartui, ojensi kätensä ja veti hänet ylös. Hän lähti taluttamaan kuningasta kohti paikkaa, josta oli tullut. Hän meni sinne, missä oli itse puhunut eläimille ja puille ja sille kaikelle, mitä on olemassa. Nyt hän ei voinut enää puhua, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa. Kuningas sen sijaan puhui, ja luomakunta kuunteli häntä ja vastasi hänelle sillä tavoin kuin hän puheittensa perusteella ansaitsi.

Lainattu omasta teoksesta, T. H. Hukka: "Ohdakemaan vaeltajien tarinoita" (2020)