Lainaan tässä Martti Lindqvistin sanoja kirjasta ”Ammattina ihminen” (1985):
”Onko meillä ohjelmaa? Voidaanko pukea sanoiksi jokin periaate, jota noudattamalla elämästä tulisi vastuullinen? Vastaukseni on: opi köyhiltä! Se on oikein, koska valta keskittyy aina ja kohtelee kaltoin kaikkein heikoimpia. Ellet tiedä, mitä pitäisi tehdä, asetu heikon puolelle. Todennäköisesti osut silloin oikeaan.” … ”Hoitaja olkoon tulkki ja kovaääninen hoidettaviensa tarinoille. Hänen tehtävänsä on kertoa maailmalle ihmisen kärsimyshistoriaa.”
Martti Lindqvist määrittelee ”uussorretuiksi” esimerkiksi ”kroonisesti sairaat, alkoholistit, häiriökäyttäytyjät, monet vammaiset, elämässään paljon menetyksiä, hylkäämisiä ja epäonnistumisia kokeneet, elämäntapaongelmaiset sekä alituisesti elämässään vääriä valintoja tekevät ihmiset.” Tätä porukkaa voisi nimittää myös luusereiksi. Mutta emmekö me kaikki epäonnistu joissakin asioissa? Emmekö ole loppujen lopuksi kaikki jossain suhteessa luusereita?
Olin kirjoittamassa romaanikäsikirjoitukseni ”Luuserikapinan” ensimmäistä versiota, kun ”satuin” bongaamaan hyllystä tuon kyseisen Lindqvistin kirjan. Muistin olevani jossakin mielessä ”kovaääninen” itsekin, mutta oikeastaan olen pieni ihminen, hiljainen, ja piilossa. Jos haluan huutaa sitä viestiä, mitä maan hiljaisilta ja heikoilta kuulen, teen sen kirjallisesti.
Minusta on kehittymässä luusereitten sympatisoija ihan tässä omassa sisäisessä ja hieman ulkoisessakin olemassaolossani. Paljonhan se johtuu omasta luuseripersoonastani ja toisekseen siitä, että teen työtä luusereitten parissa, ja tuntuu oudolta ja keljulta, että jotkut pitävät esimerkiksi mielenterveysongelmaisia ”huonompina” ihmisinä kuin ”terveitä”. Välillä meinaan ärsyyntyä ihmisiin, jotka pitävät itseään niin tasapainoisina, että vitsailevat hieman ylimielisen keveään sävyyn sillä, että ”pitäisikö käydä kallonkutistajalla rupattelemassa, niin tulisin paremmaksi ihmiseksi” tai muuta potaskaa. Niillä ihmisillä, jotka luulevat olevansa psyykkisesti täysin ”terveitä” ja tasapainoisia, saattaa olla vaikeuksia itsensä havainnoinnissa, tai sitten he eivät ainakaan ole kovin syvällisiä (tai empaattisella tavalla herkkiä).
Äh, koko aihetta suorastaan rasittaa selittää, kun toivoisi sen olevan pässinlihaa kaikille! Siis toivoisin, että olisi aivan selvää itse kullekin, ettei ulkoinen menestys tee ihmisestä sen arvokkaampaa, tai ongelmallisuus sen vähempiarvoista ihmistä. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta käytännössä se ei ole… Valaisisiko asiaa, jos eläytyisi muutamaan esimerkkiin? Menisikö viesti perille rivien välistä, jos lukisi jotakin viihdyttävää, mutta syvällistä tarinaa ”ihmisen kärsimyshistoriasta”?
Kirjoitin ”Luuserikapina”- romaaniin niin paljon asiaa ihmisyydestä ja tasa-arvoisuudesta ynnä muusta, etten jaksa enää edes toistaa ajatuksiani. Käsikirjoitusta työstäessäni pohdin samalla erityisherkkyyttä, ja sekin aihe nivoutui mukaan luuserien emansipaatioon. Yritän saada kirjan kasaan, tai siis julkaisuun, kesällä. Krooninen ja patologinen paasaamisentarve laantuu, kun ihminen suoltaa asiansa kirjalliseen muotoon, ja väsyy ja kyllästyy kylliksi prosessin myötä niin, ettei jaksa enää paasata. Voi vähäksi aikaa helpottaa maailmanparannuspaineita, kun saa todeta, että asiat on kirjoitettu tuohon paperinivaskaan; selaa siitä ja lue jos kiinnostaa. Siinä on se, mitä asiasta ajattelen. ”Luuserikapina” olkoon siis viestini tästä aiheesta, ja tavoittakoon se kenet tavoittaa. Herran haltuun. Tarvitsen lisää volyymia kovaääniseeni, kiitos!
Tässä jonkinlainen laajennetun takakansitekstintapainen ”Luuserikapinan” sisällöstä:
”Tervetuloa luuseri-iltaan! Oletko syrjäytynyt normielämän raiteilta? Koetko epäonnistuneesi muitten silmissä? Oletko pettynyt itseesi?”
Mitä tapahtuu, kun vähän hörhön näköinen omatekoinen yhteiskunta-aktivisti nimeltä Uoti-Ilari Pietarinen jakaa kutsun ”luuseri-iltaan” Rekolle, joka asuu itäsuomalaisessa lähiössä yksinhuoltajaäitinsä ja pikkusiskojensa kanssa? Reko ei haluaisi ajatella olevansa luuseri ja syrjäytynyt, mutta kun naapurin uuden omakotitalon masentunut emäntä Andrea pyytää turvamieheksi luuserien tapaamiseen, miten kunniasta voisi kieltäytyä? Andrean citymaasturilla ajeleva IT-neropatti avomies Jere rakentelee omaa idylliään taloutensa noususuhdanteeseen luottaen, mutta jotakin puuttuu; kenties trendikkäitä alkupaloja laitteleva, edustava vaaleaverikkö? Jere tuskin ainakaan kaipaa pihalleen lisää luusereita norkoilemaan tai arvostelemaan puutarhaansa ekologisesta näkökulmasta; etenkään sitä Tatua, joka useimmiten nuokkuu krapulaisen näköisenä pyörätelineen päällä tai peliautomaatin kyljessä, kunnes löytää rakentavamman riippuvuusobjektin. Jotkut suhtautuvat hieman epäilevästi Uoti-Ilarin pehmeään vallankumousideologiaan. Mutta Uoti-Ilari haluaa luotsata porukkaansa kohti solidaarisempaa yhteiskuntaa, tinkimättä omista arvoistaan, vaikka muuan pollea poliitikonalku yrittääkin tehdä luuserisakista astinlautaa omalle uralleen. Miten käy naapurin hyvätuloisen pikkuperheen ja peräkammarin Rekon luuserikavereineen, jos ja kun Uoti-Ilarin käynnistämä luuserikapina pääsee vauhtiin?
(Lopullinen takakansiteksti on lyhyempi ja vähän erilainen, mutta toimikoon tuo yhdenlaisena sisällön kuvauksena...)
Tässä myös tuleva kansi:
