Se kasvaa, mihin keskittyy…

Hassu sammalmätäs herättää tulkintoja ja tunteita

Joten, keskity myönteiseen, jos haluat kasvattaa sitä. Mutta älä kuitenkaan sanallista sitä liikaa, ellet halua tunteen kutistuvan!

Koska niin usein tulee valitettua ja kerrottua siitä, mistä ei pidä, tuntui reilulta ja tasapainoittavalta pohtia vaihteeksi asioita, joista pitää. Ajattelin keskittyä myönteisiin asioihin, jotta ne saisivat lisää tilaa mielessäni, ja selittää prosessia sanallisesti. Ja miten kävikään?

Nostan seuraavassa tekstinpätkässä esille joitakin sellaisia asioita, joista pidän, muttei se tietenkään tarkoita, ettei elämässäni olisi monia muitakin minulle mieluisia asioita. Eikä jostakin tietysti asiasta pitäminen tarkoita suoraan, ettei pidä sen ”vastakohdasta” tai jostakin ihan erilaisesta kuin kyseinen asia.

Pidän havupuista enemmän kuin lehtipuista, mutten inhoa mitään puita. Pidän männyistä enemmän kuin kuusista. Pidän puiden lähellä olemisesta; etenkin isojen mäntyjen läheisyydestä. Pidän myös kelopuista; niiden väristä ja muodoista. Mitä käppyräisempi, sitä mielenkiintoisempi… Pidän kivenjärkäleistä, kallioista ja toisaalta monenlaisista pienistäkin luonnonkivistä. Pidän sammalenvihreästä ja yleensäkin erilaisista luonnosta löytyvistä vihreän sävyistä. Mutta sammalen vihreä on mieleisin. Pidän luonnossa oleskelusta, luontomaisemista, mäelle kiipeämisestä, erityisesti mäntykankailla kävelemisestä. Pidän virtaavista vesistä, koskisista jokinäkymistä, mäntyjä kasvavista saarista. Pidän luonnossa esiintyvistä tuoksuista. Pidän useimmista eläimistä jollain tavalla, mutta eniten susista, ja toiseksi eniten koirista, jotka eivät ole liiaksi jalostettuja, vaan lähellä luontaista alkuperäänsä; siis isohkoja, kunnon karvapeitteisiä, pystykorvaisia ja pitkäkuonoisia. Jostain syystä pidän myös jänkäkurpista. Pidän myös tunteesta, kun saa pitää pientä lintua kämmenellään. Pidän siitä, että voin tehdä ajatustyötä rennossa asennossa; siitä, että voin pitää läppäriä sylissä. Tavallaan pidän myös liikkeen tunteesta maantieajossa ja siitä, että ajatukset virtaavat. Pidän mielikuvittelusta. Pidän hypoteesien kehittelystä, tapahtumien ja maailmojen luomisesta. Pidän lempimusiikin kuuntelusta työmatkoilla. Pidän piirtämisestä, muovailusta, erilaisista käsillä tekemisistä. Pidän myös tekemisistä, joissa saa käyttää fyysistä voimaa. Pidän hyvien kirjojen lukemisesta. Pidän myös vapaasta, mielikuvitusta mukailevasta kirjoittamisesta. Pidän kehon rentouttamisesta hengittämällä…

Ok, vaikka listaani olisi voinut tulla lukuisia muitakin asioita, en haluakaan niitä enempää selittää ja luetella!

Tässä vaiheessa tulee tarinan opetus eli kokemusperäinen havaintoni, joka on toki selitettävissä neuropsykologisestikin. Tarkoitukseni oli olla valittamatta ja kerrankin nostaa esiin joitain myönteisiä asioita, mutta huomasinpa sen, että kirjoittaminen noista asioista latistaakin niihin liittyviä tunteita. Jotenkin ne asiat ”lässähtävät”, kun niitä alkaa objektiivisesti sanallistaa. Visuaalinen kuvittelu ja aistikokemusten mieleen palauttaminen voimistaa niihin liittyviä tunteita, mutta objektiivinen selittäminen tekee niistä vain asioita muitten joukossa. Sammalenvihreä mätäs herättää yhtä vähän tunteita kuin maitotölkki, kun sitä yrittää kuvailla ”järjellä”. Tylsää!

Toisin sanoen, kannattaa siis kirjoittaa itsekseen kielteisistä asioista, jotta ne ”lässähtävät” sanallistamisprosessissa vasemman aivopuoliskon saadessa enemmän valtaa. Jos taas kirjoittaa tai selittää toisille näitä kielteisiä kokemuksiaan, sanoista voi toisten mielessä herätä mielikuvia, jotka tuntuvat heistä pahalta. Kielteissisältöinen puhe voi kyllä helpottaa omaa oloa, kun omat tunteet ”lässähtävät”, mutta pilata toisten tunnelman. Keskusteluhoidossa saa tietysti puhua niin paljon kielteistä kuin huvittaa; ammattiauttajan on kyettävä sietämään ankeaa tunnelmaa hukkumatta itse tuohon suohon. Myönteisten mielikuviensa selittäminen liian analyyttisesti taas saattaakin latistaa oman tunnelman, ellei samanaikaisesti visualisoi ja eläydy kaikin aistein siihen, mitä mielessään kokee. Ja toisaalta, myönteisten asioitten selittäminen ääneen voi kyllä kohentaa toisen tunnelmaa, jos hänelle syntyy mukavia mielikuvia sanojesi kautta.

Sanat voivat todellakin olla aseita, ja väärissä käsissä vaarallisia. Kun siis pyrkii keskittymään myönteiseen, jotta myönteinen tunne kasvaisi omassa mielessä, kannattaa tehdä se visualisoiden, eikä liian objektiivisesti sanallistaen. Jos taas mielessä on lähinnä kielteissävyistä ulostettavaa, siitä kannattaa kirjoittaa. Ja kun kirjoittaa itselleen ylös asioita, joista on kiitollinen, kannattaa keskittyä samalla tunnelmaan, joka tuohon asiaan liittyy. Kirjoitetun sanan näkeminen tai tietyn sanan palauttaminen mieleen kytkeytyy silloin hyvään tunnelmaan, joka on palautettavissa tuon sanan avulla. Sanat eivät itsessään ole yhtään mitään muuta kuin merkkijonoja; me luomme niille merkitykset, eivätkä ne merkitykset ole kaikille samoja. Sanan kullekin ihmiselle herättämä mielikuva ratkaisee, onko sen merkitys ns. kielteinen vai myönteinen. Jos auto on vaikkapa edellisenä päivänä jäänyt myrskyn kaataman puun alle, sanalla ”puu” on aivan erilainen merkitys kuin lapselle, joka etsii turvaa suojaisan pihapuunsa katveesta.

Sanojen kanssa on syytä noudattaa tiettyä varovaisuutta, ja ehkä on parasta olla liiaksi höpöttämättä muutenkin ja lähinnä vain nauttia myönteisistä asioista, yrittämättäkään vangita niitten merkitystä ja ominaisuuksia vasemman aivopuoliskon avulla. Ja syytä varovaisuuteen on myös kielteisten mielikuvien viljelyssä. Nehän kyllä herättävät aika suoraan pahaa mieltä, sanoittakin…

Lue myös: Trauma, viallinen anturi ja virtahepo mielessä

PS: Ohdakemaa- sarjasta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Kuvauksen löydät Ohdakemaa- blogista.

Maailma tarvitsee onnellisia loppuja!

Tämä blogi on ollut viime viikkoina hieman paitsiossa, koska olen keskittynyt työstämään ”Warginmaan tarinoita”, joista kaavailen Ohdakemaa-kirjasarjan yhdeksättä tai kymmenettä osaa, riippuen siitä, miten laajasti innostun kirjoittamaan uutta tekstiä kahdeksannen osan työstövaiheen jälkeen, tai jossakin välissä muitten osien oikoluvun, muokkausluvun tai makuutuksen aikana. Olen muokannut myös yhtä ”luuseritarinaani” lukioikäisistä nuorista, ja sekin huvittaisi ehkä saada omien kriteerieni mukaiseen julkaisukuntoon lähimmän vuoden aikana.

Tarkoitukseni on myös työstää Ohdakemaa- sarjan kolmas osa valmiiksi huhti-toukokuun aikana, jos Luoja suo. Nimeksi tulee ehkä ”Ruhtinaitten Perilliset”, koska tarinassa on mukana prinsessa Jelisepan lisäksi ruhtinas Reuelin jälkeläiset. Nyt kun olen samalla työstämässä myös ”Warginmaan tarinoita”, joissa kerrotaan tapahtumista ennen Cardusian itsenäistymistä, tulee tarinakokonaisuuteen mukaan myös historiallinen perspektiivi. ”Warginmaan tarinat” tulevat lisäämään Ohdakemaan tarinoihin myös mystisemmän elementin, josta tietoisena voi olla mielenkiintoista lukea muut tarinat uudelleen. En halua tässä lipsautella spoilereita, mutta toteanpahan vain, että iso pätkä ”Warginmaan tarinoista” tulee pohjautumaan jo lapsena aloittamiini susitarinoihin, ja myös varhaisteininä kirjoittamani, kirjoituskilpailun kautta julkaistu novellini ”Susisielu” kummittelee omalla tavallaan tarinoitten taustalla. (Jos joku haluaa spoilereita siitä, mistä tuossa novellissa oli kysymys ja millä tekijänimellä kyseinen kirja julkaistiin, niin tässä linkki palstalle, josta löytyy kuvaus kyseisestä novellista. Novelli löytyy vielä antikvaarista, ja useammasta kirjastosta.)

En oikeastaan ole senkään takia kirjoittanut tähän blogiin mitään viime aikoina, koska mielessäni on ollut enemmän valitettavaa ja kritisoitavaa kuin mitään rakentavaa ja yleismyönteistä. Jatkuva valittaminen on rasittavaa etenkin toisille ihmisille, mutta myös itselle. Yritän siis tietoisesti nähdä hyviä ja rakentavia asioita tässä elämässä ja maailmassa, etten sentään taas luisu melankolian puolelle ja juutu kielteiseen. Koekuuntelin mm. ”Ashes Remainin” syksyllä julkaisemaa albumia, ja se oli myönteinen kokemus. Katsoin myös ”Dunkirk”- elokuvan, ja siitäkin tuli pari myönteistä ajatusta, sentään. Sen sijaan jotkut laadukkaina pidetyt tuoreet tv-sarjat tai elokuvat tuntuvat olevan aivan liian masentavia katsottaviksi, etenkään kovin eläytyvästi. Tympeää ja ankeaa tunnelmaa, inhottavia ihmisiä, kurjuutta, ja melkein kaikille käy lopussa jotenkin huonosti. Sitten yritetään ”piristää” tällaista viihdettä juonellisesti tarpeettomalla nakuilulla tai väkivaltasessioilla. Kuka oikeasti haluaa katsoa sellaista ja miksi; sellainenko ihminen, joka on jo valmiiksi samanlaisessa mielentilassa ja haluaa pysyä siinä? Onko ihmisissä nykyjään tilaus tällaiselle kurjalle ”viihteelle”? Ja paraneeko se tympeä, ankea ja inhottavuuksista vireyttä hakeva olotila katsomalla moista viihdettä? Ei parane. Päähän jää oksennuksenvihreä olo. Ottaisivatpa viihteen tuottajat vastuun siitä, millaiseen mielentilaan katsojat jäävät… Mutta itsepähän tilasitte! Ei ole pakko katsoa!

Ok, aloin taas valittaa, kun ajattelin tuota asiaa. Mutta oikeasti, ovatko onnettomat loput missään mielessä rakentavia? Mitä järkeä on näyttää jo valmiiksi ahdistuneille katsojille ahdistavaa epätoivoa, väkivaltaa, raakuutta, ihmisten kusipäisyyttä ja umpikujia? Voisimmeko saada viihteen alueelle lisää tarinoita, joissa umpisyväluotaavasta juonesta, ahdistavista hetkistä ja surullisista asioista huolimatta lopussa olisi kuitenkin jotakin toiveikasta, ja loppujen lopuksi kävisi jopa armollisesti niille ”pahoillekin” tyypeille? Sellainen on ehkä vallitsevan ihanteen näkökulmasta nynnyä, mutta terapeuttisesta näkökulmasta huomattavasti rakentavampaa ja eettisenkin tarkastelun kestävää…

Ei elämä ole aina hilpeää ja helppoa, muttei sen tarvitse kyllä pelkkää kärsimystä ja epätoivoakaan olla. Eikä maailma parane valittamalla, eikä omaa ja toisten paskaoloa lisäämällä (niillä oksennuksenvihreillä kulttuurituotteilla esimerkiksi). Valittamisen lisäksi (tai jopa sen sijaan) voi katsoa mitä itse suustaan päästää tai näytölle naputtelee. Yritän kyllä omissa tarinoissani pyrkiä siihen, että toivo nousee, säilyy ja pysyy, vaikka alussa olisi pelkkää kurjuutta (kuten ”Anna minulle rauha”- romaanissa). Se on toiveikasta realismia.

Jotakin syvällistä, älyllistä, toivoa antavaa, lohduttavaa ja rohkaisevaa siis, KIITOS, tilaisin myös viihdeteollisuudelta!

Julkaisen tässä mielentilassa ja solidaarisuuden hengessä nyt "Luuserikapina"- romaanini kokonaisuudessaan "Luuseritarinoita"- blogissani, jos joku haluaa kokea yhdenlaisen onnellisen lopun (ja vieläpä ilmaiseksi!).

Ja yritän nyt kovasti laittaa tähän hymynaamoja 😊 😄😁ettei jää naama venähtäneeksi tämän valituksen jälkeen.