 |
| Tämä kuva ei sinänsä liity aiheeseen, mutta pyrkii rauhoittamaan ärtymystäni. |
Luin jo joitakin viikkoja sitten ”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan, ja ajattelin unohtaa sen joksikin aikaa, koska se herätti minussa liiaksi pelkästään ärtyneitä ajatuksia. Mutta yritin vilpittömästi löytää kirjasta jotakin myönteistä sanottavaa, mutta sekin oli liian vaikea homma, ja siirsin sitä, kuten muitakin asioita, joita ei ole ihan pakko tehdä heti. Enkä ole varma tästä nytkään; siis, haluanko esittää kommentteja kirjasta vai en. Asian ajatteleminen tekee minut ärtyneeksi, ja haluanko todella jakaa ärtymystäni? Eikä tästä tule ainakaan selkeä ja jäsentynyt, ja helppolukuinen teksti, mutta eihän kenenkään ole pakko tätä lukea, eikä varsinkaan maksaa lukemisesta. No, aloitan myönteisellä…
OK, onhan hyödyllistä jakaa tietoa psykopaateista, koska heitä tosiaan on olemassa. Ei tosin niin paljon, että heitä koko ajan pyörisi ympärillä, etenkään, jos elää yhtä introvertisti kuin minä. Sadan kaverin joukossa heitä alkaisi olla jo pari, tai jopa muutamia, joten, haluanko sata kaveria? Jotkut haluavat, joten, heidän täytyy varautua myös psykopaatteihin. Thomas Erikson on varmaan konsulttina tavannutkin muutamia, ja kertomansa mukaan yksityiselämässäänkin. No, osoitan myötätuntoa hänelle siinä. Mutta onneksi hän on saanut purkaa kokemuksensa hyvin myyväksi kirjaseksi!
Minun makuuni kyseinen kirja on liiankin konsulttimaisella tyylillä kirjoitettu, sisältää raflaavia esimerkkejä ja lukijan suoraa puhuttelua ja neuvomista, mikä on minusta hieman alentavaa. No, ehkä tyyli on sellainen kuin konsultilta odotetaankin! Siitäkään en oikein pidä, että kirjassa on väliotsikoita, joissa esitetään väite, joka ei sitten tekstin mukaan olekaan totta. Tämä on hämäävää! Jos itse laitan tekstiini ”epätoden” otsikon, laitan sen perään kyllä kysymysmerkin, ettei kukaan pelkästään otsikoita selaileva lukija vain vahingossakaan jää luuloon, että otsikko väittää jotakin paikkaansa pitävää. Ei kai iltapäivälehden lööppiinkään sentään saa laittaa otsikkoa tyyliin ”Matti Virtanen on kuollut”, jos kyse on siitä, että Matti Virtasen epäillään kuolleen, tai että joku luulee, että hän on kuollut, eikä hän oikeasti olekaan, yllätys, yllätys! Kaipa siihen sentään laitetaan jotenkin että ”Matti Virtanen kuollut?”; siis vähintään yksi tai jopa kolme kysymysmerkkiä, että lukija tietää, että kyseessä on vain pohdinta tai epäilys, tai väite, joka halutaan kumota.
”Idiootit ympärilläni” – kirjassa esittelemänsä DISA-luokituksen Erikson kertoo olevan käytössä niin ja niin laajasti, mutta enpä kyllä psykologina ollut moiseen törmännyt aiemmin. Ehkä sitä on käsitelty lähinnä yritysmaailmallisessa populaaripsykologisessa kirjallisuudessa, jollaista en ole pahemmin lukenut? Millaista ”tiedettä” moinen luokittelu edustaakaan, kirjassa esitetty näyttö ei oikein vakuuttanut. Ihmistyyppien kuvaukset kuulostivat liiankin kansantajuisilta, kärjistetyiltä ja yleistäviltä. En muutenkaan pidä luokittelusta, ja noin karkea luokittelu nostaa niskakarvat pystyyn…
No, myönnän, että liian tieteellinen teksti on vaikeasti ymmärrettävää ja sisäistettävää, ja kansantajuistettu tieto voi olla hyödyllistä laajoille ihmismassoille jaettaessa. Mutta liika yksinkertaistaminen voi johtaa harhaan, etenkin jos tämä yksinkertaistettu tieto tarjotaan ikään kuin totuutena. Tai sitten kirjoittajan pitää toistuvasti selittää, että eihän asia tietenkään koskaan ole näin yksinkertainen; oikeastihan ihmiset ovat yhdistelmiä vähintään kolmesta väristä, tai jopa neljästä (eli epämääräisen rusehtavia?). Ja jos sitä joutuu toistelemaan jokaisessa luvussa, mitä järkeä on alkujaankaan ollut yksinkertaistaa asiaa, kun siitä ei ole käytännön hyötyä viime kädessä ollenkaan? Olemme kaikki p….n värisiä, toiset vähän kellertävämpiä, toiset lämpimämmän sävyisiä, tai vähän enemmän vihertäviä tai sinertäviä. Minä olen vähän sinertävä.
Eriksonin ”Idiootit ympärilläni” -kirjan huumoria tavoitteleva viesti oli kaiketi se, että kun ihminen oppii ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia, hän tajuaa, etteivät he olekaan idiootteja. No, jos muut eivät olekaan idiootteja, oliko ehkä itse idiootti, kun luuli niin? Ei kai, koska idiootti tarkoitti muistaakseni alun perin alle kolmenkymmenen viiden yksikön älykkyysosamääräistä, eikä sellaisilla älynlahjoilla varustettu olento mieti moisia tyhmiä asioita ollenkaan. Hän ehkä vain nauttii elämästä, jos häntä ei kohdella huonosti, eikä murehdi turhia, eikä ainakaan lue kirjoja, joten hänelle ei ole hyötyä Eriksoninkaan kirjoista.
”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan idea ei ollut opettaa, että psykopaatteja ei oikeasti ole ympärilläsi, vaikka siltä tuntuisikin. Ennen kaikkeahan siinä tuodaan esille kuin suurenakin yllätyksenä, että psykopaatteja on oikeasti olemassa. No, kaikki eivät ole sentään sarjamurhaajia tai jää rikoksistaan kiinni. Ja koska osa psykopaateista osaa esittää ”normaalia” ja mukavaa ihmistä, olisi hyvä osata tunnistaa heidät ja varoa joutumasta heidän uhrikseen. Kuulostaa ihan hyväntahtoiselta idealta, mutta pitääkö siitä haravoida itselleen rahaa, että varoittelee ihmisiä joutumasta pahantekijöitten uhreiksi? Eikö kanssaihmisiä voisi varoitella asiasta ihan ilmaiseksikin?
Erikson kertoo, mitkä ovat DISA-luokituksen mukaan eri värejä edustavien ihmisten ”heikkoudet”, jotka altistavat psykopaattien uhriksi joutumiseen. Kas kun älyllinen psykopaatti osaa hyödyntää erityyppisten ihmisten heikkoja pisteitä. Psykopaattia itseään ei kuulemma voi luokitella DISA:lla, eikä heillä ole tavallisten ihmisten heikkouksia. Vai onko sittenkin? Voisiko ajatella, että tunteitten puuttuminen on heikkous? Vai onko se evoluution näkökulmasta vahvuus? Ei kai sentään? Kaipa on lajin säilymisen kannalta hyvä hoivatakin jälkeläisiään, eikä vain laittaa niitä alulle? Mutta sen hoivaamisen voi tietysti delegoida muille, niille ”herkkiksille”, jotka eivät henno jättää poikasia yksin…
Ja sitten se asia, mikä erityisesti sai minut vetämään herneet nenääni (eli laajentamaan sieraimiani, jotta hapensaanti tehostuisi, kun ryhdyn kamppailuun oikeudestani olla olemassa…): Ymmärrän sen, että ihmistä käsitellään biologisena otuksena, sehän on aivan tieteellistä. Mutta siitä närkästyn, että Eriksonin pitää käyttää sutta vertauskuvana psykopaateille, vieläpä toistuvasti ja raflaavasti kuin huonossa sadussa! Ikään kuin normi-ihmiset olisivat muka oikeasti lähinnä lampaita (tai poneja, kuten Erikson varioi), ja heitä ”vaanivat” ihmiset susia… Voisi kai odottaa, että kirjailijaihminen käyttäisi vähän enemmän mielikuvitustaan?
Oikeastiko susi on kuin psykopaatti, kun se saalistaa lampaan tai jonkun muun elukan? Eikö se halua lähinnä ruokaa, eikä siis manipuloida ketä tahansa, josta voi saada jotain hyötyä tai hupia, kuten ihmispsykopaatti tekee? Hoivaako psykopaatti poikasiaan, kuten molemmat susivanhemmat tekevät? Osoittaako psykopaatti aitoa myötätuntoa ja vaalii läheistä kiintymyssuhdetta, kuten susi kumppaninsa kanssa? Susi on useimmiten yksiavioinen, toisin kuin sorkkaeläimet, joita kohtaan Erikson yrittää herätellä lukijan myötätuntoa. Pässit pitävät haaremia ja yrittävät maksimoida jälkeläistensä määrän. Ne ottavat kaikki uuhet, jos vain saavat. Eivätkä pässit varo satuttamasta toisiaan, kun ne taistelevat uuhista, päinvastoin! Ja hoivaavatko pässit muka jälkeläisiään? Eikö se jää uuhien hommaksi? Minusta pässit, kuten monet muutkin sorkkaeläinurokset (kuten pukit, hirvaat ym.) muistuttavat tässä suhteessa paljon enemmän ihmispsykopaatteja kuin sudet.
Ja mitä tulee suden ”julmaan syömistapaan”, jota Erikson esittelee, onko lammas (= Eriksonin vertauskuvassa ”epäpsykopaatti”) muka myötätuntoinen, kun se rouskuttaa ruohoa, jota ihminen sille tarjoaa? Ei se lammaskaan välitä pätkääkään siitä, jos puraisee ihmistä talttamaisilla etuhampaillaan ja aiheuttaa kipua. Se haluaa ruokaa, ei se piittaa ihmisen kädestä! Näyttääkö päätään ravisteleva ja tuhiseva pässi herttaiselta, avuttomalta ja potentiaaliselta psykopaatin uhrilta? Eriksonia ei ehkä ole koskaan pässi pökkäissyt. Sellainen voi aiheuttaa vaikeitakin vammoja.
On tietysti ikävää, jos Erikson kärsii jonkin sortin susipelosta, mutta ei sitä siinä tapauksessa kannattaisi lietsoa toistamalla fantasioitaan ”uhrinsa silppuavista susista” ja ”avuttomia uhreja vaanivista pedoista”. Onko oikeasti kamalaa, kun petoeläin joutuu pienimään saaliinsa, että saisi sitä syötyä? Pitäisikö petoeläimen pystyä nielaisemaan uhrinsa paloittelematta sitä hampaillaan? Sekin on kai sitten kauhean psykopaattista touhua, kun ihminen pureskelee lihapalan suussaan pienemmäksi, että saa sen nieltyä? En usko että tämä Erikson itsekään onnistuu syömään pihviään tai salaattiaan paloittelematta sitä hampaillaan. Tuskin hän nielee syömisiään ollenkaan pureskelematta (siitähän tulee ilmavaivoja, mikä olisi tietysti harmillista, etenkin konsultille). En tiedä, ehkä jotkut ihmiset pyytelevät anteeksi, kun joutuvat puraisemaan salaatinlehteä, mutta en usko että sellaiset ihmiset ovat yrityskonsultteja…
Onko vähemmän julmaa paloitella syötävänsä veitsellä (kuten ihminen), eikä hampailla? Erikson jättää mainitsematta, että petoeläimet ”vaanivat viattomia uhrejaan” saadakseen ruokaa, eikä vain huvikseen, kuten leikkiäkseen elukan palasilla, kuten joku psykopaatti-ihminen saattaisi ehkä tehdäkin. Järjetöntä silppuamista näyttävät harrastavan esimerkiksi turhautuneet koirat. En usko että luonnossa elävillä elukoilla on niin paljon mahdollisuuksia turhautua ja tylsistyä kuin esimerkiksi omiin oloihinsa jätetyillä ihmisten lemmikeillä. Ihminen osaa kyllä kasvattaa vaarallisia otuksia sekä lajikumppaneistaan että esimerkiksi koiraeläimistä. Niin että ketkähän niitä käyttäytymishäiriöisiä olentoja tuottavat? Ihan tavalliset ihmisetkin, vaikkapa lemmikeistään, ja joskus omista jälkeläisistäänkin. Ja jotkut ihmiset tietysti kasvattavat myös tahallaan hirviökoiria, omaksi ”turvakseen” tai huvikseen.
Erikson käyttää sutta psykopaatin vertauskuvana siinäkin, että pedot iskevät heikommalta vaikuttavan saaliseläimen kimppuun; valitsevat mahdollisimman puolustuskyvyttömän yksilön potentiaaliseksi ruuakseen. Ja sekö on sitten erityistä julmuutta? Laskelmointia ja järkeilyähän se on, ja sitä tavallisetkin ihmiset harrastavat, kun tekevät riskiarviointeja. Kuka tahansa luonto-ohjelmia katsonut ymmärtää, että hyvissä voimissa olevan puhvelin kaataminen on leijonallekin hengenvaarallista. Enkä minä ainakaan ostaisi kaupasta ruokaa myyjältä, joka saattaa täräyttää minulta nyrkillä tajun kankaalle, jopa niin kovaa, että kuolen; tai puhkaista vatsani potkullaan, tai aiheuttaa erittäin kipeitä ruhjeita, tai tulehtumisherkkiä haavoja. Valitsen mieluummin altaasta ruuan, joka ei sisällä loukkua, joka silpoisi käteni.
On siis järkevää, ymmärrettävää ja inhimillistä varoa hengenvaarallisia asioita, tai asioita, jotka aiheuttavat itselle kipua, myös ruuanhankinnassa. Siksi pedot eivät hyökkää itselleen vaarallisten saaliseläinten kimppuun, vaan valitsevat sen heikon tai sairaan. Tavalliset ihmiset eivät käy pelkäämiensä ihmisten kimppuun (paitsi ehkä humalassa, otsalohko turtana). Joillekin psykopaateille sen sijaan voi olla mielenkiintoisen haastavaa hyökätä itseään isomman kimppuun ja valita saaliikseen potentiaalisesti vaarallisia yksilöitä! Psykopaattihan ei pelkää, stressaannu eikä hermostu. Hänellä voi kyllä olla ns. helppojakin uhreja, mutta on jopa tylsää, jos ”uhri” on liian helppo. Harva psykopaatti tyytyykin vain yhteen uhriin. Niitä pitää saada aina vain lisää. Psykopaatin uhrinetsinnässä ei siis ole kyse "saalistamisesta" luonnolliseen ravinnontarpeeseen, vaan vallan (ja rahan) ja jännityksentarpeesta! Ei tosiaankaan pitäisi sotkea niitä tarpeita eläinten eloonjäämistarpeisiin. Sellainen vertailu on yksioikoista ja epäreilua! Ihminen voi säilyä hengissä ilmankin valtaa ja jännitystä. Mutta jos joku hakee vain ja ainoastaan näitä kahta (ja lisääntymismahdollisuuksia), hän ei todennäköisesti ole kovin inhimillinen. Ainakin hän on vähemmän inhimillinen kuin useimmat koiraeläimet, jotka kiintyvät ja tuntevat empatiaa, ja saattavat jopa nälkiintyä kuoliaiksi surressaan menetettyä kiintymyskohdetta.
Pahoittelen tätä voimakasta kritiikkiäni, mutta todella ärsyttää tämä Eriksonin ja monien muittenkin harrastama petonisäkkäitten leimaaminen, joka samalla lietsoo petovihaa! Jos haluaa väen väkisin käyttää jotakin eläinmaailman esimerkkiä kuvaillakseen psykopaatteja, hieman osuvampi vertauskohde voisi löytyä niistä matelijoista, joilla ei ole kiintymyssuhteita, jotka eivät hoivaa poikasiaan lainkaan, vaan haluavat vain maksimoida lisääntymisensä. Eikä sekään olisi reilua matelijoita kohtaan. Ns. liskoaivojen lisäksi psykopaateilla on kylmän älykäs aivokuori. Eläimet eivät suunnittele "pahuuksiaan". Eläimet voivat vaikuttaa "julmilta", mutta ne eivät ole moraalittomia...
Ja miksi ihmisen pahuudelle pitää ylipäätään käyttää vertauskuvaa? Eikö asiasta voi puhua niin kuin se on; perin ihmismäistä toimintaa? Empatian puutetta, itsekkyyttä, kyvyttömyyttä katua tekojaan tai noudattaa yleistä moraalia. Ihminen ehkä tuntee kollektiivista häpeää lajinsa vähemmän jaloista ominaisuuksista, ja harhauttaa huomion muualle, kuten petoihin…
Meillä ihmisillä on ”paha” taipumus etsiä pahuutta ympäriltämme ja olla näkemättä sitä itsessämme. Näemme pahaa psykopaateissa, pedoissa, hirviöissä, muukalaisissa. Kun pistetään kaikki paskamaisuudet toisten piikkiin, huomio siirtyy tietysti itsestä noihin muihin. Niin että jauhetaan nyt vain siitä, miten kamalia sudet tai muut ihmiset ovat. Mutta mehän niitä ilkimyksiä olemme itse, me kaikki, ja minä siinä missä Eriksonkin! Minullekin tuli nyt mieleen perin ilkeä ajatus siitä, että ettei vain Erikson pelottele psykopaateilla tarjoillakseen sitten apua itse lietsomaansa pelkoon? Ainakin kustantajan mielestä tällainen olisi varmasti hyvä keino kasvattaa kirjan myyntiä, ja varmasti paljonkin käytetty menetelmä markkinoitten maailmassa, muinaisista ajoista alkaen. ”Aiheutetaan” vaiva, tarjotaan lääke. Aiheutetaan ongelma, tarjotaan ratkaisu. Tarjotaan ilmainen masennusseula, joka ilmoittaa, että olet masentunut, ja sitten perään tulee lääkemainos…
Sanoinhan jo alussa, että aiheen käsittely ärsyttää minua, ja tästä tuli äkäinen teksti. Mutta tuskin Erikson tahallaan halusi ärsyttää ja loukata ketään petoeläinvertauskuvillaan ja kirjoittamistyylillään. Enkä halua henkilökohtaisesti häntä arvostella enempää, vaikka kirjoja ja niitten tyyliä kritisoinkin, ja nimenomaan henkilökohtaisilla mielipiteilläni. Tiedostan, että moni ihminen pitää juuri päinvastaisista asioista kuin minä; edustanhan omaa ”matokulttuuriani” enkä populaaria sellaista. Ja siksipä varmasti Eriksonin kirjat myyvätkin, vaikken minä niistä pitäisikään. Ja onhan se hyvä, että suosittuja kirjoja kirjoittavan Eriksoninkin mielestä itsensä tunteminen, kuten tietoisuus omista heikkouksista, ja hyvä itsetunto suojelevat joutumasta psykopaatin uhriksi. Siitä olen ihan samaa mieltä. Ja ehkä jotkut tykkäävät Eriksonin tyylistä ja hyötyvät nimenomaan kansantajuistetusta ja suorasanaisesta opetuksesta, asiassa kuin asiassa.
Joillekin ihmisille voi olla ratkaisevaa saada oppia nimenomaan pukuun pukeutuvalta konsultti-ihmiseltä, eikä esimerkiksi grunge-tyyliseltä, lauleskelevalta tyypiltä. Itse otan ehkä paremmin vastaan kantaa ottavien laulunsanojen moniulotteisia ja vertauskuvallisia viestejä kuin pukutyyppien mahtipontisia, yksinkertaistettuja puheita. Enkä väitä nyt, että eri mieltä olevat ihmiset olisivat idiootteja. He ovat varmaankin aika normatiivisia. Mutta saatan kyllä itse olla jonkin sortin idiootti jonkun mielestä, mitä se sana sitten alkujaan tarkoittikaan…
PS: Wikipedian mukaan antiikinajan Ateenassa ”idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään, kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Hellenistisessä Egyptissä idiootti tarkoitti sotilasta.” Huvittavaa, miten sanojen merkitykset muovautuvat ja avaavat uusia näkökulmia asioihin…
Ja tuossa jossain vaiheessa sattui tulemaan mieleen Audioslaven biisi, jossa lauletaan: ”To be yourself is all that you can do”. Hyvää itsetuntoa kaikille! Olkaa omanlaisianne, jos tiedätte millaisia olette oikeasti! Eläkää tietoisesti, niin erotatte oikeat psykopaatit meistä susihukista…
OK, onhan hyödyllistä jakaa tietoa psykopaateista, koska heitä tosiaan on olemassa. Ei tosin niin paljon, että heitä koko ajan pyörisi ympärillä, etenkään, jos elää yhtä introvertisti kuin minä. Sadan kaverin joukossa heitä alkaisi olla jo pari, tai jopa muutamia, joten, haluanko sata kaveria? Jotkut haluavat, joten, heidän täytyy varautua myös psykopaatteihin. Thomas Erikson on varmaan konsulttina tavannutkin muutamia, ja kertomansa mukaan yksityiselämässäänkin. No, osoitan myötätuntoa hänelle siinä. Mutta onneksi hän on saanut purkaa kokemuksensa hyvin myyväksi kirjaseksi!
Minun makuuni kyseinen kirja on liiankin konsulttimaisella tyylillä kirjoitettu, sisältää raflaavia esimerkkejä ja lukijan suoraa puhuttelua ja neuvomista, mikä on minusta hieman alentavaa. No, ehkä tyyli on sellainen kuin konsultilta odotetaankin! Siitäkään en oikein pidä, että kirjassa on väliotsikoita, joissa esitetään väite, joka ei sitten tekstin mukaan olekaan totta. Tämä on hämäävää! Jos itse laitan tekstiini ”epätoden” otsikon, laitan sen perään kyllä kysymysmerkin, ettei kukaan pelkästään otsikoita selaileva lukija vain vahingossakaan jää luuloon, että otsikko väittää jotakin paikkaansa pitävää. Ei kai iltapäivälehden lööppiinkään sentään saa laittaa otsikkoa tyyliin ”Matti Virtanen on kuollut”, jos kyse on siitä, että Matti Virtasen epäillään kuolleen, tai että joku luulee, että hän on kuollut, eikä hän oikeasti olekaan, yllätys, yllätys! Kaipa siihen sentään laitetaan jotenkin että ”Matti Virtanen kuollut?”; siis vähintään yksi tai jopa kolme kysymysmerkkiä, että lukija tietää, että kyseessä on vain pohdinta tai epäilys, tai väite, joka halutaan kumota.
”Idiootit ympärilläni” – kirjassa esittelemänsä DISA-luokituksen Erikson kertoo olevan käytössä niin ja niin laajasti, mutta enpä kyllä psykologina ollut moiseen törmännyt aiemmin. Ehkä sitä on käsitelty lähinnä yritysmaailmallisessa populaaripsykologisessa kirjallisuudessa, jollaista en ole pahemmin lukenut? Millaista ”tiedettä” moinen luokittelu edustaakaan, kirjassa esitetty näyttö ei oikein vakuuttanut. Ihmistyyppien kuvaukset kuulostivat liiankin kansantajuisilta, kärjistetyiltä ja yleistäviltä. En muutenkaan pidä luokittelusta, ja noin karkea luokittelu nostaa niskakarvat pystyyn…
No, myönnän, että liian tieteellinen teksti on vaikeasti ymmärrettävää ja sisäistettävää, ja kansantajuistettu tieto voi olla hyödyllistä laajoille ihmismassoille jaettaessa. Mutta liika yksinkertaistaminen voi johtaa harhaan, etenkin jos tämä yksinkertaistettu tieto tarjotaan ikään kuin totuutena. Tai sitten kirjoittajan pitää toistuvasti selittää, että eihän asia tietenkään koskaan ole näin yksinkertainen; oikeastihan ihmiset ovat yhdistelmiä vähintään kolmesta väristä, tai jopa neljästä (eli epämääräisen rusehtavia?). Ja jos sitä joutuu toistelemaan jokaisessa luvussa, mitä järkeä on alkujaankaan ollut yksinkertaistaa asiaa, kun siitä ei ole käytännön hyötyä viime kädessä ollenkaan? Olemme kaikki p….n värisiä, toiset vähän kellertävämpiä, toiset lämpimämmän sävyisiä, tai vähän enemmän vihertäviä tai sinertäviä. Minä olen vähän sinertävä.
Eriksonin ”Idiootit ympärilläni” -kirjan huumoria tavoitteleva viesti oli kaiketi se, että kun ihminen oppii ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia, hän tajuaa, etteivät he olekaan idiootteja. No, jos muut eivät olekaan idiootteja, oliko ehkä itse idiootti, kun luuli niin? Ei kai, koska idiootti tarkoitti muistaakseni alun perin alle kolmenkymmenen viiden yksikön älykkyysosamääräistä, eikä sellaisilla älynlahjoilla varustettu olento mieti moisia tyhmiä asioita ollenkaan. Hän ehkä vain nauttii elämästä, jos häntä ei kohdella huonosti, eikä murehdi turhia, eikä ainakaan lue kirjoja, joten hänelle ei ole hyötyä Eriksoninkaan kirjoista.
”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan idea ei ollut opettaa, että psykopaatteja ei oikeasti ole ympärilläsi, vaikka siltä tuntuisikin. Ennen kaikkeahan siinä tuodaan esille kuin suurenakin yllätyksenä, että psykopaatteja on oikeasti olemassa. No, kaikki eivät ole sentään sarjamurhaajia tai jää rikoksistaan kiinni. Ja koska osa psykopaateista osaa esittää ”normaalia” ja mukavaa ihmistä, olisi hyvä osata tunnistaa heidät ja varoa joutumasta heidän uhrikseen. Kuulostaa ihan hyväntahtoiselta idealta, mutta pitääkö siitä haravoida itselleen rahaa, että varoittelee ihmisiä joutumasta pahantekijöitten uhreiksi? Eikö kanssaihmisiä voisi varoitella asiasta ihan ilmaiseksikin?
Erikson kertoo, mitkä ovat DISA-luokituksen mukaan eri värejä edustavien ihmisten ”heikkoudet”, jotka altistavat psykopaattien uhriksi joutumiseen. Kas kun älyllinen psykopaatti osaa hyödyntää erityyppisten ihmisten heikkoja pisteitä. Psykopaattia itseään ei kuulemma voi luokitella DISA:lla, eikä heillä ole tavallisten ihmisten heikkouksia. Vai onko sittenkin? Voisiko ajatella, että tunteitten puuttuminen on heikkous? Vai onko se evoluution näkökulmasta vahvuus? Ei kai sentään? Kaipa on lajin säilymisen kannalta hyvä hoivatakin jälkeläisiään, eikä vain laittaa niitä alulle? Mutta sen hoivaamisen voi tietysti delegoida muille, niille ”herkkiksille”, jotka eivät henno jättää poikasia yksin…
Ja sitten se asia, mikä erityisesti sai minut vetämään herneet nenääni (eli laajentamaan sieraimiani, jotta hapensaanti tehostuisi, kun ryhdyn kamppailuun oikeudestani olla olemassa…): Ymmärrän sen, että ihmistä käsitellään biologisena otuksena, sehän on aivan tieteellistä. Mutta siitä närkästyn, että Eriksonin pitää käyttää sutta vertauskuvana psykopaateille, vieläpä toistuvasti ja raflaavasti kuin huonossa sadussa! Ikään kuin normi-ihmiset olisivat muka oikeasti lähinnä lampaita (tai poneja, kuten Erikson varioi), ja heitä ”vaanivat” ihmiset susia… Voisi kai odottaa, että kirjailijaihminen käyttäisi vähän enemmän mielikuvitustaan?
Oikeastiko susi on kuin psykopaatti, kun se saalistaa lampaan tai jonkun muun elukan? Eikö se halua lähinnä ruokaa, eikä siis manipuloida ketä tahansa, josta voi saada jotain hyötyä tai hupia, kuten ihmispsykopaatti tekee? Hoivaako psykopaatti poikasiaan, kuten molemmat susivanhemmat tekevät? Osoittaako psykopaatti aitoa myötätuntoa ja vaalii läheistä kiintymyssuhdetta, kuten susi kumppaninsa kanssa? Susi on useimmiten yksiavioinen, toisin kuin sorkkaeläimet, joita kohtaan Erikson yrittää herätellä lukijan myötätuntoa. Pässit pitävät haaremia ja yrittävät maksimoida jälkeläistensä määrän. Ne ottavat kaikki uuhet, jos vain saavat. Eivätkä pässit varo satuttamasta toisiaan, kun ne taistelevat uuhista, päinvastoin! Ja hoivaavatko pässit muka jälkeläisiään? Eikö se jää uuhien hommaksi? Minusta pässit, kuten monet muutkin sorkkaeläinurokset (kuten pukit, hirvaat ym.) muistuttavat tässä suhteessa paljon enemmän ihmispsykopaatteja kuin sudet.
Ja mitä tulee suden ”julmaan syömistapaan”, jota Erikson esittelee, onko lammas (= Eriksonin vertauskuvassa ”epäpsykopaatti”) muka myötätuntoinen, kun se rouskuttaa ruohoa, jota ihminen sille tarjoaa? Ei se lammaskaan välitä pätkääkään siitä, jos puraisee ihmistä talttamaisilla etuhampaillaan ja aiheuttaa kipua. Se haluaa ruokaa, ei se piittaa ihmisen kädestä! Näyttääkö päätään ravisteleva ja tuhiseva pässi herttaiselta, avuttomalta ja potentiaaliselta psykopaatin uhrilta? Eriksonia ei ehkä ole koskaan pässi pökkäissyt. Sellainen voi aiheuttaa vaikeitakin vammoja.
On tietysti ikävää, jos Erikson kärsii jonkin sortin susipelosta, mutta ei sitä siinä tapauksessa kannattaisi lietsoa toistamalla fantasioitaan ”uhrinsa silppuavista susista” ja ”avuttomia uhreja vaanivista pedoista”. Onko oikeasti kamalaa, kun petoeläin joutuu pienimään saaliinsa, että saisi sitä syötyä? Pitäisikö petoeläimen pystyä nielaisemaan uhrinsa paloittelematta sitä hampaillaan? Sekin on kai sitten kauhean psykopaattista touhua, kun ihminen pureskelee lihapalan suussaan pienemmäksi, että saa sen nieltyä? En usko että tämä Erikson itsekään onnistuu syömään pihviään tai salaattiaan paloittelematta sitä hampaillaan. Tuskin hän nielee syömisiään ollenkaan pureskelematta (siitähän tulee ilmavaivoja, mikä olisi tietysti harmillista, etenkin konsultille). En tiedä, ehkä jotkut ihmiset pyytelevät anteeksi, kun joutuvat puraisemaan salaatinlehteä, mutta en usko että sellaiset ihmiset ovat yrityskonsultteja…
Onko vähemmän julmaa paloitella syötävänsä veitsellä (kuten ihminen), eikä hampailla? Erikson jättää mainitsematta, että petoeläimet ”vaanivat viattomia uhrejaan” saadakseen ruokaa, eikä vain huvikseen, kuten leikkiäkseen elukan palasilla, kuten joku psykopaatti-ihminen saattaisi ehkä tehdäkin. Järjetöntä silppuamista näyttävät harrastavan esimerkiksi turhautuneet koirat. En usko että luonnossa elävillä elukoilla on niin paljon mahdollisuuksia turhautua ja tylsistyä kuin esimerkiksi omiin oloihinsa jätetyillä ihmisten lemmikeillä. Ihminen osaa kyllä kasvattaa vaarallisia otuksia sekä lajikumppaneistaan että esimerkiksi koiraeläimistä. Niin että ketkähän niitä käyttäytymishäiriöisiä olentoja tuottavat? Ihan tavalliset ihmisetkin, vaikkapa lemmikeistään, ja joskus omista jälkeläisistäänkin. Ja jotkut ihmiset tietysti kasvattavat myös tahallaan hirviökoiria, omaksi ”turvakseen” tai huvikseen.
Erikson käyttää sutta psykopaatin vertauskuvana siinäkin, että pedot iskevät heikommalta vaikuttavan saaliseläimen kimppuun; valitsevat mahdollisimman puolustuskyvyttömän yksilön potentiaaliseksi ruuakseen. Ja sekö on sitten erityistä julmuutta? Laskelmointia ja järkeilyähän se on, ja sitä tavallisetkin ihmiset harrastavat, kun tekevät riskiarviointeja. Kuka tahansa luonto-ohjelmia katsonut ymmärtää, että hyvissä voimissa olevan puhvelin kaataminen on leijonallekin hengenvaarallista. Enkä minä ainakaan ostaisi kaupasta ruokaa myyjältä, joka saattaa täräyttää minulta nyrkillä tajun kankaalle, jopa niin kovaa, että kuolen; tai puhkaista vatsani potkullaan, tai aiheuttaa erittäin kipeitä ruhjeita, tai tulehtumisherkkiä haavoja. Valitsen mieluummin altaasta ruuan, joka ei sisällä loukkua, joka silpoisi käteni.
On siis järkevää, ymmärrettävää ja inhimillistä varoa hengenvaarallisia asioita, tai asioita, jotka aiheuttavat itselle kipua, myös ruuanhankinnassa. Siksi pedot eivät hyökkää itselleen vaarallisten saaliseläinten kimppuun, vaan valitsevat sen heikon tai sairaan. Tavalliset ihmiset eivät käy pelkäämiensä ihmisten kimppuun (paitsi ehkä humalassa, otsalohko turtana). Joillekin psykopaateille sen sijaan voi olla mielenkiintoisen haastavaa hyökätä itseään isomman kimppuun ja valita saaliikseen potentiaalisesti vaarallisia yksilöitä! Psykopaattihan ei pelkää, stressaannu eikä hermostu. Hänellä voi kyllä olla ns. helppojakin uhreja, mutta on jopa tylsää, jos ”uhri” on liian helppo. Harva psykopaatti tyytyykin vain yhteen uhriin. Niitä pitää saada aina vain lisää. Psykopaatin uhrinetsinnässä ei siis ole kyse "saalistamisesta" luonnolliseen ravinnontarpeeseen, vaan vallan (ja rahan) ja jännityksentarpeesta! Ei tosiaankaan pitäisi sotkea niitä tarpeita eläinten eloonjäämistarpeisiin. Sellainen vertailu on yksioikoista ja epäreilua! Ihminen voi säilyä hengissä ilmankin valtaa ja jännitystä. Mutta jos joku hakee vain ja ainoastaan näitä kahta (ja lisääntymismahdollisuuksia), hän ei todennäköisesti ole kovin inhimillinen. Ainakin hän on vähemmän inhimillinen kuin useimmat koiraeläimet, jotka kiintyvät ja tuntevat empatiaa, ja saattavat jopa nälkiintyä kuoliaiksi surressaan menetettyä kiintymyskohdetta.
Pahoittelen tätä voimakasta kritiikkiäni, mutta todella ärsyttää tämä Eriksonin ja monien muittenkin harrastama petonisäkkäitten leimaaminen, joka samalla lietsoo petovihaa! Jos haluaa väen väkisin käyttää jotakin eläinmaailman esimerkkiä kuvaillakseen psykopaatteja, hieman osuvampi vertauskohde voisi löytyä niistä matelijoista, joilla ei ole kiintymyssuhteita, jotka eivät hoivaa poikasiaan lainkaan, vaan haluavat vain maksimoida lisääntymisensä. Eikä sekään olisi reilua matelijoita kohtaan. Ns. liskoaivojen lisäksi psykopaateilla on kylmän älykäs aivokuori. Eläimet eivät suunnittele "pahuuksiaan". Eläimet voivat vaikuttaa "julmilta", mutta ne eivät ole moraalittomia...
Ja miksi ihmisen pahuudelle pitää ylipäätään käyttää vertauskuvaa? Eikö asiasta voi puhua niin kuin se on; perin ihmismäistä toimintaa? Empatian puutetta, itsekkyyttä, kyvyttömyyttä katua tekojaan tai noudattaa yleistä moraalia. Ihminen ehkä tuntee kollektiivista häpeää lajinsa vähemmän jaloista ominaisuuksista, ja harhauttaa huomion muualle, kuten petoihin…
Meillä ihmisillä on ”paha” taipumus etsiä pahuutta ympäriltämme ja olla näkemättä sitä itsessämme. Näemme pahaa psykopaateissa, pedoissa, hirviöissä, muukalaisissa. Kun pistetään kaikki paskamaisuudet toisten piikkiin, huomio siirtyy tietysti itsestä noihin muihin. Niin että jauhetaan nyt vain siitä, miten kamalia sudet tai muut ihmiset ovat. Mutta mehän niitä ilkimyksiä olemme itse, me kaikki, ja minä siinä missä Eriksonkin! Minullekin tuli nyt mieleen perin ilkeä ajatus siitä, että ettei vain Erikson pelottele psykopaateilla tarjoillakseen sitten apua itse lietsomaansa pelkoon? Ainakin kustantajan mielestä tällainen olisi varmasti hyvä keino kasvattaa kirjan myyntiä, ja varmasti paljonkin käytetty menetelmä markkinoitten maailmassa, muinaisista ajoista alkaen. ”Aiheutetaan” vaiva, tarjotaan lääke. Aiheutetaan ongelma, tarjotaan ratkaisu. Tarjotaan ilmainen masennusseula, joka ilmoittaa, että olet masentunut, ja sitten perään tulee lääkemainos…
Sanoinhan jo alussa, että aiheen käsittely ärsyttää minua, ja tästä tuli äkäinen teksti. Mutta tuskin Erikson tahallaan halusi ärsyttää ja loukata ketään petoeläinvertauskuvillaan ja kirjoittamistyylillään. Enkä halua henkilökohtaisesti häntä arvostella enempää, vaikka kirjoja ja niitten tyyliä kritisoinkin, ja nimenomaan henkilökohtaisilla mielipiteilläni. Tiedostan, että moni ihminen pitää juuri päinvastaisista asioista kuin minä; edustanhan omaa ”matokulttuuriani” enkä populaaria sellaista. Ja siksipä varmasti Eriksonin kirjat myyvätkin, vaikken minä niistä pitäisikään. Ja onhan se hyvä, että suosittuja kirjoja kirjoittavan Eriksoninkin mielestä itsensä tunteminen, kuten tietoisuus omista heikkouksista, ja hyvä itsetunto suojelevat joutumasta psykopaatin uhriksi. Siitä olen ihan samaa mieltä. Ja ehkä jotkut tykkäävät Eriksonin tyylistä ja hyötyvät nimenomaan kansantajuistetusta ja suorasanaisesta opetuksesta, asiassa kuin asiassa.
Joillekin ihmisille voi olla ratkaisevaa saada oppia nimenomaan pukuun pukeutuvalta konsultti-ihmiseltä, eikä esimerkiksi grunge-tyyliseltä, lauleskelevalta tyypiltä. Itse otan ehkä paremmin vastaan kantaa ottavien laulunsanojen moniulotteisia ja vertauskuvallisia viestejä kuin pukutyyppien mahtipontisia, yksinkertaistettuja puheita. Enkä väitä nyt, että eri mieltä olevat ihmiset olisivat idiootteja. He ovat varmaankin aika normatiivisia. Mutta saatan kyllä itse olla jonkin sortin idiootti jonkun mielestä, mitä se sana sitten alkujaan tarkoittikaan…
PS: Wikipedian mukaan antiikinajan Ateenassa ”idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään, kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Hellenistisessä Egyptissä idiootti tarkoitti sotilasta.” Huvittavaa, miten sanojen merkitykset muovautuvat ja avaavat uusia näkökulmia asioihin…
Ja tuossa jossain vaiheessa sattui tulemaan mieleen Audioslaven biisi, jossa lauletaan: ”To be yourself is all that you can do”. Hyvää itsetuntoa kaikille! Olkaa omanlaisianne, jos tiedätte millaisia olette oikeasti! Eläkää tietoisesti, niin erotatte oikeat psykopaatit meistä susihukista…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti