Heti alkuun optimismin suitsutusta, ettei tule liian kyyninen olo! Kaikenlaista myönteistä on tällä kuluneella viikolla ollut paljonkin, sen lisäksi, että on kyllä ärsyttänytkin, mutta kirjasin nyt ainakin seuraavia myönteisiä havaintojani:
Minulla on ollut aikaa omiin harrastuksiin.
Aurinko on paistanut elähdyttävästi.
Joka päivä ei ole koskenut päähän, eikä ole ollut kuumetta, ja korvatkin toimivat.
En ole vielä ehtinyt sotkea viime viikolla järjestelemääni nurkkausta!
Lapseni antoi minulle hauskan värkkäysidean, joka liittyy munakennoihin.
Olen nukahtanut hyvin iltaisin, kuten yleensäkin.
Aamuisin on ollut mukava herätä valoisuuteen.
Löysin pyykistä ehjät collegehousut (ei reikiä polvissa tai istuma-alueella)!
Minulla on toistaiseksi tarpeeksi puuvärejä, joista ei ole terät katkenneet, jos sattuu huvittamaan värittää niillä jotain.
Kuviollinen verho näyttää hauskalta, kun valo tulee siitä läpi.
Hercule Poirot- äänikirjassa on huvittavia käännöskömpelyyksiä.
Tänään on vapaapäivä, ja saatan ehkä saada tiskatuksi.
Koirat ovat välillä herttaisen hölmöjä.
Sisällä ei ole liian kylmä.
Tänään ehdin ehkä tehdä perunavelliä (yksi erityisherkän lapsuuteni lempiruuista).
Kirja ilmestyy kohta, ja saan aloittaa seuraavan osan muokkausluvun...
Okei, nyt olen hyväntuulinen! Mutta edessä on vastentahtoinen tehtävä, eli ”tiedotuksen antaminen”. Olen tässäkin blogissa aina aika ajoin kertonut omasta harrastuksestani, eli kirjoittamisesta, ainakin jos olen juuri julkaisemassa jotakin. Suoremmin kerron kirjoistani erillisissä blogeissa, kuten ”Ohdakemaa-blogissa” ja ”Luuseritarinoissa”, mutta toisaalta niitä tulee päivitettyä harvemmin. En yksinkertaisesti ehdi tuottaa materiaalia kolmeen blogiin kovin tiuhaan; siis, sellaista materiaalia, jota huvittaisi jakaa laajemmin. Edelleen aika harva tuttavanikaan tietää, että ylipäätään mitään julkaisen, joten ei ole paineita tutuillekaan lukijoille tuottaa informatiivista materiaalia elämästäni ja arjestani. Ja introversioni takia minulla on varsin vähän sellaisia tuttavia, joille ylipäätään kerron kuulumisiani, siis, oma-aloitteisesti. Enkä pidä mainostamisesta, kuten olen monta kertaa todennut, ja silti minun tavallaan pitäisi tiedottaa maailmalle siitä, että tällaista olisi nyt tarjolla, koska onko mitään järkeä julkaista mitään, jos ei kerro siitä kellekään?
Tämä on vähän niin kuin huhuilisi kahville ihmisiä, jotka ovat keskittyneet tekemään jotakin muuta, tai juovat vain teetä tai eivät sitäkään. Ok, pitää kuitenkin kertoa, että tarjolla on… Ottakaa tai jättäkää, olkaa niin hyvät! Juon sitten itse pannunpohjat, ettei pisaraakaan menisi hukkaan, ja kärsin närästyksestä. Jos minun nyt pitää (mainosmielessä) kuvata yhdellä virkkeellä sitä, mitä olen kirjoittanut ja julkaissut reilun vuoden ajan, eli Ohdakemaa-sarjaa, sanoisin ehkä näin:
Ohdakemaa- sarja on lukijan ajattelua kehittävää, henkisesti rikastuttavaa, fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista kertomakirjallisuutta, joka sopii erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille.
Näin siis itse haluan ajatella, koska tuntuisi eettisesti väärältä tarjota toisten ihmisten luettavaksi epäkehittävää ja mielikuvitusta köyhdyttävää materiaalia. Ja oletan, että itsensä jollain tavalla erilaiseksi tuntevat ihmiset olisivat kiinnostuneempia lukemaan tarinoita, joissa eläydytään poikkeavuuden kokemukseen. Ohdakemaan tarinat voivat siis olla ainakin joiltain osin kiinnostavaa luettavaa erilaisille, erityisille, erikoisille tai erilaisuudesta pitäville ihmisille, kuten esimerkiksi erityisherkille, neuropoikkeaville, sukupuolinormeja vierastaville. Minusta on syystä tai toisesta huvittavaa sijoittaa esimerkiksi nykypäivänä ADHD- tai asperger-diagnoosin ”ansaitsevia” hahmoja fantasiakeskiaikaan seikkailemaan. Huvinsa kullakin.
Mutta voihan tällaisen tarinan lukeminen olla opettavaista myös ihan tavalliseksi itsensä tunteville; oppiihan siinä eläytymään siihen, miltä erilaisesta ihmisestä tuntuu tavallisempien joukossa. Mutta, sanon suoraan, ettei tuottamani kirjallisuuden lukeminen ole välttämättä kevyttä ajanvietettä. Kirjoitan usein pitkiä, vaikeaselkoisia (=monipolvisia) lauseita, ja ”pakotan” lukijan eläytymään kertojan tunnelmaan ja yksityiskohtaisiinkin havaintoihin, esim. äänensävyyn, ilmeeseen, omaan tuntemukseen. Se voi olla hirvittävän rasittavaa, jos on tottunut siihen, että tarinassa tapahtuu enemmän kaikenlaista ulkoista, ja vieläpä vauhdikkaasti. Kuka siis jaksaa lukea neljä - viisisataa sivua ihmisen pään sisällön ja muutaman henkilön vuorovaikutuksen kuvausta? No, ainakin teini-ikäiseni, joka on neuropoikkeava, jaksaa. Hän on lukenut kyseiset tarinat jo useamman kerran. Ja tapahtuuhan niissä tarinoissa välillä joitakin seikkailullisiakin asioita, eikä siis pelkästään seurata mielijohteita, tunnepurkauksia ja sisäisiä elämyksiä.
Ohdakemaa- sarja on siis jollain tapaa ”sadunomaista” psykologista kertomakirjallisuutta. Toisaalta se on ihmismielen kuvauksen suhteen hyvinkin realistista. Tässä joku päivä ajattelin, että siinä on oikeastaan jotakin hyvin klassista, vähän niin kuin Shakespeare-tyyppistäkin hulluine kuninkaallisineen, vaikka tavallaan se on tyylilajiltaan ehkä omituinen sekoitus siitä kaikesta, mitä olen itse aikoinani lukenut, höystettynä omilla pohdinnoillani ja erilaisilla vivahteilla, jotka ehkä riippuvat siitä, millä tuulella olen ollut kirjoittaessani tai muokatessani käsikirjoitusta. Olenko siis enemmän Dostojevski-mielentilassa, vai Tolkien-innostuksessa, vai veijarimaisesti Dickens- tai Wodehouse-tunnelmissa, vai eläydynkö enemmän eläinhahmoihin, vai johonkin seikkailutarinan soturiin tai prinsessaan… Laajemmin ajatellen, kirjoittamiseni taustalla on totta kai myös psykologinen, psykoterapeuttinen ja henkinen kirjallisuus ja filosofia.
Arvelen, että Ohdakemaa-sarja sopii sisällöllisesti noin kaksitoistavuotiaasta eteenpäin kaikenikäisille, saduista tai fantasiakeskiajasta kiinnostuneille ihmisille, jotka eivät halua liian väkivaltaista tai eroottista luettavaa (viittaan tässä PEGI-luokituksen ikärajakriteereihin). Erityisen hyvin se voisi sopia psykologiasta, henkisyydestä tai hengellisyydestä kiinnostuneille ja luonnosta välittäville ihmisille, jotka toivovat, että hyvä voittaa pahan, ja jotka pitävät dialogeista ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvauksista, sekä sisäisen maailman ja tunne-elämysten kuvaamisesta. ”Luuserigenreni” kohderyhmä voi olla ehkä hieman erilainen, koska ne tarinat on sijoitettu jotakuinkin nykymaailmaan ja ovat suoremmin kantaaottavia yhteiskunnallisesti. Mutta toisaalta, nepsy-lapseni on lukenut sitäkin genreä edustavat käsikirjoitukset useampaan kertaan.
Ohdakemaan tarinoilla saattaisi siis olla annettavaa ihmisille, jotka ovat valmiita kehittymään henkisesti, pienen ponnistelun myötä, lukiessaan monipolvisia ja syvälle meneviä sepustuksiani, mielikuvitusmaailmaan uppoutuessaan. Ja ne voivat olla hyödyksi joillekuille, jotka haluavat kehittää psykologista ymmärrystään ja mielitajuaan; ymmärtää paremmin omaa ja toisten ajattelua, ja harjoitella näkökulman vaihtamisen taitoa eläytymällä vaihtuviin kertojiin.
Ja tämän itseimartelevan kirjamainostuksen jälkeen tuntuu jotenkin hölmöltä. No, leikittelen ajatuksella, että kuvasin tässä tekstissä vain, millaista kahvia olisi tällä kertaa tarjolla, kun huhuilen porukkaa kahvittelemaan. Joku tulee ehkä silkkaa kohteliaisuuttaan maistamaan nokipannulla keittämääni sekoitusta. Joku tutumpi ehkä tulee, koska luottaa siihen, etten tahallani tarjoa rapaa kenellekään. Nolostuisin hirvittävästi, jos tarjoamani kahvi olisi liian laihaa tai väkevää, tai suorastaan juomakelvotonta, joten, jos odottaisin sellaista tapahtuvan, heittäisin litkun mäkeen.
Voisin ehkä ilmaista tarjoukseni niin, että kerron keittäneeni omituista kahvisekoitusta, ja että sitä on nyt tarjolla, ja sitä voi maistella varovasti. Jos joku ei tykkää siitä, voi aivan hyvin mennä tuttuun ja turvalliseen kuppilaan kahvittelemaan. Mutta jos tarjoamani kahvi on ok, tai jopa ”mielenkiintoisen makuista”, voin keittää tarvittaessa lisää. Mutta miksi ylipäätään keitän mitään? No, koska tarvitsen sitä keitostani itse! Minulla on sisäinen tarve luoda keitoksiani, joten keittelen niitä edelleen, vaikkei kellään muulla kiinnostaisi maistella litkujani. Ja ehkä kyse onkin itse asiassa pakurikääpäteestä, johon sekoitan mitä haluan, että se maistuisi minun mielestäni paremmalta ja olisi jollain sisäisellä logiikallani vielä terveellisempää itselleni. Mutta ehkä litkusta tulee muitten mielestä suorastaan pahanmakuista. Mutta ei sentään myrkyllistä. Ja pahaltahan jotkut lääkkeetkin maistuvat! En minäkään popsi iloisesti ohdakkeita, vaikka niillä olisikin terveysvaikutteita…
Kahvitarjoiluvertaus ontuu, eikä kahvileivästä edes ollut mitään puhetta. Joskus hyvä kahvileipä pelastaisi kahvinkeittäjän. Nyt ei vain ole edes korppua tarjolla… Pahoittelen! Sitä paitsi sen tarjottavan juotavan ja syötävän pitäisi oikeastaan olla mahdollisimman ekologisesti tuotettua ja kuljetettua, kiitos! Siihen voin sanoa, että tarvepainatus on ekologinen tapa levittää kirjojaan maailmalle. Ei siis turhia paperipumaskoja nurkkiin pölyttymään!
Ok, en jatka tästä aiheesta enempää, etten kadota punaista lankaa, kun annan mielijohteiden viedä mennessään. Odotan, että ”Ohdakemaa VI: Narrinpoika ja Luopioprinssi” ilmestyy tilattavaksi BoD-verkkokauppaan, ja tilaan sen sitten omaan hyllyyn. Olkoon se siinä konkreettinen muistutus aikaansaamisen ilosta, joka on tälle hermostolle tarpeen, ettei se vaivu horrokseen, kun mieli pyörittää apatiaa lietsovaa ajatuskelaansa tässä turhuuksien ja tympeyksien maailmassa… Ai niin, piti olla myönteinen! Luen siis uudelleen nuo alkupään lauseet…
PS: Ohdakemaa VI:n kertoja on sellainen erityisherkkä nuorimies, jolla ajateltaisiin nykypäivänä olevan todennäköisesti Asperger- ja ADD-piirteitä. Ja hänen ystävänsä ”luopioprinssi” on omalla tavallaan normeista poikkeava, mutta toimintakykyinen introvertti. Tässä tarkempi kuvaus romaanista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti