Toiminnan suuntainen ajattelu, vialliset anturit ja virtahepo mielessä

Traumatisoituminen, yliherkkä reagointi ja yleistynyt ahdistuneisuus ovat valitettavan yleisiä inhimillisiä ilmiötä. Me todellakin teemme kärpäsistä härkäsiä. NLP:hen jossain määrin perehtyneenä ja omaa mielensisältöäni havainnoineena olen pikku hiljaa oppinut huomaamaan, että se, mihin mieli keskittyy, kasvaa.  Asia, johon mieli takertuu, valtaa tilaa mielessä niin, ettemme enää näe muuta! Olipa kyse "virtahevosta olohuoneessa" tai siitä kuuluisasta vaaleanpunapilkullisesta elefantista, jota emme saisi ajatella...

Jos mieli keskittyy olemaan ajattelematta ei-toivottua asiaa, se on itse asiassa sitäkin vahvemmin sidoksissa ei-toivottuun. Mielikuvia syntyy, vaikka laittaisimme asian eteen "ei" - sanan. Muistan elävästi, miten lapsena palasimme sisarusten kesken risusavotasta polkupyörällä. Oli kuuma, olin näännyksissä, ja tienvarren uhkaavan syvät ojat saivat kirvoitettua mieleen kauhukuvan siitä, miten helposti pyörä ohjautuu ojaan väsyneen lapsen käsissä. Ajattelin, että "nyt ei kyllä pidä ajaa liian reunaan... Ei pidä ajaa liian reunaan, ettei vain ohjaudu ojaan..."

Koska mieli ei noteeraa "ei"- sanaa, toistin itse asiassa mielelleni toimintaohjetta: "Ajaa reunaan... Ajaa ojaan..." Ohjelmoin huomioni ojaan ajamiseen, ja kuinkas ollakaan, etupyörä luiskahti ojan puolelle ja kaaduin. Tapauksesta säikähtäneenä en silloin ymmärtänyt, mitä oikein tapahtui. Muistin asian vasta vuosia myöhemmin lukiessani Keijo Tahkokallion kirjaa myönteisestä, toiminnan suuntaisesta ajattelusta. Mitä tahansa yritän olla ajattelematta ja kiellän itseäni ajattelemasta, mielikuva siitä syntyy kuitenkin, ja pysyy sitkeästi mielessä, niin kauan kuin mieleni on keskittynyt vastustamaan sitä. Jos olisin ollut psykologisesti ymmärtäväisempi lapsi, olisin osannut keskittyä ajattelemaan: "Nyt suoraan ja vakaasti, suoraan ja rauhassa..." tai muuta toivetilan suuntaista.

Miten traumatisoituminen sitten altistaa sille, että kärpäsistä tulee härkäsiä, tai ettei voi olla noteeraamatta kaikenlaisia kärpäsiä? Varsin opettavainen tapaus sattui tässä taannoin autolla liikkeellä ollessa. Pelkkä varoitusvalon syttyminen kesken ajon sai aikaan ylettömän reaktion: suuttumuksen, huolen, kiireen ja häsellyksen, jossa järkevä toiminta jäi sivuun. Kun mieli takertuu kriittiseksi luultuun asiaan ja ahdistus nousee, havaintokyky ja toimintakyky heikkenevät. Hätäreaktio aiheutti turhaa vaivaa ja yletöntä stressiä. Varoitusvalo olisi toki voinut kertoa isommastakin viasta. Loppujen lopuksi se kuitenkin sammui itsestään. Huoli oli siis ollut varsin turha.

Kaiken ylimääräisen ja turhan selvittelyn jälkeen opin senkin, että viallinen anturi voi antaa turhia hälytyksiä. Itse asiassa tämä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielen toimintaa. Traumatisoituneen anturit ovat yliherkkiä. Ne tuottavat jatkuvasti vääriä hälytyksiä ja hälytystilasta johtuvaa stressiä, ahdistusta ja paniikkireagointia. Yliherkkä, viallinen anturi hälyttää, ja varotoimenpiteet käynnistyvät, yleensä ihan turhaan.

"Virtahepo olohuoneessa" voi olla yksi mielen antureitten yliherkistymistä aiheuttava trauma. Lapsuudenkodin ulkopuolisilta piiloteltava alkoholistiotus tekee yliherkäksi esim. häpeälle. Ja niin kauan, kun mieli keskittyy kauhistelemaan virtahevon massiivista kokoa ja muita ominaispiirteitä, jotka tosin vaihtelevat eri virtahepojen välillä, on vaikea nähdä itseään. Usein tarvitaan vuosien ajallinen etäisyys lapsuudenoloihin nähden ja myös konkreettinen pesäero niistä, ennen kuin voi nähdä, miten kutistuneena on lapsuutensa elänyt, virtahevon varjossa. Mutta vaikka katselisinkin täältä välimatkan päästä mielikuvaa itsestäni virtahevon ja seinän välissä, voin valita, mitä katson. Tuijotanko edelleen virtahepoa? Vai katselisinko enemmän omaa itseäni? Lasta, joka olin, ja joka ehkä edelleen uinuu syväjäädytettynä sisälläni?



 

Värähtääkö anturi? Harmiton?

Edelleen voin valita, keskitynkö kärsimykseeni, vai keskitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Se kasvaa, mihin keskittyy. Jos yritän käskeä mieltäni: "En saa ajatella vihreää muovilapiota!", mielessäni toden totta pyörii kuva vihreästä muovilapiosta. Siksi yritän suunnata huomion siihen, mitä todella haluan ajatella; en siihen, mitä en halua ajatella. Ja keskityn siihen, minkä haluan toteutuvan elämässäni. Valitettavasti minulla on huono keskittymiskyky ja ainakin muutama viallinen anturi päässä. Sen lisäksi minulla on vilkas mielikuvitus, joka tuottaa kuin itsestään lukuisia mielikuvia siitä, mitä en halua. Siksi minun onkin toisinaan noustava toiselle tasolle, siis, tarkkailijan rooliin suhteessa omaan mielensisältööni, ja ylläpidettävä mielikuvaa tornista, jossa voin olla rauhassa, vaikka jossain alhaalla vialliset anturit tuottavat kimeän läpitunkevaa hälytysääntään, muutama hitaasti jäistään sulava sisäinen lapsi alkaa parkua, ja elämänhallinta on kuin toistuvasti levälleen pyyhkäisty viidentuhannen palan palapeli...