Nujertaa vai myötäelää? Menestyä vai olla ihminen?

Kuva: Henri Kähkönen, katso toinen versio kuvasta

Keitä ne on ne luuserit… vai ollaanko täällä ”sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan”? Henkilökohtaisesti en pidä kyseisen laulun yksinkertaisen junnaavasta melodiasta; tulee mieleen nokkahuiluharjoitukset ja tympeäilmeinen opettaja jankkaamassa nuottien kestosta silloin muinoin alakouluaikaan. En tosin yleensäkään keskimäärin ihastele suomi-iskelmiä, ellei sitten sanoitus puhuttele erityisesti. Useimmiten sanoitukset ovat samaa nolostuttavan epäsyvällistä tasoa kuin lasten älykkyyttä vähättelevät lastenlaulut leipurihiivoineen.

Mietin kuitenkin toisinaan, miksi monet ihmiset liikuttuvat kyseisestä sankarilaulusta. Kiehtooko ajatus arjen sankaruudesta; onko siihen helppo eläytyä ja samaistua? Onko mieltä ylentävää tiputtaa näennäissankareita jalustoiltaan ja nostaa esiin arkiset ja aivan tavalliset ihmiset ”sankareina”? Siinä suhteessa laulusta voi saada irti enemmänkin mielekkyyttä ja itsetuntoa korjaavaa asennetta. Mutta pahoin pelkään, että mieltäylentävä vaikutus saattaa jäädä vain hetkittäiseksi. Kyseisen laulun suosiosta huolimatta suomalaisia pidetään huonoitsetuntoisena kansana. Ja huonon itsetunnon piikkiin voidaan laittaa moni hölmöily; kuten vaimon pieksäminen, ryyppykaverin pahoinpitely, bikineissä poseeraaminen viikkolehden vähä-älyisessä lööpissä, ihmishenkiä vaativat hurjastelut, kiusaamiset, ammuskelut, töhrimiset, uhkailut, lesoilut, pullistelut, härskeilyt, kähmintä, populismi jne jne. Kun pohtii, miten moni suomalainen syyllistyy johonkin enemmän tai vähemmän pöyristyttävään tekoon ihan vain alemmuudentunnon ja häpeän takia, ollaanko täällä todella ”sankareita kaikki”?

Itsestä ei ainakaan tunnu siltä. En tosin ole tehnyt julkisesti mitään kovin törkeää, mutta mieli tekisi nytkin esimerkiksi mollata toisia ihmisiä ja kokea olevansa itse jollain tavalla parempi. Se nolottaa, ja syystäkin. Ehkä haluaisin olla jonkinlainen luusereitten puolustaja, jotta voisin kokea ansaitsevani olla edes samalla tasolla keskivertoihmisen kanssa. Alkoholistin lapsena kasvaneena olen imenyt itseeni häpeää ja erilaisuutta syvimpiä ytimiä myöten, ja ”ei se sinun syysi ollut” – lauseet valuvat kuin vesi hanhen selästä. (Olen nähnyt, miten se todellakin valuu, mutta se ei ole hanhen vika. Hanhet ovat yllättävän hellyttäviä olentoja, jos ne kesyyntyvät...) Omanarvontunteeni on vajavaisesti kehittynyt, ja yritän rakentaa sitä vakaalle pohjalle. Läheisten rakkaus ja kiintymys, ja hengellinen maailmankatsomus parhaimmillaan korjaavat vahinkoa. Se, että ylipäätään olen olemassa, on jo ihme. Sekin, että on syntynyt tälle pallolle, ja että jokaisella ihmiselämällä on jokin syvempi tarkoitus, on välillä liian ihmeellistä edes käsittää. Pitäisikö tässä vielä olla jokin sankari, tai menestyä jollakin ulkoisesti mitattavissa olevalla tavalla?

Moni ihminen on niin kovin riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä ja suhtautumisesta. Temperamentiltaan hyvin sosiaaliset ihmiset edustavat tässä ääripäätä; heillä voi olla vaikeuksia viettää aikaa yksin, ilman toisten ihmisten palautetta, edes puolta päivää. Äärimmäinen sosiaalisuus on varmasti tarkoituksenmukaista joissain tilanteissa; mutta joissakin toisissa siitä on suoranaista haittaa ja se auttaa levittämään varsin hölmöjä ilmiöitä. Tarve olla samanlainen kuin muut, jotta kuuluu joukkoon, mahdollistaa isoihin kansanryhmiin vaikuttamisen. Hyvässä, ja valitettavan usein pahassa. Tarvitaan vain joku karismaattinen keulakuva pyörittämään ja juoksuttamaan näitä laumasieluja; kenties joku menestynyt, sankarillinen hahmo, jota laumasielut haluavat jäljitellä saadakseen kuulua joukkoon?

Tämä oli varsin ilkeä ajatus liittyen sosiaalisesti riippuvaisiin ihmisiin. Itse asiassa ei ole ihmisen oma vika, jos hän perii sellaisen temperamentin. Mutta ylisosiaalisuuden riski olisi hyvä tiedostaa. Laajoihin ihmismassoihin vaikuttaminen onnistuu juuri siksi, että useimmat ihmiset ovat niin riippuvaisia toisista ihmisistä. Riippuvuus saa pelkäämään järjettömästi hyväksynnän menettämistä. Pelko tekee ihmisen arvostelukyvyttömäksi ja saattaa aikaansaada sen, että turvaksi ja sankariksi hyväksytään millainen tahansa itsekäs pelle tai teeskentelijä. Voivatko kaikki muka siis olla niitä kaikkein parhaimpia huippusupersankareita? Eivät, koska suuri osa ihmisistä haluaa olla vain sopivasti sankari; sen verran kuin muutkin. Tämä samanlaisten ihmisten massa tarvitsee jonkun ylemmän, jota jäljitellä; yhteisen mallin ja ihanteen. Huhuu, täällä olisi psykopaatille paikka auki! Äkkiä, äkkiä, ennen kuin todellinen auktoriteetti tunnistetaan…

Sankarilla tarkoitetaan kai yleensä ihmistä, joka tekee jotakin urheaa muittenkin kuin itsensä hyväksi, esim. pelastaa ihmishengen tai useamman, ja riskeeraa oman hyvinvointinsa toisten puolesta. Tosin naissankareihin tämä määritelmä tuskin pätee, tai ns. urheilusankareihin, jotka urheilevat lähinnä omaksi hyväkseen. Keitä ovat ne sankarit ja menestyjät, joita ”tavallinen kansa” kaipaa esikuvakseen? Keitä ovat ne, jotka tavoittelevat asemaa laumasielujen palvottavana?

Menestyjänä pidetään yleensä ihmisiä, jotka jollain tavalla ”ovat jotain” enemmän kuin muut. Pelkästään ”selviytymistä” ei yleensä pidetä menestymisenä. Eikä siitä saa erityistä suitsutusta, jos on suunnilleen tyytyväinen elämäänsä ja kokee toteuttavansa arvojaan omassa arjessaan. Kilpailussa menestyminen ei tarkoita häntäpäähän sijoittumista eikä sitä, että osallistuu, eikä sentään jätä kilpaa kesken. Elämään on pakko osallistua, jos on sattunut syntymään, eikä se, että selviää hengissä kunnes kuolee vanhuksena jossain laitoksessa, ole mikään huippujuttu. En silti ymmärrä, mitä ihmiset tarkoittavat ”elämässä menestymisellä”. Mitä pitää voittaa? Millä tavalla päihittää kanssakilpailijat? Riittääkö, että selviää hengissä ja nuorekkaana mahdollisimman pitkään? Pitääkö olla statuskamaa kerättynä enemmän kuin keskivertotallukalla? Pitääkö päästä omalla nimellään Wikipediaan? Voiko ihminen arvioida itse menestymisensä tason, vai onko se täysin ulkopuolisten ihmisten peukkuäänestyksen varassa? Ja tarkoittaako menestyminen subjektiivisesti koettua onnen ja autuuden tilaa; pitäisikö sen tarkoittaa?

Jos sankarillisena pidetään ihmistä, joka tekee jotakin urheaa toisten hyväksi, menestyjän ei sen sijaan nähtävästi tarvitse olla mitenkään epäitsekäs tai auttavainen. Psykopaateista kertovissa teksteissä annetaan ymmärtää, että monet yhteiskunnallisesti arvostetut tai valta-asemaan päässeet henkilöt saattavat olla narsistisia tai suorastaan psykopaatteja. Ja mikä olikaan ominaista psykopaatille? Psykopaatti ei tunne häpeää, ei pelkoa, eikä myötätuntoa. Karmivan tragikoomista siis, että tällaisia persoonia todella halutaan johtaviin asemiin. Superterveitä, psyykkisesti terästä olevia ihmisiä, jotka eivät koe stressiä samalla tavoin kuin normaali ihminen. Kun ei koe stressiä tai pelkoa, kestää mitä tahansa. Kestää jopa katsoa, kun lasta pahoinpidellään ja ihminen tapetaan silmien edessä. Eipä nouse iho kananlihalle eikä pala kurkkuun! Todella sankarillista!

Onko maallikon niin vaikea käsittää, ettei pelottomuus ole rohkeutta ja sankaruutta? Pelkoreaktion puuttuminen on sitä, ettei autonominen hermosto reagoi normaalisti. Jos ihmiseltä samanaikaisesti puuttuu kyky reagoida toisen ihmisen pelkoon ja hätään, eli myötäelämisen kyky, tällainen peloton ihminen ei hetkauta eväänsäkään pelastaakseen toista, hädässä oleva ihmistä; paitsi tietysti laskelmoidusti markkinatarkoituksessa. Älykkäät psykopaatit osaavat jäljitellä herttaisia ihmisiä. Teeskennellyt myötäelämisreaktiot tosin tulevat ”viiveellä” (nimitän sitä ”teeskentelyviiveeksi”), ja ilmehdintää taitavasti lukeva ihminen saattaa huomata tämän viiveen. Psykopaatin miellyttävät ja myötäelävät ilmeet saattavat vaikuttaa jotenkin ”jähmeiltä”.

Pieni kriittisyys ja varauksellisuus poikkeuksellisen miellyttävien ihmisten seurassa voisi siis olla paikallaan. Tarve saada ihailua ja tulla hyväksytyksi on kuitenkin niin voimakas, että hyvin moni ottaa todesta psykopaatin lipevän esiintymisen ja jää ansaan. Tämä on ällöttävää ja turhauttavaa! Terve itsetunto, omanarvontunto ja harkintakyky voisivat suojella tällaiselta. Mutta tuntuu siltä, että yhä useammat nykyajan ihmiset juoksevat vauhkoina ja epätoivoissaan erilaisten gurujen, tuomareitten ja kriitikkojen, valtaapitävien ja menestyjien perässä saadakseen näiltä huomiota ja vakuutteluja siitä, että ”kelpaavat”; tai sitten suitsutusta ja kannustusta omille tarpeilleen nousta toisten yläpuolelle.

Yhteiskuntaelämä tarjoaa monille valtaa ja kunniaa kaipaaville tilaisuuksia päästä pätemään ja elämään leveästi; alkaen kunnallisvaaleista ja yhdistysten johtajuuksista. Pätemistarve on kyllä aika yleisinhimillistä ja moni luulee onnen löytyvän materiaa hankkimalla. Normileveilijöillä on kuitenkin yleensä omatunto tallella, ja liiallisesta törttöilystä kiinnijäämisestä saattaa jopa seurata katumusta ja parannuksentekoa. Saattavatpa jotkut jopa jakaa hyvinvoinnistaan vähempiosaisille. Mutta ne kiipijät ja pyrkyrit, joilla on mielessä vain oma ihana napa, käyttävät hyväkseen toisia kiivetäkseen yhä ylemmäs yhteiskunnan rappusia, sysivät alas kanssamatkaajat, ja jättävät heikompivoimaiset rähmälleen rappujen alapäähän…

Jos vähäosainen ihmismassa on ikään kuin yhteiskunnan jätekuopan pohjalla ja heidänkin joukossaan on 1 – 2 % epäempaattisia nilkkejä, saattaapa joku kiihkomielinen ja ovela pyrkyri keksiä käyttää toisten surkeaa asemaa ja hyväuskoisuutta tikapuina, jotta pääsee itse läävästä ylös. Tällainen ihminen jättää toiset tunnontuskitta kuopan pohjalle jatkaessaan matkaansa kunniaan ja menestykseen. Jos siis tämän maailman vähäosaiset löytävät joskus jonkun johtajan sankarikseen, kannattaisi ehkä viedä kyseinen sankariehdokas neurotieteelliseen laboratorioon ja psykiatriseen tutkimukseen mahdollisten psykopatiapiirteitten kartoittamiseksi. Muutoin voi olla riski, että vähäosaisten sankari käyttää autettaviaan lähinnä astinlautana ja korokkeena, ja valtaan päästyään vain lisää näitten kurjuutta…

Jonkinlainen luuserista sankariksi tai menestyjäksi – juonityyppi on varsin tavallinen tarina. Se kiehtoo ja siihen on ilmeisen mukava eläytyä. Alussa tyyppi on tosi surkimus, lopussa kansa hurraa ja huutaa tyypin nimeä kiihkoissaan, tai vähintään kaikki taputtavat ja ovat myötäiloisia. No, harvemmin näytetään, miten tyypille käy, kun suosio kihahtaa päähän tai kun valta alkaa turmella. Sympaattiset luuserityypit, joista tarinan myötä kehkeytyy sankareita, eivät onneksi voi olla psykopaatteja, koska yleensä ns. luuserit ovat arkoja tai muulla tavoin neuroottisia, ja silloinhan ei voi olla psykopaatti, jos on edes joskus masentunut, neuroottinen tai uupunut ja pelokas ihminen. Symppikset sankarit pysyvät ehkä nöyrinä ja haluavat jakaa menestyksensä hedelmiä niille, joilla on vielä kurjasti asiat.

Mutta aika paljon tehdään ”sankaritarinoita” kovanaamaisista tyypeistä, joiden sankarillisuus tai menestys perustuu kostonhimoon tai muiden päihittämiseen kilpailussa tai elämässä yleensä. Yleensä nämä tyypit ovat varsinaisia karjuja ja kaatavat sankarimatkallaan muutamia naisiakin. Tai naispuoliset vastaavasti kaatavat miehiä ja ovat hyisen cooleja. Mutta jotkuthan sellaisistakin tarinoista nauttivat, koska niitä tuotetaan edelleen massoittain. Väkivallalla eteneminen, oveluudella toisten voittaminen ja vastakkaisen sukupuolen esineellistäminen credit points - välineeksi edustavat tietynlaisten ihmisten sankari-ihanteita. Mutta eipä kiinnostaisi olla sellaisen menestyjän hallinnon alla, sen enempää omassa mökissä, kuntatasolla kuin valtion kansalaisenakaan.

Ujot ja arat ihmiset eivät yleensä tavoittele suurta menestystä eivätkä halua valtaa ja vastuuta sen tuoman stressin takia. Ja koska fysiologinen herkkyys on yhteydessä psyykkiseen herkkyyteen, he ovat yleensä myös empaattisia, ja kärsivät, jos toiset ihmiset kärsivät. Myötäkärsimys estää herkkää ihmistä käyttämästä toisia hyväkseen ja hylkäämästä näitä oman onnensa nojaan. Mutta jos ihminen on synnynnäisesti kovin arka ja herkkä, liian rankka ympäristö voi kyllä tehdä hänestä paatuneen kohtelemalla pahasti jo elämän ensimmäisillä millimetreillä. Tällöin tapahtuu väistämättä eräänlainen puutuminen (tai paatuminen). Toisaalta ihminen voi olla jo syntyjään ”paatunut”; liian kovakalloinen, jotta hänelle saisi kuria, ja kyvyttömyys myötäelää tekee tyhjäksi sellaiset kasvatukselliset ohjeet kuten ”ajattelepa miltä toisesta tuntuu, kun teet noin…”.

Joissain yhteyksissä synnynnäistä paatuneisuutta kutsutaan psykopatiaksi, ympäristötekijöitten tuottamaan paatumusta sosiopatiaksi. Stressiherkät, ujot, neuroottiset ihmiset tai muilla tavoin kärsivät ihmiset eivät voi olla psykopaatteja, vaikka välillä toisia laiminlöisivätkin tai suorastaan pahoinpitelisivät, jos esim. oma ahdistus hetkellisesti salpaa kyvyn eläytyä toisen pahaan mieleen. Perusreppanat ovat kuitenkin helppoja uhreja niille, jotka etenevät elämässään toisten kustannuksella ja toisista piittaamatta. Psykopatia- ilmiötä pohditaan mediassa paljonkin, niin että ihmiset alkavat syynätä kaikkia hankalia ihmisiä ”psykopaattikriteereillä”. Mutta psykopatiaa ei todellakaan kuitenkaan pidä sekoittaa normaaleihin, ohimeneviin, inhimillisiin ”paatumustiloihin”. Tavanomainen itsekäs, toisia huomioimaton tai vihamielinen käytös tai tilapäinen epäempaattisuus on yleistä, liittyen monenlaiseen psyykkiseen problematiikkaan, kuten vaikkapa ahdistukseen tai uupumiseen. Psykopaatiksi ei luonnollisestikaan pidä ketään leimata kevein perustein, vaikka ihminen tekisikin rikoksia tai muita pahuuksia. Psykopaatit ovat kyllä lipevyytensä ja oman edun tavoittelunsa ohessa narsistisia, mutta narsisti ei ole niin inha ja kammottavakäytöksinen ihminen kuin psykopaatti.

Pahantekijöitä arvioidessa keskeistä on, kykeneekö ihminen missään vaiheessa katumaan tekoaan. Jos pahantekijä katuu (aidosti pahaa mieltä tuntien, ja tämä olisi nykytekniikalla kenties jopa luotettavasti mitattavissa!), hän ei ole psykopaatti. Hyvä esimerkki pahantekijöitten psykopatologiasta on Golgatan ristiinnaulitsemisen kuvaus. Toinen Kristuksen viereen ristiinnaulituista katui kuolemanrangaistukseen johtanutta tekoaan, toinen ei. Se, joka katui, armahdettiin ja pelastui. Ikävä juttu, mutta se, joka ei katunut vaan jatkoi rienaamista, joutui jonnekin muualle.

On oikeastaan hyvin surullista, että katumiseen kykenemättömiä ihmisiä ylipäätään voi olla olemassa. En tiedä, ja tietääkö kukaan, voisiko psykopaatiksi syntymistä jotenkin ehkäistä, muutoin kuin välttämällä lasten hankkimista synnynnäisen psykopaatin kanssa. Se kuitenkin on todennäköistä, että huolehtimalla sensitiivisesti ja rakkaudellisesti niistä ”vähäisistä”, joita maailmaan joka hetki syntyy, olisi mahdollista ehkäistä sosiopaattien kehittyminen. Ja surullisesti käy myös sille, joka johdattaa harhaan ”yhdenkin näistä vähäisistä”, eikä koskaan kadu aikaansaannoksiaan.

Vallanhimosta ja vallan turmelevasta vaikutuksesta on havainnollinen esimerkki myös tarinassa ”Taru Sormusten Herrasta”. Hyväkin ihminen voi haluta valtaa saadakseen vaikutettua asioihin muiden hyväksi; siis, tehdäkseen hyvää. Hyvän puolella oleva velho Gandalf ei kuitenkaan halua ottaa sormusta, vaikka Frodo siltä hänelle tarjoaa. Frodo ei vielä siinä vaiheessa ymmärrä sormuksen turmelevan vaikutuksen voimaa; hän ilmeisesti luulee, että velho omilla voimillaan kykenisi vastustamaan kiusausta käyttää sormusta jossain vaiheessa muuhunkin kuin yhteisesti hyvään tarkoitukseen. Gandalf kuitenkin ymmärtää todellisen riskin, ja kieltäytyy ottamasta sormusta, edes säilytettäväksi. Myös haltiaylimys Galadriel voittaa kiusauksen ottaa sormus ja sen mukanaan tuoma valta-asema. Tämä lienee viisautta. Kristillisen kasvatuksen omaavalle Tolkienille alkuperäinen esikuva vallasta ja arvoasemasta kieltäytymisestä lienee kuitenkin ollut Kristus, joka kieltäytyi maallisesta valta-asemasta, pakeni kansanjoukkoja erämaahan, kun hänestä yritettiin väkisin tehdä juutalaisten kuningas (siis keulakuva tietylle kansanliikkeelle), ja viimeiseen saakka suostui pilkkaan ja nöyryytykseen, pyytäen armoa pahoinpitelijöilleen.

Myötätunto ja syvä elämäntarkoitus, vai itsekkyys ja menestys?