Olen aloittamassa Ohdakemaa- sarjan kuudennen osan viimeistä oikolukukierrosta, joten en aio käyttää tämän blogitekstin väsäämiseen koko päivää enkä varsinkaan miljoonaa vuotta. Asiaa tosin olisi enemmänkin, mutta se olisi kriittistä ja negatiivisuutta lietsovaa, joten, parempi pitää se möly mahassa ja keskittyä sen sijaan myönteisen esille tuomiseen.
Tällä viikolla on näyttänyt siltä, että olisin ehkä alkanut selättää sitkeän flunssapöpön, ja korvatkin ovat toimineet normaalisti. Opin kokemuksen ja teorian myötä, miten oleellista onkaan saada aistitietoa nimenomaan oikean korvan kautta. Kokemusta tuli elävästä elämästä, osin omakohtaisestikin, ja teoriaa taas mielenkiintoisesta kirjasta: ”Aivot ja paranemisen ihme – Neuroplastisuuden mahdollisuudet” (Norman Doidge). Huomasin myös, että sinimustan meditointi on rentouttavaa, ja että infrapunavalo on elähdyttävää, joten huvitti avata pimennysverho. Sain energiaa tehdä pieniä järjestelyjä ”monitoiminurkassani”, mutta kiusasin silmiäni huonepölyllä ja aivastelin ainakin mystiset seitsemän kertaa. Jonakin iltana piirsin jotakin vähän. Ja väritin ikään kuin olisin värittänyt värityskuvaa, mikä olikin yllättävän rentouttavaa. Ja sen lisäksi värittelin teknisen lehtiön pikkuruutuja noin kuudella eri värillä kuunnellessani jotakin Hercule Poirotin harmaita aivosoluja stimuloivaa tarinaa, ja sitten piirsin myös minikokoisen abstraktin kuvan, joka näyttää hämäävän taiteelliselta, vaikka on vain huvikseen söhrätty ja sai alkunsa paperiin painautuneista sattumanvaraisista kuvioista. Ne kuviot olivat syntyneet, kun luonnostelin erään romaanintekeleen kirjan kansikuvaa jonain toisena iltana.
Tein myös kokeiltavakseni uudenlaisen äänitteen sekoittamalla musiikkia ja puhetta. Sellaista äänitteillä leikkimistä huvittaisi tehdä enemmänkin ja kaikenlaisilla mahdollisilla äänillä, mutta nyt ei ole aikaa. Oli hyvin hauskaa tehdä viime vuonna pienoiskuunnelma neuropoikkeavien kevätretkestä asperger-lapseni kanssa, kun sai itse äänittää kaikki äänitehosteet ja esittää useampaa henkilöä. Siis, ilman julkisuuspaineita, kuten lapsuudessa, kun leikimme sisarusten kanssa milloin mitäkin tv-juontajaa, uutistenlukijaa tai muuten vain outoja hyypiöitä, tai ylipäätään jotakin muuta kuin mitä oikeasti olimme…
Huomasin senkin, miten mieltä ylentävää onkaan kuunnella tavanomaistakin mielimusiikkiaan tietoisemmin, eli esimerkiksi heti mindfulness-äänitteen perään. Kaikki vivahteet tulevat paljon paremmin esille ja koko keho kokee musiikin. Nykyään kuuntelenkin musiikkia mieluummin tietoisesti ja keskittyen vain kuuntelemaan, yksi biisi kerrallaan, kuin taustamusiikkina. Autossa ei sitä paitsi kuule kunnolla eikä aina edes pysty keskittymään kuunteluun, ja elämyksestä menee liikaa niille joka paikassa liihottaville, tarunomaisille harakoille (eikä Hukkaan).
Se harmittaa, etten ole saanut aikaiseksi aloittaa kierrätystavaroitten määrätietoista ja laajamittaista kuljettamista kierrätyspisteeseen, kuten ajattelin kuukausia sitten. Yksi pussi kenkiä on melkein pakattu ja toinen puolillaan jotakin, odottamassa jossain. Asiat eivät vain mene rutiinilla, joten, joka puolelle kertyy kasoihin kaikenlaista, jota omatunto ei anna laittaa roskiin. Tälläkin viikolla on akuutimpaa tekemistä kuin pakata kartonkia kierrätykseen, ja sitä paitsi kipeä sormi estää maitotölkkien litistelyn. Onneksi ei kuitenkaan kirjoittamista.
Tällä viikolla on joka tapauksessa ollut paljonkin omasta mielestäni virkistävää, huvittavaa ja myönteistä, mutta silti tekisi mieli valittaa populaarisen ja populistisen tietokirjallisuuden epäeettisyydestä, susivihan lietsomisesta ja kaiken maailman tyhjäpäisen viihteen tylsistyttävästä vaikutuksesta, ja siitä, miten paljon energiaa ja luonnonvaroja kuluukaan pelkästään viihteen tuottamiseen, kun kaikki eivät osaa viihdyttää itseään, saati sitten toisiaan ainakaan ilmaiseksi…
Mutta antaa nyt olla valittamatta enempää, semmoistahan se on, enkä voi juuri nyt asialle oikein mitään. Sanoinpahan vain, jotta joku muukin miettisi asiaa ja innostuisi viihdyttämään itseään aiempaa ekologisemmin. Eihän itse ole pakko uida samassa myrkkylietteessä, jos voi vaikkapa liidellä taivaalla tai etsiä vakaata maaperää, jolla kulkea, ainakin mielensä sisällä.
Ohdakemaa VI:n kansikuvaan tuli tietoisesti suunnittelematta symbolinen viesti; taustan kalliopinta kuvaa vakaata, turvallista perustaa, ja liitelevä haukka taas ajattelun vapautta ja laajempaa perspektiiviä asioihin. Kalliolle on hyvä palata lepäilemään, kun siivet väsyvät liihotteluun… Tästä voi lukea laajemman esittelyn piakkoin julkaisuun tulevasta romaanista ”Ohdakemaa VI: Narrinpoika ja Luopioprinssi”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti