Tämä blogi on ollut viime viikkoina hieman paitsiossa, koska olen keskittynyt työstämään ”Warginmaan tarinoita”, joista kaavailen Ohdakemaa-kirjasarjan yhdeksättä tai kymmenettä osaa, riippuen siitä, miten laajasti innostun kirjoittamaan uutta tekstiä kahdeksannen osan työstövaiheen jälkeen, tai jossakin välissä muitten osien oikoluvun, muokkausluvun tai makuutuksen aikana. Olen muokannut myös yhtä ”luuseritarinaani” lukioikäisistä nuorista, ja sekin huvittaisi ehkä saada omien kriteerieni mukaiseen julkaisukuntoon lähimmän vuoden aikana.
Tarkoitukseni on myös työstää Ohdakemaa- sarjan kolmas osa valmiiksi huhti-toukokuun aikana, jos Luoja suo. Nimeksi tulee ehkä ”Ruhtinaitten Perilliset”, koska tarinassa on mukana prinsessa Jelisepan lisäksi ruhtinas Reuelin jälkeläiset. Nyt kun olen samalla työstämässä myös ”Warginmaan tarinoita”, joissa kerrotaan tapahtumista ennen Cardusian itsenäistymistä, tulee tarinakokonaisuuteen mukaan myös historiallinen perspektiivi. ”Warginmaan tarinat” tulevat lisäämään Ohdakemaan tarinoihin myös mystisemmän elementin, josta tietoisena voi olla mielenkiintoista lukea muut tarinat uudelleen. En halua tässä lipsautella spoilereita, mutta toteanpahan vain, että iso pätkä ”Warginmaan tarinoista” tulee pohjautumaan jo lapsena aloittamiini susitarinoihin, ja myös varhaisteininä kirjoittamani, kirjoituskilpailun kautta julkaistu novellini ”Susisielu” kummittelee omalla tavallaan tarinoitten taustalla. (Jos joku haluaa spoilereita siitä, mistä tuossa novellissa oli kysymys ja millä tekijänimellä kyseinen kirja julkaistiin, niin tässä linkki palstalle, josta löytyy kuvaus kyseisestä novellista. Novelli löytyy vielä antikvaarista, ja useammasta kirjastosta.)
En oikeastaan ole senkään takia kirjoittanut tähän blogiin mitään viime aikoina, koska mielessäni on ollut enemmän valitettavaa ja kritisoitavaa kuin mitään rakentavaa ja yleismyönteistä. Jatkuva valittaminen on rasittavaa etenkin toisille ihmisille, mutta myös itselle. Yritän siis tietoisesti nähdä hyviä ja rakentavia asioita tässä elämässä ja maailmassa, etten sentään taas luisu melankolian puolelle ja juutu kielteiseen. Koekuuntelin mm. ”Ashes Remainin” syksyllä julkaisemaa albumia, ja se oli myönteinen kokemus. Katsoin myös ”Dunkirk”- elokuvan, ja siitäkin tuli pari myönteistä ajatusta, sentään. Sen sijaan jotkut laadukkaina pidetyt tuoreet tv-sarjat tai elokuvat tuntuvat olevan aivan liian masentavia katsottaviksi, etenkään kovin eläytyvästi. Tympeää ja ankeaa tunnelmaa, inhottavia ihmisiä, kurjuutta, ja melkein kaikille käy lopussa jotenkin huonosti. Sitten yritetään ”piristää” tällaista viihdettä juonellisesti tarpeettomalla nakuilulla tai väkivaltasessioilla. Kuka oikeasti haluaa katsoa sellaista ja miksi; sellainenko ihminen, joka on jo valmiiksi samanlaisessa mielentilassa ja haluaa pysyä siinä? Onko ihmisissä nykyjään tilaus tällaiselle kurjalle ”viihteelle”? Ja paraneeko se tympeä, ankea ja inhottavuuksista vireyttä hakeva olotila katsomalla moista viihdettä? Ei parane. Päähän jää oksennuksenvihreä olo. Ottaisivatpa viihteen tuottajat vastuun siitä, millaiseen mielentilaan katsojat jäävät… Mutta itsepähän tilasitte! Ei ole pakko katsoa!
Ok, aloin taas valittaa, kun ajattelin tuota asiaa. Mutta oikeasti, ovatko onnettomat loput missään mielessä rakentavia? Mitä järkeä on näyttää jo valmiiksi ahdistuneille katsojille ahdistavaa epätoivoa, väkivaltaa, raakuutta, ihmisten kusipäisyyttä ja umpikujia? Voisimmeko saada viihteen alueelle lisää tarinoita, joissa umpisyväluotaavasta juonesta, ahdistavista hetkistä ja surullisista asioista huolimatta lopussa olisi kuitenkin jotakin toiveikasta, ja loppujen lopuksi kävisi jopa armollisesti niille ”pahoillekin” tyypeille? Sellainen on ehkä vallitsevan ihanteen näkökulmasta nynnyä, mutta terapeuttisesta näkökulmasta huomattavasti rakentavampaa ja eettisenkin tarkastelun kestävää…
Ei elämä ole aina hilpeää ja helppoa, muttei sen tarvitse kyllä pelkkää kärsimystä ja epätoivoakaan olla. Eikä maailma parane valittamalla, eikä omaa ja toisten paskaoloa lisäämällä (niillä oksennuksenvihreillä kulttuurituotteilla esimerkiksi). Valittamisen lisäksi (tai jopa sen sijaan) voi katsoa mitä itse suustaan päästää tai näytölle naputtelee. Yritän kyllä omissa tarinoissani pyrkiä siihen, että toivo nousee, säilyy ja pysyy, vaikka alussa olisi pelkkää kurjuutta (kuten ”Anna minulle rauha”- romaanissa). Se on toiveikasta realismia.
Jotakin syvällistä, älyllistä, toivoa antavaa, lohduttavaa ja rohkaisevaa siis, KIITOS, tilaisin myös viihdeteollisuudelta!
Julkaisen tässä mielentilassa ja solidaarisuuden hengessä nyt "Luuserikapina"- romaanini kokonaisuudessaan "Luuseritarinoita"- blogissani, jos joku haluaa kokea yhdenlaisen onnellisen lopun (ja vieläpä ilmaiseksi!).
Ja yritän nyt kovasti laittaa tähän hymynaamoja 😊 😄😁ettei jää naama venähtäneeksi tämän valituksen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti