Muistutus itsetunnosta: koska olet olemassa, olet arvokas!

Yksi tapa tehdä "Itsetunnon käsi"-
harjoitus: piirtää oma käsi paperille ja
laittaa lauseet lappusiin.

Olen taas vaihteeksi pohdiskellut itsetuntoasioita ja suunnitellut esittelyvihkosta ”Itsetunnon käsi”®- harjoituksesta, niin että sitä voisi hyödyntää erilaisissa ympäristöissä ja asiakastyössä. Jatkanen sen valmistelua jonain päivänä, jos ei akuutimpaakaan tekemistä tule eteen väljille hetkilleni. Itsetuntoasiat ovat kuitenkin niin suoraan kytköksissä mielen hyvinvointiin, että niitä tulee tavan takaa käsiteltyä, enemmän tai vähemmän, tai muodossa jos toisessa. Oikeastaan puhuisin itse mieluummin omanarvontunnosta kuin itsetunnosta, mutta ihmisille itsetunnon käsite on varmaankin se tutumpi ja arkisempi tapa kuvata noita kokemuksia, joista nousee huonoudentunteita ja herää lannistunutta mielentilaa. 

Edellisissä teksteissäni olen sivunnut narsistien ja psykopaattien uhriksi joutumista. Tottahan on, että jotkut hyötyä tavoittelevan manipuloinnin uhriksi joutuneet ihmiset ovat saattaneet olla lähtökohtaisesti hieman ”huonoitsetuntoisia” tai jopa omanarvontunnottomia. Ja vaikka ihminen olisi alkujaan ollut ihan ”normi-itsetuntoinen”, tai jopa itsevarma ihminen, häikäilemättömän ja alistavan ihmisen uhriksi joutumisen vaikutuksesta itsetunto ja omanarvontunto voivat romahtaa. Ja silloin on hyvä, jos saa uskottavaa tukea omanarvontunteensa rakentamiseksi uudelleen. Mitkään uuden auton ostamiset ja kampaajalla käymiset eivät ole kestäviä ratkaisuja kadotetun ”itsetunnon” palauttamiseksi. Ihminen tarvitsee tunteen, että on hyväksytty ja merkityksellinen olento, sellaisena kuin on, ja kaikesta kokemastaan huolimatta, vaikka tukka olisi hamppuinen ja auto simahtaisi tien varteen.

Jotkut ihmiset kärsivät tiedostamisen puutteesta ja ovat sokeita omille heikkouksilleen, joita ovela ja manipuloiva ihminen osaa käyttää hyväkseen. Ratkaisu ei ole siinä, että pyrkii olemaan ulkoisesti ja luonteeltaan täydellinen ja välttämään heikkouksia. Se ei ole edes mahdollista. Kukaan ei todellakaan voisi olla ilmiasultaan täydellinen, eikä varsinkaan kaikkien mielestä. Mitä se edes olisi; mikä olisi täydellisen ihmisolion ilmentymä? Ei sellaista ole. Kaikki ovat jostain näkökulmasta, jonkun mielestä kuitenkin jollain tavalla puutteellisia olemukseltaan, tekemisiltään ja luonteeltaan. Ei ole olemassa yhteisesti päteviä kriteereitä. Jos joku pitää jotakuta tai itseään täydellisenä ilmestyksenä, hänen arvionsa on subjektiivinen. Joku ehkä haluaisi olla kaikkien mielestä täydellinen, ja sellainen on tietysti surullinen utopia, ja hän saa kokea jatkuvia ”itsetunnon” loukkauksia olemuksestaan ja käytöksestään, kun on alkujaankin kuvitellut itsestään liikoja. Pahoittelen. Vaikka miten itseään kiillottaisi ja hinkkaisi puhtaaksi ulkoapäin, kaikki eivät tykkää kuitenkaan persoonasi ilmentymästä. Se on realiteetti, ja realiteetin hyväksyvä ihminen on siltä osin viisas. Haluatko siis olla täydellinen vai viisas?

Vain aivan sisin, olemassa olomme ydin, on täydellistä, ja se on yhteistä meille kaikille. Sillä tasolla emme voi vertailla toisiamme asettaaksemme toisiamme paremmuusjärjestykseen. Se ei ole riippuvainen omista tekemisistämme ja valinnoistamme. Sen vuoksi olemme kaikki yhtä arvokkaita. Olemassaolomme, joka on ihme, tekee meistä kaikista arvokkaita olentoja. Mitäpä siihen tarvitsee vielä lisätä päälle? Jos haluaa elää elämäänsä henkisesti rikkaalla tavalla ja niin kauan kunnes saa kyllikseen tästä pallosta, pyrkii ymmärtämään, mikä on oikeasti tärkeää ja mitä kannattaa tavoitella. Se on viisaus; ei maine, raha, kunnia, valta tai kaverien tykkäämiset. Onko viisautta rakentaa itsetuntoaan sellaisten asioitten varaan, jotka riippuvat toisten hölmisköjen peloista, tykkäämisistä ja muista mielentiloista? Hölmisköjähän me olemme, aina kun unohdamme, keitä me oikeastaan olemmekaan. Olemme olentoja, jotka ovat olemassa. Emme enempää emmekä vähempää.

Olen huomannut, että ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen läpikäyminen, tai pelkästään siihen liittyvien lauseitten lukeminenkin voi herättää voimakkaitakin tunteita, etenkin jos on vaikea uskoa käteen ja käsimerkkeihin sijoitettavia lauseita. Mutta jos harjoitus koskettaa, on sitäkin tärkeämpää saada itsensä uskomaan, että on OK sellaisena kuin on, ja niin arvokas, että ansaitsee huolenpitoa! Ja vaikkei kukaan tykkäisi niin paljon, että hänet voisi kokea ystäväksi, ihmisen ei tule hylätä itseään. Hänen on oltava uskollinen ystävä itselleen, vaikka kaikki muut kääntäisivät hänelle selkänsä. Hänen olemassaolollaan on merkitys, ja olisi väärin hylätä tuo merkityksellinen olento, eikö totta?

Olen julkaissut ”Itsetunnon käden” tässä blogissa, jotta kuka tahansa voisi kokeilla harjoitusta itsekseenkin (ks. tästä lisätietoa itsetunnosta ja ko. harjoituksesta). En minä siitä rahallisesti mitään hyödy, jos joku lukee nuo tekstit ja tekee harjoituksen itsekseen, mutta jos siitä on jollekulle apua, saatan saada hyvän mielen. Kaikkihan tietävät, että toisten auttaminen on pohjimmiltaan itsekästä, koska se lisää omaa onnellisuutta! Vaikka olenkin varsin haluton tekemään asioita, jotka eivät yhtään inspiroi minua, on sentään hyvä, jos jokin, mikä on inspiroinut minua, on hyödyksi myös muille. Siksi saatan jakaa ideoitani, joskus, vaikken pursuakaan mitään globaalia, pyyteetöntä auttamisintoa…

No, ehkä joissakin asioissa saatan olla jopa innostunut pyyteettömästä ”auttamisesta”. Susia kohtaan tunnen suojelunhalua, vaikka eiväthän sudet luultavasti tule minua kiittelemään siitä, että yritän puolustaa niitä typeriltä ennakkoluuloilta ja leimoilta, kuten edellisessä tekstissäni tein. Joku villi susi saattaisi jopa ymmärtämättömyyttään näykkäistä minua varoitukseksi, jos yrittäisin mennä tekemään itseäni ja tekojani tiettäväksi niitten reviirillä, tai ilmaisemaan fyysisesti, miten paljon niistä tykkäänkään. Mutta moinen puraisukin olisi pienempi paha kuin se, mitä toinen ihminen voi saada aikaan lajikumppaneilleen, ellei piittaa toisen kärsimyksestä. Ihmiset käyttäytyvät joskus niin tökerösti, omassa rikkinäisyydessään ja kelvottomuudentunteessaan. Jos olisimme kaikki ehjiä, emme ehkä rikkoisi toisiammekaan.

Ja lopuksi listaa myönteisistä huomioista, joita kirjasin tässä parin viikon ajalta, liittyen myönteisyysprojektiini:

Vapaapäiviä on aina edessä työpäivien jälkeen.

Päivät sujuvat nopeammin, kun on tekemistä.

On ollut mukavan lauhoja ilmoja.

Ei ole ollut kuumetta moneen viikkoon.

Onnistun joinakin aamuina sanomaan herätessäni ”OK, nyt on työaamu” (enkä sadattele sitä).

Oli eräänä päivänä hauskaa keskustelua siitä, miten huumori lievittää pelkoa.

Olen saanut alulle yhden värkkäysidean, johon käytän munakennoja.

Olen selvinnyt useammista haastavista autoilutilanteista.

Tapasin taas mukavan koiran.

Sain olla avulias joissakin asioissa.

Olen nähnyt useampia hyväntuulisia ihmisiä (jopa töissä).

Mustekynässä on vielä mustetta!

Seinäkalenterissa on miellyttävä, luminen lato.

Kaikissa paikoissa ei sentään ole huono sisäilma!

Kaivinkoneen tekemää uraa oli hassua kävellä hangen keskellä.

Minulla on suorastaan myönteisiä ideoita sekalaisten tavarakasojen inventaariosta.

On mukava kaivella rojulaatikoita.

Eläviltä linnuilta tipahtaneet sulat ovat mielenkiintoisia.

On mukava tunnustella rosoisia pintoja.

En sitten vieläkään päässyt eroon ”psykopaateista ympärilläni”!?

Tämä kuva ei sinänsä liity aiheeseen,
mutta pyrkii rauhoittamaan ärtymystäni.

Luin jo joitakin viikkoja sitten ”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan, ja ajattelin unohtaa sen joksikin aikaa, koska se herätti minussa liiaksi pelkästään ärtyneitä ajatuksia. Mutta yritin vilpittömästi löytää kirjasta jotakin myönteistä sanottavaa, mutta sekin oli liian vaikea homma, ja siirsin sitä, kuten muitakin asioita, joita ei ole ihan pakko tehdä heti. Enkä ole varma tästä nytkään; siis, haluanko esittää kommentteja kirjasta vai en. Asian ajatteleminen tekee minut ärtyneeksi, ja haluanko todella jakaa ärtymystäni? Eikä tästä tule ainakaan selkeä ja jäsentynyt, ja helppolukuinen teksti, mutta eihän kenenkään ole pakko tätä lukea, eikä varsinkaan maksaa lukemisesta. No, aloitan myönteisellä…

OK, onhan hyödyllistä jakaa tietoa psykopaateista, koska heitä tosiaan on olemassa. Ei tosin niin paljon, että heitä koko ajan pyörisi ympärillä, etenkään, jos elää yhtä introvertisti kuin minä. Sadan kaverin joukossa heitä alkaisi olla jo pari, tai jopa muutamia, joten, haluanko sata kaveria? Jotkut haluavat, joten, heidän täytyy varautua myös psykopaatteihin. Thomas Erikson on varmaan konsulttina tavannutkin muutamia, ja kertomansa mukaan yksityiselämässäänkin. No, osoitan myötätuntoa hänelle siinä. Mutta onneksi hän on saanut purkaa kokemuksensa hyvin myyväksi kirjaseksi!

Minun makuuni kyseinen kirja on liiankin konsulttimaisella tyylillä kirjoitettu, sisältää raflaavia esimerkkejä ja lukijan suoraa puhuttelua ja neuvomista, mikä on minusta hieman alentavaa. No, ehkä tyyli on sellainen kuin konsultilta odotetaankin! Siitäkään en oikein pidä, että kirjassa on väliotsikoita, joissa esitetään väite, joka ei sitten tekstin mukaan olekaan totta. Tämä on hämäävää! Jos itse laitan tekstiini ”epätoden” otsikon, laitan sen perään kyllä kysymysmerkin, ettei kukaan pelkästään otsikoita selaileva lukija vain vahingossakaan jää luuloon, että otsikko väittää jotakin paikkaansa pitävää. Ei kai iltapäivälehden lööppiinkään sentään saa laittaa otsikkoa tyyliin ”Matti Virtanen on kuollut”, jos kyse on siitä, että Matti Virtasen epäillään kuolleen, tai että joku luulee, että hän on kuollut, eikä hän oikeasti olekaan, yllätys, yllätys! Kaipa siihen sentään laitetaan jotenkin että ”Matti Virtanen kuollut?”; siis vähintään yksi tai jopa kolme kysymysmerkkiä, että lukija tietää, että kyseessä on vain pohdinta tai epäilys, tai väite, joka halutaan kumota.

”Idiootit ympärilläni” – kirjassa esittelemänsä DISA-luokituksen Erikson kertoo olevan käytössä niin ja niin laajasti, mutta enpä kyllä psykologina ollut moiseen törmännyt aiemmin. Ehkä sitä on käsitelty lähinnä yritysmaailmallisessa populaaripsykologisessa kirjallisuudessa, jollaista en ole pahemmin lukenut? Millaista ”tiedettä” moinen luokittelu edustaakaan, kirjassa esitetty näyttö ei oikein vakuuttanut. Ihmistyyppien kuvaukset kuulostivat liiankin kansantajuisilta, kärjistetyiltä ja yleistäviltä. En muutenkaan pidä luokittelusta, ja noin karkea luokittelu nostaa niskakarvat pystyyn…

No, myönnän, että liian tieteellinen teksti on vaikeasti ymmärrettävää ja sisäistettävää, ja kansantajuistettu tieto voi olla hyödyllistä laajoille ihmismassoille jaettaessa. Mutta liika yksinkertaistaminen voi johtaa harhaan, etenkin jos tämä yksinkertaistettu tieto tarjotaan ikään kuin totuutena. Tai sitten kirjoittajan pitää toistuvasti selittää, että eihän asia tietenkään koskaan ole näin yksinkertainen; oikeastihan ihmiset ovat yhdistelmiä vähintään kolmesta väristä, tai jopa neljästä (eli epämääräisen rusehtavia?). Ja jos sitä joutuu toistelemaan jokaisessa luvussa, mitä järkeä on alkujaankaan ollut yksinkertaistaa asiaa, kun siitä ei ole käytännön hyötyä viime kädessä ollenkaan? Olemme kaikki p….n värisiä, toiset vähän kellertävämpiä, toiset lämpimämmän sävyisiä, tai vähän enemmän vihertäviä tai sinertäviä. Minä olen vähän sinertävä.

Eriksonin ”Idiootit ympärilläni” -kirjan huumoria tavoitteleva viesti oli kaiketi se, että kun ihminen oppii ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia, hän tajuaa, etteivät he olekaan idiootteja. No, jos muut eivät olekaan idiootteja, oliko ehkä itse idiootti, kun luuli niin? Ei kai, koska idiootti tarkoitti muistaakseni alun perin alle kolmenkymmenen viiden yksikön älykkyysosamääräistä, eikä sellaisilla älynlahjoilla varustettu olento mieti moisia tyhmiä asioita ollenkaan. Hän ehkä vain nauttii elämästä, jos häntä ei kohdella huonosti, eikä murehdi turhia, eikä ainakaan lue kirjoja, joten hänelle ei ole hyötyä Eriksoninkaan kirjoista.

”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan idea ei ollut opettaa, että psykopaatteja ei oikeasti ole ympärilläsi, vaikka siltä tuntuisikin. Ennen kaikkeahan siinä tuodaan esille kuin suurenakin yllätyksenä, että psykopaatteja on oikeasti olemassa. No, kaikki eivät ole sentään sarjamurhaajia tai jää rikoksistaan kiinni. Ja koska osa psykopaateista osaa esittää ”normaalia” ja mukavaa ihmistä, olisi hyvä osata tunnistaa heidät ja varoa joutumasta heidän uhrikseen. Kuulostaa ihan hyväntahtoiselta idealta, mutta pitääkö siitä haravoida itselleen rahaa, että varoittelee ihmisiä joutumasta pahantekijöitten uhreiksi? Eikö kanssaihmisiä voisi varoitella asiasta ihan ilmaiseksikin?

Erikson kertoo, mitkä ovat DISA-luokituksen mukaan eri värejä edustavien ihmisten ”heikkoudet”, jotka altistavat psykopaattien uhriksi joutumiseen. Kas kun älyllinen psykopaatti osaa hyödyntää erityyppisten ihmisten heikkoja pisteitä. Psykopaattia itseään ei kuulemma voi luokitella DISA:lla, eikä heillä ole tavallisten ihmisten heikkouksia. Vai onko sittenkin? Voisiko ajatella, että tunteitten puuttuminen on heikkous? Vai onko se evoluution näkökulmasta vahvuus? Ei kai sentään? Kaipa on lajin säilymisen kannalta hyvä hoivatakin jälkeläisiään, eikä vain laittaa niitä alulle? Mutta sen hoivaamisen voi tietysti delegoida muille, niille ”herkkiksille”, jotka eivät henno jättää poikasia yksin…

Ja sitten se asia, mikä erityisesti sai minut vetämään herneet nenääni (eli laajentamaan sieraimiani, jotta hapensaanti tehostuisi, kun ryhdyn kamppailuun oikeudestani olla olemassa…): Ymmärrän sen, että ihmistä käsitellään biologisena otuksena, sehän on aivan tieteellistä. Mutta siitä närkästyn, että Eriksonin pitää käyttää sutta vertauskuvana psykopaateille, vieläpä toistuvasti ja raflaavasti kuin huonossa sadussa! Ikään kuin normi-ihmiset olisivat muka oikeasti lähinnä lampaita (tai poneja, kuten Erikson varioi), ja heitä ”vaanivat” ihmiset susia… Voisi kai odottaa, että kirjailijaihminen käyttäisi vähän enemmän mielikuvitustaan?

Oikeastiko susi on kuin psykopaatti, kun se saalistaa lampaan tai jonkun muun elukan? Eikö se halua lähinnä ruokaa, eikä siis manipuloida ketä tahansa, josta voi saada jotain hyötyä tai hupia, kuten ihmispsykopaatti tekee? Hoivaako psykopaatti poikasiaan, kuten molemmat susivanhemmat tekevät? Osoittaako psykopaatti aitoa myötätuntoa ja vaalii läheistä kiintymyssuhdetta, kuten susi kumppaninsa kanssa? Susi on useimmiten yksiavioinen, toisin kuin sorkkaeläimet, joita kohtaan Erikson yrittää herätellä lukijan myötätuntoa. Pässit pitävät haaremia ja yrittävät maksimoida jälkeläistensä määrän. Ne ottavat kaikki uuhet, jos vain saavat. Eivätkä pässit varo satuttamasta toisiaan, kun ne taistelevat uuhista, päinvastoin! Ja hoivaavatko pässit muka jälkeläisiään? Eikö se jää uuhien hommaksi? Minusta pässit, kuten monet muutkin sorkkaeläinurokset (kuten pukit, hirvaat ym.) muistuttavat tässä suhteessa paljon enemmän ihmispsykopaatteja kuin sudet.

Ja mitä tulee suden ”julmaan syömistapaan”, jota Erikson esittelee, onko lammas (= Eriksonin vertauskuvassa ”epäpsykopaatti”) muka myötätuntoinen, kun se rouskuttaa ruohoa, jota ihminen sille tarjoaa? Ei se lammaskaan välitä pätkääkään siitä, jos puraisee ihmistä talttamaisilla etuhampaillaan ja aiheuttaa kipua. Se haluaa ruokaa, ei se piittaa ihmisen kädestä! Näyttääkö päätään ravisteleva ja tuhiseva pässi herttaiselta, avuttomalta ja potentiaaliselta psykopaatin uhrilta? Eriksonia ei ehkä ole koskaan pässi pökkäissyt. Sellainen voi aiheuttaa vaikeitakin vammoja.

On tietysti ikävää, jos Erikson kärsii jonkin sortin susipelosta, mutta ei sitä siinä tapauksessa kannattaisi lietsoa toistamalla fantasioitaan ”uhrinsa silppuavista susista” ja ”avuttomia uhreja vaanivista pedoista”. Onko oikeasti kamalaa, kun petoeläin joutuu pienimään saaliinsa, että saisi sitä syötyä? Pitäisikö petoeläimen pystyä nielaisemaan uhrinsa paloittelematta sitä hampaillaan? Sekin on kai sitten kauhean psykopaattista touhua, kun ihminen pureskelee lihapalan suussaan pienemmäksi, että saa sen nieltyä? En usko että tämä Erikson itsekään onnistuu syömään pihviään tai salaattiaan paloittelematta sitä hampaillaan. Tuskin hän nielee syömisiään ollenkaan pureskelematta (siitähän tulee ilmavaivoja, mikä olisi tietysti harmillista, etenkin konsultille). En tiedä, ehkä jotkut ihmiset pyytelevät anteeksi, kun joutuvat puraisemaan salaatinlehteä, mutta en usko että sellaiset ihmiset ovat yrityskonsultteja…

Onko vähemmän julmaa paloitella syötävänsä veitsellä (kuten ihminen), eikä hampailla? Erikson jättää mainitsematta, että petoeläimet ”vaanivat viattomia uhrejaan” saadakseen ruokaa, eikä vain huvikseen, kuten leikkiäkseen elukan palasilla, kuten joku psykopaatti-ihminen saattaisi ehkä tehdäkin. Järjetöntä silppuamista näyttävät harrastavan esimerkiksi turhautuneet koirat. En usko että luonnossa elävillä elukoilla on niin paljon mahdollisuuksia turhautua ja tylsistyä kuin esimerkiksi omiin oloihinsa jätetyillä ihmisten lemmikeillä. Ihminen osaa kyllä kasvattaa vaarallisia otuksia sekä lajikumppaneistaan että esimerkiksi koiraeläimistä. Niin että ketkähän niitä käyttäytymishäiriöisiä olentoja tuottavat? Ihan tavalliset ihmisetkin, vaikkapa lemmikeistään, ja joskus omista jälkeläisistäänkin. Ja jotkut ihmiset tietysti kasvattavat myös tahallaan hirviökoiria, omaksi ”turvakseen” tai huvikseen.

Erikson käyttää sutta psykopaatin vertauskuvana siinäkin, että pedot iskevät heikommalta vaikuttavan saaliseläimen kimppuun; valitsevat mahdollisimman puolustuskyvyttömän yksilön potentiaaliseksi ruuakseen. Ja sekö on sitten erityistä julmuutta? Laskelmointia ja järkeilyähän se on, ja sitä tavallisetkin ihmiset harrastavat, kun tekevät riskiarviointeja. Kuka tahansa luonto-ohjelmia katsonut ymmärtää, että hyvissä voimissa olevan puhvelin kaataminen on leijonallekin hengenvaarallista. Enkä minä ainakaan ostaisi kaupasta ruokaa myyjältä, joka saattaa täräyttää minulta nyrkillä tajun kankaalle, jopa niin kovaa, että kuolen; tai puhkaista vatsani potkullaan, tai aiheuttaa erittäin kipeitä ruhjeita, tai tulehtumisherkkiä haavoja. Valitsen mieluummin altaasta ruuan, joka ei sisällä loukkua, joka silpoisi käteni.

On siis järkevää, ymmärrettävää ja inhimillistä varoa hengenvaarallisia asioita, tai asioita, jotka aiheuttavat itselle kipua, myös ruuanhankinnassa. Siksi pedot eivät hyökkää itselleen vaarallisten saaliseläinten kimppuun, vaan valitsevat sen heikon tai sairaan. Tavalliset ihmiset eivät käy pelkäämiensä ihmisten kimppuun (paitsi ehkä humalassa, otsalohko turtana). Joillekin psykopaateille sen sijaan voi olla mielenkiintoisen haastavaa hyökätä itseään isomman kimppuun ja valita saaliikseen potentiaalisesti vaarallisia yksilöitä! Psykopaattihan ei pelkää, stressaannu eikä hermostu. Hänellä voi kyllä olla ns. helppojakin uhreja, mutta on jopa tylsää, jos ”uhri” on liian helppo. Harva psykopaatti tyytyykin vain yhteen uhriin. Niitä pitää saada aina vain lisää. Psykopaatin uhrinetsinnässä ei siis ole kyse "saalistamisesta" luonnolliseen ravinnontarpeeseen, vaan vallan (ja rahan) ja jännityksentarpeesta! Ei tosiaankaan pitäisi sotkea niitä tarpeita eläinten eloonjäämistarpeisiin. Sellainen vertailu on yksioikoista ja epäreilua! Ihminen voi säilyä hengissä ilmankin valtaa ja jännitystä. Mutta jos joku hakee vain ja ainoastaan näitä kahta (ja lisääntymismahdollisuuksia), hän ei todennäköisesti ole kovin inhimillinen. Ainakin hän on vähemmän inhimillinen kuin useimmat koiraeläimet, jotka kiintyvät ja tuntevat empatiaa, ja saattavat jopa nälkiintyä kuoliaiksi surressaan menetettyä kiintymyskohdetta.

Pahoittelen tätä voimakasta kritiikkiäni, mutta todella ärsyttää tämä Eriksonin ja monien muittenkin harrastama petonisäkkäitten leimaaminen, joka samalla lietsoo petovihaa! Jos haluaa väen väkisin käyttää jotakin eläinmaailman esimerkkiä kuvaillakseen psykopaatteja, hieman osuvampi vertauskohde voisi löytyä niistä matelijoista, joilla ei ole kiintymyssuhteita, jotka eivät hoivaa poikasiaan lainkaan, vaan haluavat vain maksimoida lisääntymisensä. Eikä sekään olisi reilua matelijoita kohtaan. Ns. liskoaivojen lisäksi psykopaateilla on kylmän älykäs aivokuori. Eläimet eivät suunnittele "pahuuksiaan". Eläimet voivat vaikuttaa "julmilta", mutta ne eivät ole moraalittomia...

Ja miksi ihmisen pahuudelle pitää ylipäätään käyttää vertauskuvaa? Eikö asiasta voi puhua niin kuin se on; perin ihmismäistä toimintaa? Empatian puutetta, itsekkyyttä, kyvyttömyyttä katua tekojaan tai noudattaa yleistä moraalia. Ihminen ehkä tuntee kollektiivista häpeää lajinsa vähemmän jaloista ominaisuuksista, ja harhauttaa huomion muualle, kuten petoihin…

Meillä ihmisillä on ”paha” taipumus etsiä pahuutta ympäriltämme ja olla näkemättä sitä itsessämme. Näemme pahaa psykopaateissa, pedoissa, hirviöissä, muukalaisissa. Kun pistetään kaikki paskamaisuudet toisten piikkiin, huomio siirtyy tietysti itsestä noihin muihin. Niin että jauhetaan nyt vain siitä, miten kamalia sudet tai muut ihmiset ovat. Mutta mehän niitä ilkimyksiä olemme itse, me kaikki, ja minä siinä missä Eriksonkin! Minullekin tuli nyt mieleen perin ilkeä ajatus siitä, että ettei vain Erikson pelottele psykopaateilla tarjoillakseen sitten apua itse lietsomaansa pelkoon? Ainakin kustantajan mielestä tällainen olisi varmasti hyvä keino kasvattaa kirjan myyntiä, ja varmasti paljonkin käytetty menetelmä markkinoitten maailmassa, muinaisista ajoista alkaen. ”Aiheutetaan” vaiva, tarjotaan lääke. Aiheutetaan ongelma, tarjotaan ratkaisu. Tarjotaan ilmainen masennusseula, joka ilmoittaa, että olet masentunut, ja sitten perään tulee lääkemainos…

Sanoinhan jo alussa, että aiheen käsittely ärsyttää minua, ja tästä tuli äkäinen teksti. Mutta tuskin Erikson tahallaan halusi ärsyttää ja loukata ketään petoeläinvertauskuvillaan ja kirjoittamistyylillään. Enkä halua henkilökohtaisesti häntä arvostella enempää, vaikka kirjoja ja niitten tyyliä kritisoinkin, ja nimenomaan henkilökohtaisilla mielipiteilläni. Tiedostan, että moni ihminen pitää juuri päinvastaisista asioista kuin minä; edustanhan omaa ”matokulttuuriani” enkä populaaria sellaista. Ja siksipä varmasti Eriksonin kirjat myyvätkin, vaikken minä niistä pitäisikään. Ja onhan se hyvä, että suosittuja kirjoja kirjoittavan Eriksoninkin mielestä itsensä tunteminen, kuten tietoisuus omista heikkouksista, ja hyvä itsetunto suojelevat joutumasta psykopaatin uhriksi. Siitä olen ihan samaa mieltä. Ja ehkä jotkut tykkäävät Eriksonin tyylistä ja hyötyvät nimenomaan kansantajuistetusta ja suorasanaisesta opetuksesta, asiassa kuin asiassa.

Joillekin ihmisille voi olla ratkaisevaa saada oppia nimenomaan pukuun pukeutuvalta konsultti-ihmiseltä, eikä esimerkiksi grunge-tyyliseltä, lauleskelevalta tyypiltä. Itse otan ehkä paremmin vastaan kantaa ottavien laulunsanojen moniulotteisia ja vertauskuvallisia viestejä kuin pukutyyppien mahtipontisia, yksinkertaistettuja puheita. Enkä väitä nyt, että eri mieltä olevat ihmiset olisivat idiootteja. He ovat varmaankin aika normatiivisia. Mutta saatan kyllä itse olla jonkin sortin idiootti jonkun mielestä, mitä se sana sitten alkujaan tarkoittikaan…

PS: Wikipedian mukaan antiikinajan Ateenassa ”idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään, kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Hellenistisessä Egyptissä idiootti tarkoitti sotilasta.” Huvittavaa, miten sanojen merkitykset muovautuvat ja avaavat uusia näkökulmia asioihin…

Ja tuossa jossain vaiheessa sattui tulemaan mieleen Audioslaven biisi, jossa lauletaan: ”To be yourself is all that you can do”. Hyvää itsetuntoa kaikille! Olkaa omanlaisianne, jos tiedätte millaisia olette oikeasti! Eläkää tietoisesti, niin erotatte oikeat psykopaatit meistä susihukista…

Tarjolla myönteisyyttä ja tuoretta kahvia, tai ainakin jotakin litkua!

Heti alkuun optimismin suitsutusta, ettei tule liian kyyninen olo! Kaikenlaista myönteistä on tällä kuluneella viikolla ollut paljonkin, sen lisäksi, että on kyllä ärsyttänytkin, mutta kirjasin nyt ainakin seuraavia myönteisiä havaintojani:

Minulla on ollut aikaa omiin harrastuksiin.

Aurinko on paistanut elähdyttävästi.

Joka päivä ei ole koskenut päähän, eikä ole ollut kuumetta, ja korvatkin toimivat.

En ole vielä ehtinyt sotkea viime viikolla järjestelemääni nurkkausta!

Lapseni antoi minulle hauskan värkkäysidean, joka liittyy munakennoihin.

Olen nukahtanut hyvin iltaisin, kuten yleensäkin.

Aamuisin on ollut mukava herätä valoisuuteen.

Löysin pyykistä ehjät collegehousut (ei reikiä polvissa tai istuma-alueella)!

Minulla on toistaiseksi tarpeeksi puuvärejä, joista ei ole terät katkenneet, jos sattuu huvittamaan värittää niillä jotain.

Kuviollinen verho näyttää hauskalta, kun valo tulee siitä läpi.

Hercule Poirot- äänikirjassa on huvittavia käännöskömpelyyksiä.

Tänään on vapaapäivä, ja saatan ehkä saada tiskatuksi.

Koirat ovat välillä herttaisen hölmöjä.

Sisällä ei ole liian kylmä.

Tänään ehdin ehkä tehdä perunavelliä (yksi erityisherkän lapsuuteni lempiruuista).

Kirja ilmestyy kohta, ja saan aloittaa seuraavan osan muokkausluvun... 


Okei, nyt olen hyväntuulinen! Mutta edessä on vastentahtoinen tehtävä, eli ”tiedotuksen antaminen”. Olen tässäkin blogissa aina aika ajoin kertonut omasta harrastuksestani, eli kirjoittamisesta, ainakin jos olen juuri julkaisemassa jotakin. Suoremmin kerron kirjoistani erillisissä blogeissa, kuten ”Ohdakemaa-blogissa” ja ”Luuseritarinoissa”, mutta toisaalta niitä tulee päivitettyä harvemmin. En yksinkertaisesti ehdi tuottaa materiaalia kolmeen blogiin kovin tiuhaan; siis, sellaista materiaalia, jota huvittaisi jakaa laajemmin. Edelleen aika harva tuttavanikaan tietää, että ylipäätään mitään julkaisen, joten ei ole paineita tutuillekaan lukijoille tuottaa informatiivista materiaalia elämästäni ja arjestani. Ja introversioni takia minulla on varsin vähän sellaisia tuttavia, joille ylipäätään kerron kuulumisiani, siis, oma-aloitteisesti. Enkä pidä mainostamisesta, kuten olen monta kertaa todennut, ja silti minun tavallaan pitäisi tiedottaa maailmalle siitä, että tällaista olisi nyt tarjolla, koska onko mitään järkeä julkaista mitään, jos ei kerro siitä kellekään?

Tämä on vähän niin kuin huhuilisi kahville ihmisiä, jotka ovat keskittyneet tekemään jotakin muuta, tai juovat vain teetä tai eivät sitäkään. Ok, pitää kuitenkin kertoa, että tarjolla on… Ottakaa tai jättäkää, olkaa niin hyvät! Juon sitten itse pannunpohjat, ettei pisaraakaan menisi hukkaan, ja kärsin närästyksestä. Jos minun nyt pitää (mainosmielessä) kuvata yhdellä virkkeellä sitä, mitä olen kirjoittanut ja julkaissut reilun vuoden ajan, eli Ohdakemaa-sarjaa, sanoisin ehkä näin:

Ohdakemaa- sarja on lukijan ajattelua kehittävää, henkisesti rikastuttavaa, fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista kertomakirjallisuutta, joka sopii erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille.

Näin siis itse haluan ajatella, koska tuntuisi eettisesti väärältä tarjota toisten ihmisten luettavaksi epäkehittävää ja mielikuvitusta köyhdyttävää materiaalia. Ja oletan, että itsensä jollain tavalla erilaiseksi tuntevat ihmiset olisivat kiinnostuneempia lukemaan tarinoita, joissa eläydytään poikkeavuuden kokemukseen. Ohdakemaan tarinat voivat siis olla ainakin joiltain osin kiinnostavaa luettavaa erilaisille, erityisille, erikoisille tai erilaisuudesta pitäville ihmisille, kuten esimerkiksi erityisherkille, neuropoikkeaville, sukupuolinormeja vierastaville. Minusta on syystä tai toisesta huvittavaa sijoittaa esimerkiksi nykypäivänä ADHD- tai asperger-diagnoosin ”ansaitsevia” hahmoja fantasiakeskiaikaan seikkailemaan. Huvinsa kullakin.

Mutta voihan tällaisen tarinan lukeminen olla opettavaista myös ihan tavalliseksi itsensä tunteville; oppiihan siinä eläytymään siihen, miltä erilaisesta ihmisestä tuntuu tavallisempien joukossa. Mutta, sanon suoraan, ettei tuottamani kirjallisuuden lukeminen ole välttämättä kevyttä ajanvietettä. Kirjoitan usein pitkiä, vaikeaselkoisia (=monipolvisia) lauseita, ja ”pakotan” lukijan eläytymään kertojan tunnelmaan ja yksityiskohtaisiinkin havaintoihin, esim. äänensävyyn, ilmeeseen, omaan tuntemukseen. Se voi olla hirvittävän rasittavaa, jos on tottunut siihen, että tarinassa tapahtuu enemmän kaikenlaista ulkoista, ja vieläpä vauhdikkaasti. Kuka siis jaksaa lukea neljä - viisisataa sivua ihmisen pään sisällön ja muutaman henkilön vuorovaikutuksen kuvausta? No, ainakin teini-ikäiseni, joka on neuropoikkeava, jaksaa. Hän on lukenut kyseiset tarinat jo useamman kerran. Ja tapahtuuhan niissä tarinoissa välillä joitakin seikkailullisiakin asioita, eikä siis pelkästään seurata mielijohteita, tunnepurkauksia ja sisäisiä elämyksiä.

Ohdakemaa- sarja on siis jollain tapaa ”sadunomaista” psykologista kertomakirjallisuutta. Toisaalta se on ihmismielen kuvauksen suhteen hyvinkin realistista. Tässä joku päivä ajattelin, että siinä on oikeastaan jotakin hyvin klassista, vähän niin kuin Shakespeare-tyyppistäkin hulluine kuninkaallisineen, vaikka tavallaan se on tyylilajiltaan ehkä omituinen sekoitus siitä kaikesta, mitä olen itse aikoinani lukenut, höystettynä omilla pohdinnoillani ja erilaisilla vivahteilla, jotka ehkä riippuvat siitä, millä tuulella olen ollut kirjoittaessani tai muokatessani käsikirjoitusta. Olenko siis enemmän Dostojevski-mielentilassa, vai Tolkien-innostuksessa, vai veijarimaisesti Dickens- tai Wodehouse-tunnelmissa, vai eläydynkö enemmän eläinhahmoihin, vai johonkin seikkailutarinan soturiin tai prinsessaan… Laajemmin ajatellen, kirjoittamiseni taustalla on totta kai myös psykologinen, psykoterapeuttinen ja henkinen kirjallisuus ja filosofia.

Arvelen, että Ohdakemaa-sarja sopii sisällöllisesti noin kaksitoistavuotiaasta eteenpäin kaikenikäisille, saduista tai fantasiakeskiajasta kiinnostuneille ihmisille, jotka eivät halua liian väkivaltaista tai eroottista luettavaa (viittaan tässä PEGI-luokituksen ikärajakriteereihin). Erityisen hyvin se voisi sopia psykologiasta, henkisyydestä tai hengellisyydestä kiinnostuneille ja luonnosta välittäville ihmisille, jotka toivovat, että hyvä voittaa pahan, ja jotka pitävät dialogeista ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvauksista, sekä sisäisen maailman ja tunne-elämysten kuvaamisesta. ”Luuserigenreni” kohderyhmä voi olla ehkä hieman erilainen, koska ne tarinat on sijoitettu jotakuinkin nykymaailmaan ja ovat suoremmin kantaaottavia yhteiskunnallisesti. Mutta toisaalta, nepsy-lapseni on lukenut sitäkin genreä edustavat käsikirjoitukset useampaan kertaan.

Ohdakemaan tarinoilla saattaisi siis olla annettavaa ihmisille, jotka ovat valmiita kehittymään henkisesti, pienen ponnistelun myötä, lukiessaan monipolvisia ja syvälle meneviä sepustuksiani, mielikuvitusmaailmaan uppoutuessaan. Ja ne voivat olla hyödyksi joillekuille, jotka haluavat kehittää psykologista ymmärrystään ja mielitajuaan; ymmärtää paremmin omaa ja toisten ajattelua, ja harjoitella näkökulman vaihtamisen taitoa eläytymällä vaihtuviin kertojiin.

Ja tämän itseimartelevan kirjamainostuksen jälkeen tuntuu jotenkin hölmöltä. No, leikittelen ajatuksella, että kuvasin tässä tekstissä vain, millaista kahvia olisi tällä kertaa tarjolla, kun huhuilen porukkaa kahvittelemaan. Joku tulee ehkä silkkaa kohteliaisuuttaan maistamaan nokipannulla keittämääni sekoitusta. Joku tutumpi ehkä tulee, koska luottaa siihen, etten tahallani tarjoa rapaa kenellekään. Nolostuisin hirvittävästi, jos tarjoamani kahvi olisi liian laihaa tai väkevää, tai suorastaan juomakelvotonta, joten, jos odottaisin sellaista tapahtuvan, heittäisin litkun mäkeen.

Voisin ehkä ilmaista tarjoukseni niin, että kerron keittäneeni omituista kahvisekoitusta, ja että sitä on nyt tarjolla, ja sitä voi maistella varovasti. Jos joku ei tykkää siitä, voi aivan hyvin mennä tuttuun ja turvalliseen kuppilaan kahvittelemaan. Mutta jos tarjoamani kahvi on ok, tai jopa ”mielenkiintoisen makuista”, voin keittää tarvittaessa lisää. Mutta miksi ylipäätään keitän mitään? No, koska tarvitsen sitä keitostani itse! Minulla on sisäinen tarve luoda keitoksiani, joten keittelen niitä edelleen, vaikkei kellään muulla kiinnostaisi maistella litkujani. Ja ehkä kyse onkin itse asiassa pakurikääpäteestä, johon sekoitan mitä haluan, että se maistuisi minun mielestäni paremmalta ja olisi jollain sisäisellä logiikallani vielä terveellisempää itselleni. Mutta ehkä litkusta tulee muitten mielestä suorastaan pahanmakuista. Mutta ei sentään myrkyllistä. Ja pahaltahan jotkut lääkkeetkin maistuvat! En minäkään popsi iloisesti ohdakkeita, vaikka niillä olisikin terveysvaikutteita…

Kahvitarjoiluvertaus ontuu, eikä kahvileivästä edes ollut mitään puhetta. Joskus hyvä kahvileipä pelastaisi kahvinkeittäjän. Nyt ei vain ole edes korppua tarjolla… Pahoittelen! Sitä paitsi sen tarjottavan juotavan ja syötävän pitäisi oikeastaan olla mahdollisimman ekologisesti tuotettua ja kuljetettua, kiitos! Siihen voin sanoa, että tarvepainatus on ekologinen tapa levittää kirjojaan maailmalle. Ei siis turhia paperipumaskoja nurkkiin pölyttymään!

Ok, en jatka tästä aiheesta enempää, etten kadota punaista lankaa, kun annan mielijohteiden viedä mennessään. Odotan, että ”Ohdakemaa VI: Narrinpoika ja Luopioprinssi” ilmestyy tilattavaksi BoD-verkkokauppaan, ja tilaan sen sitten omaan hyllyyn. Olkoon se siinä konkreettinen muistutus aikaansaamisen ilosta, joka on tälle hermostolle tarpeen, ettei se vaivu horrokseen, kun mieli pyörittää apatiaa lietsovaa ajatuskelaansa tässä turhuuksien ja tympeyksien maailmassa… Ai niin, piti olla myönteinen! Luen siis uudelleen nuo alkupään lauseet…

PS: Ohdakemaa VI:n kertoja on sellainen erityisherkkä nuorimies, jolla ajateltaisiin nykypäivänä olevan todennäköisesti Asperger- ja ADD-piirteitä. Ja hänen ystävänsä ”luopioprinssi” on omalla tavallaan normeista poikkeava, mutta toimintakykyinen introvertti. Tässä tarkempi kuvaus romaanista.

Oikea korva höröllä päivänvalossa liitelyä ja muuta inspiroivaa

Olen aloittamassa Ohdakemaa- sarjan kuudennen osan viimeistä oikolukukierrosta, joten en aio käyttää tämän blogitekstin väsäämiseen koko päivää enkä varsinkaan miljoonaa vuotta. Asiaa tosin olisi enemmänkin, mutta se olisi kriittistä ja negatiivisuutta lietsovaa, joten, parempi pitää se möly mahassa ja keskittyä sen sijaan myönteisen esille tuomiseen.

Tällä viikolla on näyttänyt siltä, että olisin ehkä alkanut selättää sitkeän flunssapöpön, ja korvatkin ovat toimineet normaalisti. Opin kokemuksen ja teorian myötä, miten oleellista onkaan saada aistitietoa nimenomaan oikean korvan kautta. Kokemusta tuli elävästä elämästä, osin omakohtaisestikin, ja teoriaa taas mielenkiintoisesta kirjasta: ”Aivot ja paranemisen ihme – Neuroplastisuuden mahdollisuudet” (Norman Doidge). Huomasin myös, että sinimustan meditointi on rentouttavaa, ja että infrapunavalo on elähdyttävää, joten huvitti avata pimennysverho. Sain energiaa tehdä pieniä järjestelyjä ”monitoiminurkassani”, mutta kiusasin silmiäni huonepölyllä ja aivastelin ainakin mystiset seitsemän kertaa. Jonakin iltana piirsin jotakin vähän. Ja väritin ikään kuin olisin värittänyt värityskuvaa, mikä olikin yllättävän rentouttavaa. Ja sen lisäksi värittelin teknisen lehtiön pikkuruutuja noin kuudella eri värillä kuunnellessani jotakin Hercule Poirotin harmaita aivosoluja stimuloivaa tarinaa, ja sitten piirsin myös minikokoisen abstraktin kuvan, joka näyttää hämäävän taiteelliselta, vaikka on vain huvikseen söhrätty ja sai alkunsa paperiin painautuneista sattumanvaraisista kuvioista. Ne kuviot olivat syntyneet, kun luonnostelin erään romaanintekeleen kirjan kansikuvaa jonain toisena iltana.

Tein myös kokeiltavakseni uudenlaisen äänitteen sekoittamalla musiikkia ja puhetta. Sellaista äänitteillä leikkimistä huvittaisi tehdä enemmänkin ja kaikenlaisilla mahdollisilla äänillä, mutta nyt ei ole aikaa. Oli hyvin hauskaa tehdä viime vuonna pienoiskuunnelma neuropoikkeavien kevätretkestä asperger-lapseni kanssa, kun sai itse äänittää kaikki äänitehosteet ja esittää useampaa henkilöä. Siis, ilman julkisuuspaineita, kuten lapsuudessa, kun leikimme sisarusten kanssa milloin mitäkin tv-juontajaa, uutistenlukijaa tai muuten vain outoja hyypiöitä, tai ylipäätään jotakin muuta kuin mitä oikeasti olimme…

Huomasin senkin, miten mieltä ylentävää onkaan kuunnella tavanomaistakin mielimusiikkiaan tietoisemmin, eli esimerkiksi heti mindfulness-äänitteen perään. Kaikki vivahteet tulevat paljon paremmin esille ja koko keho kokee musiikin. Nykyään kuuntelenkin musiikkia mieluummin tietoisesti ja keskittyen vain kuuntelemaan, yksi biisi kerrallaan, kuin taustamusiikkina. Autossa ei sitä paitsi kuule kunnolla eikä aina edes pysty keskittymään kuunteluun, ja elämyksestä menee liikaa niille joka paikassa liihottaville, tarunomaisille harakoille (eikä Hukkaan).

Se harmittaa, etten ole saanut aikaiseksi aloittaa kierrätystavaroitten määrätietoista ja laajamittaista kuljettamista kierrätyspisteeseen, kuten ajattelin kuukausia sitten. Yksi pussi kenkiä on melkein pakattu ja toinen puolillaan jotakin, odottamassa jossain. Asiat eivät vain mene rutiinilla, joten, joka puolelle kertyy kasoihin kaikenlaista, jota omatunto ei anna laittaa roskiin. Tälläkin viikolla on akuutimpaa tekemistä kuin pakata kartonkia kierrätykseen, ja sitä paitsi kipeä sormi estää maitotölkkien litistelyn. Onneksi ei kuitenkaan kirjoittamista.

Tällä viikolla on joka tapauksessa ollut paljonkin omasta mielestäni virkistävää, huvittavaa ja myönteistä, mutta silti tekisi mieli valittaa populaarisen ja populistisen tietokirjallisuuden epäeettisyydestä, susivihan lietsomisesta ja kaiken maailman tyhjäpäisen viihteen tylsistyttävästä vaikutuksesta, ja siitä, miten paljon energiaa ja luonnonvaroja kuluukaan pelkästään viihteen tuottamiseen, kun kaikki eivät osaa viihdyttää itseään, saati sitten toisiaan ainakaan ilmaiseksi…

Mutta antaa nyt olla valittamatta enempää, semmoistahan se on, enkä voi juuri nyt asialle oikein mitään. Sanoinpahan vain, jotta joku muukin miettisi asiaa ja innostuisi viihdyttämään itseään aiempaa ekologisemmin. Eihän itse ole pakko uida samassa myrkkylietteessä, jos voi vaikkapa liidellä taivaalla tai etsiä vakaata maaperää, jolla kulkea, ainakin mielensä sisällä.

Ohdakemaa VI:n kansikuvaan tuli tietoisesti suunnittelematta symbolinen viesti; taustan kalliopinta kuvaa vakaata, turvallista perustaa, ja liitelevä haukka taas ajattelun vapautta ja laajempaa perspektiiviä asioihin. Kalliolle on hyvä palata lepäilemään, kun siivet väsyvät liihotteluun…

Tästä voi lukea laajemman esittelyn piakkoin julkaisuun tulevasta romaanista ”Ohdakemaa VI: Narrinpoika ja Luopioprinssi”.