Syrjäytymisvaarassa oleva mieli?

Olen viime vuosina miettinyt paljonkin, mitä elämässä menestyminen tarkoittaa. Nykyään ihmisälymarkkinoilla on paljon erilaisia "coacheja", joiden oppien mukaan toimimalla luvataan menestystä erilaisilla elämänalueilla. Henkilökohtaisella valmennuksella voidaan kyllä tehdäkin paljon, mutta mikä on tavoite? Hihnassa killuva metallilaatta, suosionosoitukset, trendikäs heila, pullisteleva pankkitili, vai yleensä elämäntapa, jossa voi toimeentulon puolesta olla rauhassa laiska ja itsekäs?

Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT) nostetaan vahvasti esille se, mitä ihminen arvostaa, ja miten hän oppii elämään arvojensa mukaista elämää. Olisi toivottavaa, että ihminen löytäisi ne todella tärkeät asiat; ei niiden maallisia korvikkeita. Jos tavoitteena valmennuksessa, terapiassa tai muussa psyyken käsittelyssä on menestyminen, kuka määrittää sen, mitä menestyminen on? Antaisitko sinä jonkun ulkopuolisen määritellä, mikä sinun tavoitteesi elämässä tulee olla? Ehkä et, jos olet joutunut jossain vaiheessa kyseenalaistamaan jopa oman ajatusmaailmasi. Monet eivät kyseenalaista toistenkaan ajatuksia. Liian monet ottavat median välittämän mielikuvan "menestymisestä" todellisena ihanteena ja tavoitetilana. Jotkut onnistuvat pääsemään tavoitetilaan, ja mitä sitten? Tuntuu hetken hyvältä, ja sitten taas tyhjältä. Nälkä kasvaa syödessä. Monet pettyvät itseensä jo alkutaipaleella, ja heistä tulee niin sanottuja "luusereita". Mutta kenen tavoitteita he tavoittelivat, ja mistä näkökulmasta he "hävisivät"?

Tyypillinen median välittämä malli menestyksestä ja onnellisista, "menestyneistä" ihmisistä on suorastaan hengenvaarallinen. Liian moni päättää päivänsä, kun ei yllä niihin mittoihin. Liian moni saa luuserin leiman, kun ei pääse menestyjien poluille; liian moni kokee syrjäytyvänsä, ja liian monia syrjitään. Jos et ole trendikäs, olet juntti. Jos et pärjää markkinoilla, olet luuseri. Jos et suostu tunnustamaan tätä luokittelua osuvaksi, olet toisinajattelija. Entäpä jos haluankin olla syrjässä valtavirrasta ja elää oman mieleni mukaista elämää?

Kirjoitin muutama vuosi sitten romaanikäsikirjoituksen mittaisen tarinan, joka sai nimen "Junttiluuserin päiväkirja". Se on ehkä hivenen tragikoominen tarina siitä, miten "syrjäytymisvaarassa" oleva, opiskelunsa keskeyttänyt nuorimies kokee olemassaolonsa ja etsii omaa elämäntapaa. Epätoivosta euforiaan, elämän ja kuoleman välimaastossa, rakkauden ja kateellisen kaunan tuntemusten läpi tarinan kertojaminä, Santeri Harakka luotaa muutaman viikon elämästään. Santerin tarina on läpeensä epäkaupallista viihdettä eikä mikään tavanomainen "menestystarina", mutta joskus poikkeukset erottuvat massasta kuin lyhdyt pimeässä. No, tarkoitus tuollakaan tarinalla ei ollut kylvää rahaa, vaan hyvinvoinnin siementä. Niinpä sillä voi silti olla jotakin merkitystä tällä pallolla, tänä aikana, ehkä edes jollekulle samanlaisten tuntemusten kanssa palloilevalle.

Junttiluuserin Päiväkirja

T. H. Hukka

Muutama viikko Santeri Harakan housuissa… Oletko valmis uppoutumaan syrjäytymässä olevan nuoren miehen päänsisältöihin? Tämä ei ole seikkailu, eikä sisällä tavanomaista viihteellistä materiaalia sen enempää kuvina kuin kuvauksina. Jos kaipaat ruumiillisen toiminnan kuvausta ja eliittiseikkailuja, lue jotain muuta. Santerilla on kerrottavanaan vain omia ajatuksiaan ja tunne-elämyksiään, joissa on kenties jotakin tuttua, tai sitten Sinä olet poikkeuksellisen tasapainoinen yksilö. Itäisellä Kuolemanvyöhykkeellä asuva masennusherkkä nuorimies ei kaipaa muuta haastetta kuin selvitä oman päänsä kanssa yhteiskunnan laita-alueella. Mutta jos Sinä kaipaat psykologista haastetta, testaa itsesi lukemalla tämä noin 120-sivuinen jatkokertomus. Uskallatko haastaa käsityksesi siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri? Oletko valmis kyseenalaistamaan käsityksesi menestyksestä? Se voi joskus olla elämän ja kuoleman kysymys…

Käsikirjoitus oli useamman vuoden luettavissa toisessa blogissani, ja on ilmestynyt sittemmin e-kirjana.

Toiminnan suuntainen ajattelu, vialliset anturit ja virtahepo mielessä

Traumatisoituminen, yliherkkä reagointi ja yleistynyt ahdistuneisuus ovat valitettavan yleisiä inhimillisiä ilmiötä. Me todellakin teemme kärpäsistä härkäsiä. NLP:hen jossain määrin perehtyneenä ja omaa mielensisältöäni havainnoineena olen pikku hiljaa oppinut huomaamaan, että se, mihin mieli keskittyy, kasvaa.  Asia, johon mieli takertuu, valtaa tilaa mielessä niin, ettemme enää näe muuta! Olipa kyse "virtahevosta olohuoneessa" tai siitä kuuluisasta vaaleanpunapilkullisesta elefantista, jota emme saisi ajatella...

Jos mieli keskittyy olemaan ajattelematta ei-toivottua asiaa, se on itse asiassa sitäkin vahvemmin sidoksissa ei-toivottuun. Mielikuvia syntyy, vaikka laittaisimme asian eteen "ei" - sanan. Muistan elävästi, miten lapsena palasimme sisarusten kesken risusavotasta polkupyörällä. Oli kuuma, olin näännyksissä, ja tienvarren uhkaavan syvät ojat saivat kirvoitettua mieleen kauhukuvan siitä, miten helposti pyörä ohjautuu ojaan väsyneen lapsen käsissä. Ajattelin, että "nyt ei kyllä pidä ajaa liian reunaan... Ei pidä ajaa liian reunaan, ettei vain ohjaudu ojaan..."

Koska mieli ei noteeraa "ei"- sanaa, toistin itse asiassa mielelleni toimintaohjetta: "Ajaa reunaan... Ajaa ojaan..." Ohjelmoin huomioni ojaan ajamiseen, ja kuinkas ollakaan, etupyörä luiskahti ojan puolelle ja kaaduin. Tapauksesta säikähtäneenä en silloin ymmärtänyt, mitä oikein tapahtui. Muistin asian vasta vuosia myöhemmin lukiessani Keijo Tahkokallion kirjaa myönteisestä, toiminnan suuntaisesta ajattelusta. Mitä tahansa yritän olla ajattelematta ja kiellän itseäni ajattelemasta, mielikuva siitä syntyy kuitenkin, ja pysyy sitkeästi mielessä, niin kauan kuin mieleni on keskittynyt vastustamaan sitä. Jos olisin ollut psykologisesti ymmärtäväisempi lapsi, olisin osannut keskittyä ajattelemaan: "Nyt suoraan ja vakaasti, suoraan ja rauhassa..." tai muuta toivetilan suuntaista.

Miten traumatisoituminen sitten altistaa sille, että kärpäsistä tulee härkäsiä, tai ettei voi olla noteeraamatta kaikenlaisia kärpäsiä? Varsin opettavainen tapaus sattui tässä taannoin autolla liikkeellä ollessa. Pelkkä varoitusvalon syttyminen kesken ajon sai aikaan ylettömän reaktion: suuttumuksen, huolen, kiireen ja häsellyksen, jossa järkevä toiminta jäi sivuun. Kun mieli takertuu kriittiseksi luultuun asiaan ja ahdistus nousee, havaintokyky ja toimintakyky heikkenevät. Hätäreaktio aiheutti turhaa vaivaa ja yletöntä stressiä. Varoitusvalo olisi toki voinut kertoa isommastakin viasta. Loppujen lopuksi se kuitenkin sammui itsestään. Huoli oli siis ollut varsin turha.

Kaiken ylimääräisen ja turhan selvittelyn jälkeen opin senkin, että viallinen anturi voi antaa turhia hälytyksiä. Itse asiassa tämä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielen toimintaa. Traumatisoituneen anturit ovat yliherkkiä. Ne tuottavat jatkuvasti vääriä hälytyksiä ja hälytystilasta johtuvaa stressiä, ahdistusta ja paniikkireagointia. Yliherkkä, viallinen anturi hälyttää, ja varotoimenpiteet käynnistyvät, yleensä ihan turhaan.

"Virtahepo olohuoneessa" voi olla yksi mielen antureitten yliherkistymistä aiheuttava trauma. Lapsuudenkodin ulkopuolisilta piiloteltava alkoholistiotus tekee yliherkäksi esim. häpeälle. Ja niin kauan, kun mieli keskittyy kauhistelemaan virtahevon massiivista kokoa ja muita ominaispiirteitä, jotka tosin vaihtelevat eri virtahepojen välillä, on vaikea nähdä itseään. Usein tarvitaan vuosien ajallinen etäisyys lapsuudenoloihin nähden ja myös konkreettinen pesäero niistä, ennen kuin voi nähdä, miten kutistuneena on lapsuutensa elänyt, virtahevon varjossa. Mutta vaikka katselisinkin täältä välimatkan päästä mielikuvaa itsestäni virtahevon ja seinän välissä, voin valita, mitä katson. Tuijotanko edelleen virtahepoa? Vai katselisinko enemmän omaa itseäni? Lasta, joka olin, ja joka ehkä edelleen uinuu syväjäädytettynä sisälläni?



 

Värähtääkö anturi? Harmiton?

Edelleen voin valita, keskitynkö kärsimykseeni, vai keskitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Se kasvaa, mihin keskittyy. Jos yritän käskeä mieltäni: "En saa ajatella vihreää muovilapiota!", mielessäni toden totta pyörii kuva vihreästä muovilapiosta. Siksi yritän suunnata huomion siihen, mitä todella haluan ajatella; en siihen, mitä en halua ajatella. Ja keskityn siihen, minkä haluan toteutuvan elämässäni. Valitettavasti minulla on huono keskittymiskyky ja ainakin muutama viallinen anturi päässä. Sen lisäksi minulla on vilkas mielikuvitus, joka tuottaa kuin itsestään lukuisia mielikuvia siitä, mitä en halua. Siksi minun onkin toisinaan noustava toiselle tasolle, siis, tarkkailijan rooliin suhteessa omaan mielensisältööni, ja ylläpidettävä mielikuvaa tornista, jossa voin olla rauhassa, vaikka jossain alhaalla vialliset anturit tuottavat kimeän läpitunkevaa hälytysääntään, muutama hitaasti jäistään sulava sisäinen lapsi alkaa parkua, ja elämänhallinta on kuin toistuvasti levälleen pyyhkäisty viidentuhannen palan palapeli...



Ahdistusta sisällä, ongelmia ulkona... Auttaisiko mindfulness ja HOT?

Toisinaan olo on kieltämättä kuin ötökällä hämähäkin verkossa. Mitä enemmän pyristelee, sitä pahemmin sotkeutuu! Tällä viikolla olen tosin pohtinut enemmän sitä, onko olemassa elämää noro-viruksen jälkeen. Onhan sitä, ja tavallaan se on jopa hieman rikkaampaa kuin ennen. Olo on itse asiassa parempi kuin siinä vaiheessa, kun vasta pelkäsi sairastuvansa. Paitsi että heti ilmaantui uusia ketutuksen aiheita, kun auto jäi tien varteen odottamaan hinausta, ja aloin taas kerran miettiä, mitä mieltä on olla riippuvainen yhdestä himputin peltikasasta. Ajatukset alkavat kiertää kehää, luoda ansoja, joista ei pääse irti niin kauan kun jatkaa ajattelemista.

Olen alunperin ammatillisesti ja muutenkin oppinut ns. vanhan tavan käsitellä ongelmallisia ajatuksia, eli yksinkertaistaen: tunnista ongelmallinen ajatus, analysoi ja käsittele sitä, todista se epäpäteväksi, väitä vastaan, korvaa positiivisella ja niin edelleen. Iso vaiva, vaatii aivotyötä ja aikaa, ja tulos kestää niin kauan kunnes tulee uusi ärsyttävä tai ahdistava ajatus! Loputon ajatuksia vastaan taisteleminen on kuluttavaa ja turhauttavaa - ja turhaa. Vastapainoksi olen kyllä sitten lueskellut ja kokeillut muitakin tapoja suhtautua ajatuksiin. Arto Pietikäisen "Joustava mieli" - kirja edustaa ns. terapian uutta aaltoa. Siinä kerrotaan mm. mitä ovat mindfulness ja HOT. Pietikäisen blogissa on myös mielenkiintoista materiaalia. Lähestymistavan alkuperäisteokset ovat englanninkielisiä, ja niitten läpi kahlaaminen on minulla vielä kesken. Mutta olen yrittänyt saada ideasta kiinni. Eli lopettaa ajatusteni kanssa painimisen, nousta "torniini" vain tarkkailemaan niitä, kartoittaa, mitä oikeasti pidän tärkeänä elämässä, ja pyrkiä toteuttamaan niitä tekoja, jotka vievät siihen suuntaan.

Huomaan onnistuvani useammin kuin ennen häivyttämään ahdistuneisuuden, joka on ollut nousemaisillaan sellaisista ajatuksista, jotka pyrkivät ennustamaan jotain pahaa tapahtuvaksi ("entä jos...?") tai väittävät minun olevan jotakin (kuten "idiootti"), tai että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Nämä ajatukset eivät siis yleensä ole totta, tai on mahdotonta tietää, ovatko ne vai ei, ja toisaalta, yleensä sitä ei ole väliä tietääkään (siis esim. pitääkö joku nokkava ihminen minua typeränä vai ei). Pään sisällä syntyvä puppu on helpompi sivuuttaa kuin konkreettinen todellisuus, joka herättää erinäisiä kiusallisia, kivuliaita tai muuten vaikeita aistimuksia.

Keinoja löytyy kyllä siihen, miten hoitaa ahdistuneisuus, jota mieli kehittää ilman todellista, ulkoista syytä. Mindfulness ja sen taustalla oleva vanhempi inhimillinen viisaus voi olla tärkeä keino, joka helpottaa monia ajatustensa kanssa taistelemiseen väsyneitä. Myös NLP- tekniikoista on usein hyötyä, jopa hyvin nopeasti ja helposti.

Mutta palatakseni tähän hetkeen ja konkreettisiin ongelmiin, haaste on siinä, miten pysyä toimintakykyisenä, kun ärsytykselle ja ahdistukselle on olemassa todellinen aihe ja syy. Voin toki rallatella Mikki Hiiri- äänellä ajatustani "Auto on taas rikki, rahat loppuu", niin että kyllästyn siihen värssyyn, enkä jaksa asiaa vatvoa enempää. Silti pitäisi miettiä keinoja tilanteen selvittämiseksi. Miten miettiä, jos ei huvita ajatella? Miten pysyä rauhallisena, jotta järki pelittää? Tietysti mieleen nousee katastrofaalisia jossitteluajatuksia liittyen kokonaistilanteeseen. Olisi pysyteltävä niitten yläpuolella. Niitä voin toki inistä typerällä äänellä itsekseni, kunnes kyllästyn niitä kuuntelemaan. Voin yrittää hyväksyä ja sitten sivuuttaa mieleeni nousevat "miksi taas?" ja muut marttyyrimaiset spekuloinnit. Mutta tosiasiat pysyvät. Käytännön ongelmat ovat jäljellä, ja niiden ratkaisemiseksi tarvitsisin vähän järkeä.


Verkossa?

Totean tässä vaiheessa, että kaikki, mikä nyt juuri saa mieleni pysymään rauhallisena, auttaa keskittymään konkreettiseen ongelmanratkaisuun. Ilman rauhoittumista auttavia tekniikoita taitaisin olla vielä vähän enemmän pihalla ja hukassa, sotkeutuneena ajatusteni tahmaiseen verkkoon...