 |
| "Minä-keskeisen kulttuurin parodia"- esitys meneillään. |
Pienessä mutta riittävän häiritsevässä paineessa otan nyt asiakseni kirjoittaa jonkinlaisen päivityksen tähän vaihtelevasti säännölliseen blogiini. En ole lainkaan varma siitä, onko minulla mitään erityistä sanottavaa mistään sellaisesta asiasta, millä olisi etenkään satunnaisille lukijoille mitään kovinkaan oleellista merkitystä. Olen ihmetellyt joitakin asioita tällä viikolla, ja osan olen todennut - niitä hetken aikaa ihmeteltyäni - niin luokattoman turhanpäiväisiksi asioiksi, ettei ole niin sanotusti ”maksanut vaivaa” jatkaa ihmettelystä analysointiin, vatvomiseen, murehtimiseen eikä varsinkaan vouhkaamiseen.
Joittenkin asioitten murehtiminen on oikeasti hieman naurettavaa, mutta eipä sitä naurettavuutta ymmärrä siinä vaiheessa, kun asia ärsyttää tai ahdistaa. Ja asioitten murehtimiseen sitä paitsi väsyy, eikä ole oikeastaan mitään järkeä väsyttää itseään. Etenkään, jos on tarkoitus yrittää asentaa verhotanko ja verho sisäeteisen oven eteen, ettei ovipielistä karkaisi niin paljon lämpöä sitten, kun ulkoilma on huomattavasti kylmempää kuin sisäilma. Olisihan sekä vastuullista että itsekkään pihistelevää yrittää säästää energiaa…
Niin, siinä olisi yksi aihe, jota vatvoa tällä areenalla, mutten jaksa sitäkään mitenkään asiallisesti käsitellä juuri nyt. Yleisradio huolehtikoon kansan valistuksesta energian säästämisessä, kun on kerta luultavasti jollakin tavalla vastuussa ihmisten informoimisesta senlaatuisissakin asioissa. Paljolti kyllä Ylen uutissivuilla on sellaistakin tietoa, mitä minä en välittäisi tietää, enkä varsinkaan nähdä, muttei siitäkään nyt enempää. Onhan hieman naurettavaa murehtia sitä, että esimerkiksi urheilu-uutiset ovat minun mielestäni tylsiä, koska minulle on pieni vaiva olla lukematta niitä, ja muille suuri vaiva jakaa tuskailuni siitä asiasta.
Mutta energian säästämiseen palatakseni, sitten kuitenkin; minulla ei ole mitään sitä vastaan, periaatetasolla, mutten vain pysty kaikessa pihistelemään, kun tässä elämäntilanteessa on jossain määrin pakko ajaa jonkin verran autolla ja esimerkiksi lämmittää vettä sähköllä. Ellen sitten hanki jotakin kylpysaavia, johon voi keittää veden puuhellalla, ja jossa voisi periaatteessa pestä pyykkiäkin. Se on tosin liian raskasta nivelille, se pyykin vääntely. Ja ellei pidä lämpöpattereita päällä edes pakkasilla, pitää lämmittää taloa koko ajan puulla, mutta lämmin ilma ei kierrä kunnolla joka nurkkaan, eikä yksi ”nokipoika” (puhallin) hellan päällä taida riittää. Pitäisikö sitten laittaa jotain sähköisiä puhaltimia, vai leikkiä muinaista egyptiläistä orjaa jonkun ison ”tuuletushuiskan” kanssa?
Kuntopyörään voisi periaatteessa virittää systeemin, joka pyörittää tuuletinta, muttei minulla ole siihen tarvikkeita, ja se on ehkä liian hullua jonkun mielestä, ja veisi liikaa tilaa, ja keräisi pölyä, ja olen allerginen pölylle, enkä pidä pölyjen pyyhkimisestä, ja imuri on sekin varmaan joku sähkösyöppö. (Haluan korpikuusen kannon alle nukkumaan talviunta. Säästää energiaa.)
No, aurinkopaneeleja voisi asentaa sitten joskus, kun taas sietää ylimääräisiä ihmisiä värkkäämässä kotinsa seinustalla ja katolla. Nokipojasta ja ”ylimääräisistä ihmisistä” puheenollen, tällä hetkellä nuohoojankin tulo tuottaa etukäteisrasitusta, koska sitäkin vierailijaa varten pitää yrittää laittaa tavaroita ”normaalisti”; siis, siirrellä kierrätettävien materiaalien laatikoita, koiratarvikkeita ja työkaluja pois sellaisista kohdista, jotka saattavat kiinnostaa nuohoojaihmistä hänen työnsä puolesta. Ja koirakaverini haluaisi mennä haukkumaan sitä harvinaista vierasta, tai ainakin urisemaan hänelle. (Se urina saattaa tarkoittaa eläimellistä nauramista, mutta onneksi nuohoojaihminen ei ehkä tiedä sitä, että hänelle nauretaan, koska se voi olla loukkaavampaa kuin se, että muristaan, en tiedä… Riippuu kai tilanteesta ja ihmisestä.) Joudun pitämään koiraa makuuhuoneessa koko sen ajan, kun joku ulkopuolinen ihminen värkkää kodissani jotakin, enkä pysty keskittymään ylipäätään mihinkään muuhunkaan tekemiseen ennen kuin se ammatti-ihminen on asiansa tehnyt. Viimeksi hän siivosi jälkensä oikein huolellisesti. Eikä minulla ole mitään sitäkään ihmistä eikä asiaa vastaan, periaatteessa, mutta kunhan vain rasittaa ja ärsyttää ja tuntuu niin vaivalloiselta…
Jotkut ovat eläneet vuosikausia sodan, vainon, nälänhädän ja muitten kurjuuksien keskellä eri puolilla maailmaa, ja minä täällä kerään aivan kummallisen pienistä ja tavallisista asioista itselleni jonkinlaista epämääräistä ylikuormitusta. Naurettavaa? No, onhan niin, että sitten kun on ihan oikeasti jotakin raskasta ja hankalaa elämässä, nämä pienet murheet tosiaankin unohtuvat. En tietenkään halua mitään katastrofaalista tapahtuvaksi, että älyäisin lopettaa ”naurettavuuksien” murehtimisen. Jospa suhteellisuudentajun saavuttaisi muullakin tavalla…
Joskus meditaatiohetki auttaa ”unohtamaan” ainakin pienemmät murheet; asiat etääntyvät ja suhteutuvat oikeaan mittakaavaan, tietoisuuden äärettömään avaruuteen. Mutta toisinaan ärsyttäviä asioita tulee kerralla liikaa, enkä ehdi tai muista olla erityisen tietoinen ja hyväksyvä, vaan olen defensiivinen, sumeakatseinen, ja suorastaan hyökkäävä. Esimerkiksi mediasta tarttuu herkästi mieleen ärsyttäviä asioita, kuten uutisia, joita ei itse pidä oleellisina; tai kuvia, joita ei haluaisi nähdä…
Olen kyllästynyt ainakin siihen, että Ylelläkin on naurettavuuteen asti jauhettu pääministerin biletystä niin kuin ei olisi tärkeämpiä asioita, joita käsitellä; kuten se, että ihmisten sokeus oman toimintansa seurauksien suhteen on tuhoamassa maapallon elinkelpoisuuden. Mutta toisaalta, onhan se hieman huolestuttavaa, jos niinkin vaikutusvaltainen ihminen kuin pääministeri joutuu itkeskelemään julkisuudessa sitä, miten raskasta hänellä on ollut. No, ihmettelen sitä, eikö hän oikeasti ole muka ymmärtänyt, että kaikki, mitä hän vapaa-ajallaankin tekee, saattaa päätyä julkiseksi? Aika moni julkkis taitaa jossain vaiheessa joutua kohtaamaan sen pisteen, jossa julkisuus ei olekaan enää kivaa; jos se oikeasti on sellaista koskaan ollutkaan…
Hoh. Olisipa tosiaan tärkeämpiäkin asioita kuin puida toisten ihmisten vapaa-ajanviettoa. Olkoon kukin siitä vastuussa ihan itse, miten rentoutuu ja "pitää hauskaa", ja hyvähän se on, jos pyytää anteeksi sitä, jos tulee töpeksittyä tai loukattua joitakuita sillä "hauskanpidolla", olipa humalassa tai muuten höppänä. Tosin, mitä ”hauskanpito” oikeastaan tarkoittaa? Sillähän voidaan kuvailla monenlaista tekemistä, joskus vähän moraalitontakin (”Minähän vain pidin hauskaa!”). Jostain syystä en itse pidä koko sanayhdistelmästä. Pitäminen on OK ja hauskuus on OK, mutta ”hauskan pitäminen” on jotenkin kummallisesti ärsyttävä ilmaisu… Käytän sitä ilmaisua joskus siksi, että muut ihmiset tuntuvat ymmärtävän, mitä se tarkoittaa, vaikken itse taida käsittää sitä… Miksi hauskaa täytyy ”pitää”? Miksei vain voi ”olla” hauskaa?
Minusta oli hauskaa kaivella legopalikkalaatikkoa ja etsiä legoukoille erilaisia naamoja ja ”vaatteita”. Joskus oli hauskaa hypellä Kolin kansallispuiston alueella jossakin rannassa kiveltä toiselle ja pelätä, että jalka lipeää ja kengät kastuu. Ja tässä jokin aika sitten kiipesin vanhan liiteriautotallin katolle paikkaamaan myrskyn repimää peltikattoa. Se oli jännittävää ja melkein jopa nauratti, kun en meinannut ensin uskaltaa siirtyä heppoisilta ja vaappuvilta alumiinitikkailta katon puolelle. Oli kuitenkin hauskaa kävellä katolla ja käyttää ruuviväännintä, kun yleensä ruuvaan ruuvit käsivoimin.
Sekin oli hauskaa, että käydessämme eläinpihassa tuossa puolen tunnin matkan päässä huomasin ylämaannaudan alkavan synnyttää juuri, kun olimme siinä kohdalla; tosin aika kaukana, mutta erotin, miten peräpäästä tuli jotain litkua ja sitten vasikan sorkat tulivat esille. Uusi elukka oli putkahtanut maailmaan sillä aikaa kun kävimme rapsuttelemassa muita elikoita. Yksi vuohi karkasi aitauksesta ja lähti seuraamaan meitä. Lampaat määkivät persoonallisilla äänillään, joista tuli mieleen erilaisia ihmispersoonia, jotka kaikki huutavat enemmän tai vähemmän vaativasti: ”Mää!” ”Mää!” ”Mää!”
Oli hauskaa löytää autotallin likaisesta sekasotkusta vanhat taulunkehykset ja ehjä pesuvati, ja purkaa sohvan istumaosa, koska sen sisältä löytyi hyviä rimanpätkiä nikkarointiin. Sekin oli hauskaa, että aamulla oli kaunis usva ja usvan keskeltä kuului ampuhaukan kikitys, vaikkei mitään näkynytkään. Päivällä oli tosin tulla vähemmän hauska kohtaaminen autoni ja tuulihaukan välillä; polkaisin jarrua, ettei tömähtänyt kyseinen tuulihaukka tuulilasiin… Mutta ehdin nähdä, miten kaunis höyhenpeite sillä onkaan, ja linnun mustakeltaisen silmän, jossa oli valopilkku. Olisi ollut karmeaa, jos se olisi taittanut niskansa tai vammautunut lentokyvyttömäksi siksi, että minä olin juuri silloin siinä autoineni kaasuttamassa. Sekunnin murto-osa ratkaisi…
Jos olisin aivan ”hörhö”, ajattelisin, että ehkäpä se tuulihaukka selvisi hengissä siksi, että osoitin aamulla neuroottista armeliaisuutta tuiki tuntemattomalle ötökälle. Huomasin näet koirankusetuslenkiltä palatessani jonkun siivekkään ötökän sadevesiastiassa, ja äkkinäisessä säälinpuuskassa vein ensin koiran sisälle, vaikka väsytti ihan älyttömästi, ja palasin vielä erikseen ulos noukkimaan sen ötökän pois vedestä. Laskin sen ruohonkorsille ja ilahduin, kun se olikin vielä elossa. Se oli tietysti vain yksi ötökkä. Jotkut ihmisetkin ehkä kohta syövät niitä läjäpäin. Mutta joskus sitä tuntee tarvitsevansa sellaista tunnetta, että voisi auttaa edes yhtä elävää...
Sanotaan, että ”hulluilla on halvat huvit”. Ja voisi kai sanoa, että toisinaan meillä kaikilla taitaa olla noitten halpojen hupien vastapainoksi vähän naurettavia murheita…
No, aurinkopaneeleja voisi asentaa sitten joskus, kun taas sietää ylimääräisiä ihmisiä värkkäämässä kotinsa seinustalla ja katolla. Nokipojasta ja ”ylimääräisistä ihmisistä” puheenollen, tällä hetkellä nuohoojankin tulo tuottaa etukäteisrasitusta, koska sitäkin vierailijaa varten pitää yrittää laittaa tavaroita ”normaalisti”; siis, siirrellä kierrätettävien materiaalien laatikoita, koiratarvikkeita ja työkaluja pois sellaisista kohdista, jotka saattavat kiinnostaa nuohoojaihmistä hänen työnsä puolesta. Ja koirakaverini haluaisi mennä haukkumaan sitä harvinaista vierasta, tai ainakin urisemaan hänelle. (Se urina saattaa tarkoittaa eläimellistä nauramista, mutta onneksi nuohoojaihminen ei ehkä tiedä sitä, että hänelle nauretaan, koska se voi olla loukkaavampaa kuin se, että muristaan, en tiedä… Riippuu kai tilanteesta ja ihmisestä.) Joudun pitämään koiraa makuuhuoneessa koko sen ajan, kun joku ulkopuolinen ihminen värkkää kodissani jotakin, enkä pysty keskittymään ylipäätään mihinkään muuhunkaan tekemiseen ennen kuin se ammatti-ihminen on asiansa tehnyt. Viimeksi hän siivosi jälkensä oikein huolellisesti. Eikä minulla ole mitään sitäkään ihmistä eikä asiaa vastaan, periaatteessa, mutta kunhan vain rasittaa ja ärsyttää ja tuntuu niin vaivalloiselta…
Jotkut ovat eläneet vuosikausia sodan, vainon, nälänhädän ja muitten kurjuuksien keskellä eri puolilla maailmaa, ja minä täällä kerään aivan kummallisen pienistä ja tavallisista asioista itselleni jonkinlaista epämääräistä ylikuormitusta. Naurettavaa? No, onhan niin, että sitten kun on ihan oikeasti jotakin raskasta ja hankalaa elämässä, nämä pienet murheet tosiaankin unohtuvat. En tietenkään halua mitään katastrofaalista tapahtuvaksi, että älyäisin lopettaa ”naurettavuuksien” murehtimisen. Jospa suhteellisuudentajun saavuttaisi muullakin tavalla…
Joskus meditaatiohetki auttaa ”unohtamaan” ainakin pienemmät murheet; asiat etääntyvät ja suhteutuvat oikeaan mittakaavaan, tietoisuuden äärettömään avaruuteen. Mutta toisinaan ärsyttäviä asioita tulee kerralla liikaa, enkä ehdi tai muista olla erityisen tietoinen ja hyväksyvä, vaan olen defensiivinen, sumeakatseinen, ja suorastaan hyökkäävä. Esimerkiksi mediasta tarttuu herkästi mieleen ärsyttäviä asioita, kuten uutisia, joita ei itse pidä oleellisina; tai kuvia, joita ei haluaisi nähdä…
Olen kyllästynyt ainakin siihen, että Ylelläkin on naurettavuuteen asti jauhettu pääministerin biletystä niin kuin ei olisi tärkeämpiä asioita, joita käsitellä; kuten se, että ihmisten sokeus oman toimintansa seurauksien suhteen on tuhoamassa maapallon elinkelpoisuuden. Mutta toisaalta, onhan se hieman huolestuttavaa, jos niinkin vaikutusvaltainen ihminen kuin pääministeri joutuu itkeskelemään julkisuudessa sitä, miten raskasta hänellä on ollut. No, ihmettelen sitä, eikö hän oikeasti ole muka ymmärtänyt, että kaikki, mitä hän vapaa-ajallaankin tekee, saattaa päätyä julkiseksi? Aika moni julkkis taitaa jossain vaiheessa joutua kohtaamaan sen pisteen, jossa julkisuus ei olekaan enää kivaa; jos se oikeasti on sellaista koskaan ollutkaan…
Hoh. Olisipa tosiaan tärkeämpiäkin asioita kuin puida toisten ihmisten vapaa-ajanviettoa. Olkoon kukin siitä vastuussa ihan itse, miten rentoutuu ja "pitää hauskaa", ja hyvähän se on, jos pyytää anteeksi sitä, jos tulee töpeksittyä tai loukattua joitakuita sillä "hauskanpidolla", olipa humalassa tai muuten höppänä. Tosin, mitä ”hauskanpito” oikeastaan tarkoittaa? Sillähän voidaan kuvailla monenlaista tekemistä, joskus vähän moraalitontakin (”Minähän vain pidin hauskaa!”). Jostain syystä en itse pidä koko sanayhdistelmästä. Pitäminen on OK ja hauskuus on OK, mutta ”hauskan pitäminen” on jotenkin kummallisesti ärsyttävä ilmaisu… Käytän sitä ilmaisua joskus siksi, että muut ihmiset tuntuvat ymmärtävän, mitä se tarkoittaa, vaikken itse taida käsittää sitä… Miksi hauskaa täytyy ”pitää”? Miksei vain voi ”olla” hauskaa?
Minusta oli hauskaa kaivella legopalikkalaatikkoa ja etsiä legoukoille erilaisia naamoja ja ”vaatteita”. Joskus oli hauskaa hypellä Kolin kansallispuiston alueella jossakin rannassa kiveltä toiselle ja pelätä, että jalka lipeää ja kengät kastuu. Ja tässä jokin aika sitten kiipesin vanhan liiteriautotallin katolle paikkaamaan myrskyn repimää peltikattoa. Se oli jännittävää ja melkein jopa nauratti, kun en meinannut ensin uskaltaa siirtyä heppoisilta ja vaappuvilta alumiinitikkailta katon puolelle. Oli kuitenkin hauskaa kävellä katolla ja käyttää ruuviväännintä, kun yleensä ruuvaan ruuvit käsivoimin.
Sekin oli hauskaa, että käydessämme eläinpihassa tuossa puolen tunnin matkan päässä huomasin ylämaannaudan alkavan synnyttää juuri, kun olimme siinä kohdalla; tosin aika kaukana, mutta erotin, miten peräpäästä tuli jotain litkua ja sitten vasikan sorkat tulivat esille. Uusi elukka oli putkahtanut maailmaan sillä aikaa kun kävimme rapsuttelemassa muita elikoita. Yksi vuohi karkasi aitauksesta ja lähti seuraamaan meitä. Lampaat määkivät persoonallisilla äänillään, joista tuli mieleen erilaisia ihmispersoonia, jotka kaikki huutavat enemmän tai vähemmän vaativasti: ”Mää!” ”Mää!” ”Mää!”
Oli hauskaa löytää autotallin likaisesta sekasotkusta vanhat taulunkehykset ja ehjä pesuvati, ja purkaa sohvan istumaosa, koska sen sisältä löytyi hyviä rimanpätkiä nikkarointiin. Sekin oli hauskaa, että aamulla oli kaunis usva ja usvan keskeltä kuului ampuhaukan kikitys, vaikkei mitään näkynytkään. Päivällä oli tosin tulla vähemmän hauska kohtaaminen autoni ja tuulihaukan välillä; polkaisin jarrua, ettei tömähtänyt kyseinen tuulihaukka tuulilasiin… Mutta ehdin nähdä, miten kaunis höyhenpeite sillä onkaan, ja linnun mustakeltaisen silmän, jossa oli valopilkku. Olisi ollut karmeaa, jos se olisi taittanut niskansa tai vammautunut lentokyvyttömäksi siksi, että minä olin juuri silloin siinä autoineni kaasuttamassa. Sekunnin murto-osa ratkaisi…
Jos olisin aivan ”hörhö”, ajattelisin, että ehkäpä se tuulihaukka selvisi hengissä siksi, että osoitin aamulla neuroottista armeliaisuutta tuiki tuntemattomalle ötökälle. Huomasin näet koirankusetuslenkiltä palatessani jonkun siivekkään ötökän sadevesiastiassa, ja äkkinäisessä säälinpuuskassa vein ensin koiran sisälle, vaikka väsytti ihan älyttömästi, ja palasin vielä erikseen ulos noukkimaan sen ötökän pois vedestä. Laskin sen ruohonkorsille ja ilahduin, kun se olikin vielä elossa. Se oli tietysti vain yksi ötökkä. Jotkut ihmisetkin ehkä kohta syövät niitä läjäpäin. Mutta joskus sitä tuntee tarvitsevansa sellaista tunnetta, että voisi auttaa edes yhtä elävää...
Sanotaan, että ”hulluilla on halvat huvit”. Ja voisi kai sanoa, että toisinaan meillä kaikilla taitaa olla noitten halpojen hupien vastapainoksi vähän naurettavia murheita…
