Kuinka olla piittaamatta paskaakaan idiooteista ja psykopaateista ympärilläni?

Laske huviksesi, montako idioottia tai
psykopaattia näet kuvassa. (Kaikki kakka
näkyy niin pienenä, ettei siitä tarvitse
piitata senkään vertaa...)

Tällä viikolla on ollut sen verran tuskastuttavaa, ettei ole huvittanut kirjata ylös mitään myönteisiä asioita. Mutta olen käyttänyt enemmän aikaa tietoisen läsnäolon harjoituksille, kun ei ole voinut rasittaakaan elimistöään, ettei flunssa enää pitkittyisi. Ja olen lukenut mielenkiintoista kirjaa, ”Aivot ja paranemisen ihme – Neuroplastisuuden mahdollisuudet” (Norman Doidge, 2015). Tiedostin kyseisen kirjan kirjastosta saatuani, että minusta on syystä tai toisesta hauskaa lukea tuon kaltaisia kirjoja, kun taas jotkut sellaiset viihderomaanit, joita useimmat lukevat, eivät kiinnosta minua yhtään; eivät edes yleissivistyksen kartuttamiseksi. En siis tiedä sen tarkemmin, millaista tekstiä nykykirjailijat kirjoittavat. Sen vain panen merkille, mitä kirjakaupat mainostavat, ja millaisilla kansilla ja esittelyteksteillä kirjoja myydään.

Hyvät viihdekirjat kestävät useamman lukemiskerran, kuten klassikoista voi sanoa. Ja hyviä tieteellisiä kirjoja lukee mielellään monta kertaa, ja oppii aina jotakin uutta. Mutta esimerkiksi yhtä populaaritieteellistä kirjaa, jonka kansi näkyy monissa paikoissa, tuskin tulee luettua useampaan kertaan. Kahlasin pikalukemalla läpi sekä ”Idiootit ympärilläni” että ”Psykopaatit ympärilläni”, enkä aio lukea niitä toista kertaa. Jälkiviisaana voin todeta, että olisi pitänyt muistaa, ettei kannata lukea jonkun itseään ihmisen persoonallisuuden asiantuntijana pitävän tekstiä aiheesta, josta tietää itse enemmän. Se vain tuskastuttaa ja ärsyttää. Toisin sanoen, vaikuttaa siltä, että jos ei-asiantuntija kirjoittaa aiheesta, josta ei tiedä riittävästi, se on piinaavaa luettavaa jonkinlaiselle asiantuntijalle. Niin paljon yksinkertaistamista, yleistämistä, oikomista, epätieteellistä, raflaavaa, jopa virheellistä… En itsekään yrittäisi kirjoittaa populaaribiologista kirjaa, tai rakennustekniikan opasta, tai mitään ruotsin kieliopista, tai koiranhoidosta, tai kvanttifysiikasta… Täytyy tietää jostakin asiasta mielellään kaikki mahdollinen, jotta sen voi uskottavasti vääntää rautalankamalliksi. Jonkun toisen kehittelemän, vanhentuneen ja vajavaisen teorian esittäminen viihteellisesti ja helppotajuisesti, jotta saisi esityksestään rahaa, on kovin tympeää.

Yritin kovasti löytää näistä Thomas Eriksonin kirjoista jotakin myönteistä, mutta se oli työn takana. Luin ne saadakseni selville, miksi ihmiset ostavat ja lukevat moisia kirjoja. Onhan päivänselvää, että ihmisten luokittelu nelivärimallilla on liian karkea yksinkertaistus ihmisen persoonallisuuspiirteiden ja käyttäytymisen monimuotoisuudesta. No, sitten tapasin live-elämässä ihmisen, jonka oli vaikea ymmärtää, että jotkut ihmiset ovat perustempoltaan hitaampia kuin hän itse. Hänen olikin ehkä hyödyllistä ymmärtää edes se, että on olemassa suorastaan jopa kahdenlaisia ihmisiä; hitaampia ja nopeampia. Joten, jos joku kanssaihminen ei ole vielä elämänsä aikana tajunnut, että ihmiset ovat synnynnäisestikin erilaisia, hänelle voi olla hyödyllistä oppia edes se, että on vaikkapa neljänlaisia ihmisiä. Se, että ihmiset ovat sekoituksia neljästä väristä, voi olla jo liian monimutkaista tajuta, jos kuvittelee, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia kuin itse on. Saati sitten se, että ihmiset ovat yhdistelmiä vaikkapa yhdeksästä temperamenttipiirteistä, joiden voimakkuus vieläpä liukuu ääripäitten välillä, ja että temperamenttipiirteet tulevat eri tavalla esille erilaisissa ympäristöissä. Sehän menee jo liikaa tähtitieteen suuntaan…

No, kysehän olikin populaaritieteellisistä kirjoista, joissa pyrittiin nokkeluuteen, näennäispätevyyteen ja viihteellisyyteen. Eihän kuka tahansa ihminen jaksa omaksua uutta tietoa, ellei pääse naureskelemaan välillä kirjoittajan vitseille, ja ellei ”tieto” ole niin yksinkertaista, että sen oppii kertalukemalla ja sillä pääsee sujuvasti viisastelemaan vertaisryhmässään. Hoh hoi. Usein kaupallisuus paistaa läpi kaikesta hyödyllisyyden suitsutuksesta niin selvästi, ettei siitä kehtaa edes sanoa mitään. Kirjoita siis riittävän yksinkertainen ja helppolukuinen kirja keskinkertaisesti älykkäille ihmisille, jotka haluavat tietää, miten saada rahaa, vaikutusvaltaa, ihailijoita, kavereita, mainetta ja kunniaa. Sellainen myy hyvin, koska ihmislajin älykkyys noudattaa Gaussin käyrää, joten kohderyhmän edustajia on maailmassa eniten, kuten myös ekstrovertteja, jotka arvostavat em. asioita. (Tässä yksinkertaistettu ja yleistävä selitys ilmiöstä, ihan ilmaiseksi. Ei kannata ostaa mitään kirjojani saadakseen lisäymmärrystä aihepiiristä, koska en käsittele niissä tätä aihetta ainakaan kovin sujuvasti enkä helppotajuisesti.)

Lueskelin myös suosittua kirjaa ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”, ja sekin vaikuttaa olevan niin helppotajuinen ja viihteellinen, että välttää vähemmän kriittisille massoille. Jätin sen kesken, koska siinä ei ollut mitään uutta ja inspiroivaa, ja kielenkäyttö oli tympeää kuin uhmakkaasti kiroilevalla lapsukaisella. Kirjan nimi on sitä paitsi raflaavuudessaan harhaanjohtava, ja kirjoittaja joutuukin selittämään sen tekstissä monta kertaa; siis sen, ettei kirjan nimi suinkaan tarkoita sitä, ettei ihmisen pitäisi välittää oikeasti tärkeistä asioista. Pitää vain olla piittaamatta paskaakaan turhista asioista… Ihanko totta?

On huolestuttavaa, jos ihmiset eivät tajua sitä asiaa lukematta moista kirjaa. Pelkkä kaupallista kikkailua edustava huomiohakuinen kirjan nimi lietsoo inhottavaa, välinpitämätöntä yleisasennetta ja teiniuhmaa aikuisille ihmisille. Jokuhan voi oikeasti luulla kirjan kannustavan siihen, ettei tarvitse piitata paskaakaan ilmastonmuutoksesta, nälänhädästä ja kärsivistä ihmisistä, kunhan vain huolehtii siitä, että itsellä on hyvä olla. Eikä sellaiseen käytökseen tarvitse nykyihmistä yllyttää vastuuttoman harhaanjohtavalla kirjan nimellä! Joten, haitallinen viesti, saakeli ja hitto, sanotaan se nyt teiniuhmalla! Tajuaako kirjoittaja, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta? En siis aio olla piittaamatta paskaakaan, vaan suutun moisesta harhaanjohtamisesta!

Mitä tästä opimme? Popularisoitujen, yleistävien ja huonolta maistuvien kirjojen lukeminen edes yleissivistyksen ylläpitämiseksi saa minut huonolle tuulelle ja kriittiseksi, mutta yritän nyt olla myötätuntoisen ymmärtävä. Myötätuntoinen kirjoittajia kohtaan, ja niitä, jotka ostavat kirjoja ja pettyvät niitten sisältöön; tai niitä, jotka luulevat oppineensa suurtakin viisautta ja huomaavat vasta myöhemmin, että todellisuus onkin monimutkaisempi kuin suosituissa kirjoissa uskotellaan. Ehkäpä niistäkin kirjoista on joillekuille oikeasti jotakin hyötyä. Toivon niin; muutenhan ihmiset maksavat tyhjästä ja käyttävät aikaansa ihan turhanpäiväiseen! Ja kirjoittajat hyötyvät toisten hyväuskoisuuden kustannuksella, ja se on epäreilua! No, ehkäpä siis jotkut Eriksonin kirjan lukeneet eivät enää leimaa ihan kaikkia muita idiooteiksi, kun tajuavat, että jotkut ihmiset ovat erilaisia kuin he itse. Ja ehkä ihmiset osaavat vähän paremmin varoa psykopaatteja, kun sellaisilla niin kovasti pelotellaan. (Tai sitten ”psykopaattien” määrä ympärillä kasvaa.) Ja ehkä jotkut jopa tajuavat lopulta, ettei tarvitse välittää paskaakaan turhista ja pinnallisista asioista…

Mutta palatakseni alkuun, eli siihen kirjaan, josta olen innostunut ja joka käsittelee aivojen plastisuutta; sen haluan kyllä oikeasti lukea loppuun, ja haluaisin lukea monet kohdat uudelleenkin, että muistaisinkin jotain. Monet ”Viisas elämä” – sarjan kirjat ovat olleet hyviä ja hyödyllisiä. Minua inspiroi tieto, jota voi käyttää terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen, sairauksien parantamiseen, henkiseen kasvuun, mielenrauhan saavuttamiseen tässä hetkessä, ympärillä pyörivistä ”idiooteista” ja ”psykopaateista” huolimatta. Enkä halua edelleenkään piitata paskaakaan siitä, mikä on itselleni tyhjänpäiväistä, mutta suutun kyllä, jos ihmiset aiheuttavat haittaa toisilleen ja luomakunnalle.

Pinnisteltyjä myönteisiä huomioita tältä hermoja koetelleelta viikolta:

Aurinko paistoi kauniisti jonain päivänä.

Pääsin ylös sellaisesta mäestä, johon viimeksi juutuin (siis autolla).

Korvalukko aukesi lopultakin.

Olen saanut uutta mielenkiintoista tietoa.

Sain tehtyä muokkauslukukierroksen seuraavaan romaanikässäriin.

Joku asia nauratti aidosti.

Jotkut ihmiset ovat olleet ystävällisiä.

Rosmariiniöljy tuoksuu hyvälle.

Kala oli ihan hyvää.

Sain piirrettyä jotakin.

Olen saanut rentoutumisen hetkiä.

Minulla on riittävästi mukeja.

Kaupassa oli kartonkisia jogurttipikareita.

Lähikaupan järjestely muuttui loogisemmaksi.

Ihmiset alkavat suhtautua kriittisemmin lentoturismiin.

Voin vaikuttaa osaltani nisäkkäitten sukupuuttoa ehkäisevästi.

On tarpeeksi lämmintä.

Pyykkikone toimii.



PS: Oikeasti rasittaa olla näin kriittinen, joten OK, hyväksyn sen, että on olemassa paljon tyhmistyttävää viihdettä ja virikettä. Eipä minun tarvitse onneksi itse itseäni sille altistaa, tieten tahtoen. Yritän keskittyä siihen, mikä on hyvää ja rakentavaa, eikä ärsytä… Mutta helpompaa se olisi, jos pystyisi vetäytymään pelkästään luonnon keskelle ilman minkäänlaista mediaa, jonka kautta ihmiset voivat levittää pätevänkuuloisia turhanpäiväisyyksiään. Vaikka luonnon keskellä olisikin enimmäkseen eliöitä, joilla ei ole edes liskoaivoja, ei siellä silti olisi ainakaan ”idiootteja”. Vain ihmiset pystyvät olemaan ”idiootteja” normiälyisinäkin, ainakin toistensa mielestä, ja inhottavat ihmiset ovat paljon rasittavampia kuin puupökkelöt.

Syrjäytyminen puhuttaa, mutta onko pakko yleistää ja leimata?

Kun vaalit lähestyvät, vaalipuheet lisääntyvät. Mainostaminen kiihtyy. En ole erityisemmin seurannut ilmiötä, mutta lukaisin viime kuussa Ylen tekemää kyselyä puoluejohtajille turvallisuusasioihin liittyen. Siinä viiden puolueen johtajat mainitsevat syrjäytymisen ”merkittävimpinä Suomen sisäisen turvallisuuden uhkana”. Neljä puoluejohtajaa mainitsee syrjäytyminen lisäksi tai sijasta eriarvoistumisen lisääntymisen. Kolme puoluejohtajaa nostaa esille köyhyyden tai tarpeen nostaa perusturvan tasoa.

Julkisessa keskustelussa esitetyt kommentit syrjäytymisestä, sen syistä ja ”vaarallisuudesta” ovat herkästi yleistäviä ja leimaavia. Vaarana on liian yksioikoinen tulkinta moniulotteisesta yhteiskunnallisesta ja psykologisestakin ilmiöstä, ja mustavalkoinen ajattelu, joka syyllistää monia viattomia ihmisiä. Järkevä ihminen ymmärtää, että tietenkin syrjäytyminen voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Joskus yhteiskunnasta syrjään ajautuminen voi johtaa rikollisuuteen, totta sekin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että syrjäytyminen on AINA ongelma ihmiselle itselleen, tai että KAIKKI syrjäytyneet ovat yhteiskunnalle ongelmallisia, haitaksi tai vaaraksi. Yleistäminen ja leimaaminen ovat psykologisesti ongelmallisia ilmiöitä; yksinkertaisen ihmismielen yrityksiä saada liian monimutkaiselta tuntuvia asiakokonaisuuksia jollain tavoin hallintaansa! Valitettavasti jotkut poliitikotkin näyttävät syyllistyvän näihin kahteen tyhmyyteen.

Onhan työlästä ja älyä vaativaa käsitellä psykologisia ja sosiaalisia ilmiöitä niin yksityiskohtaisesti ja syvällisesti, että tajuaisi, mitä eroa on yhdellä ja toisella ”syrjäytyneellä” tapauksella. On paljon helpompi luokitella ihmisiä vain kahteen tai kolmeen lohkoon, kuten esimerkiksi syrjäytyneet, tavanpulliaiset, menestyneet. Tai miehet ja naiset; tai köyhät, keskiluokkaiset, rikkaat. Tilastollisen tiedon saamiseksi joudutaan tekemään luokituksia ja yleistyksiä, mutta sinnepä ne ihmeelliset ihmisyksilöt moninaisina lahjoineen ja puutteineen katoavatkin, tilastoluokkiin.

Ihmisen näkeminen monimutkaisena olentona, yksilöllisine ominaisuuksineen ja ainutlaatuisine tarinoineen, on liian vaikeaa, kun yritetään ratkaista satojen tuhansien ihmisten ongelmia. Tehdään siis tilastollinen analyysi ”ongelmatapauksista”. Sitten keksitään ongelmanratkaisukaava, jonka oletetaan sopivan kaikkiin ongelmatapauksiin. Epätoivoisesti tungetaan kaikki tapaukset samaan putkeen ja saadaan tulokseksi omanarvontunnoltaan litistyneitä ja hengitysvaikeuksista kärsiviä mönttejä, tai torsoja tai päättömiä yksilöitä (sanon tämän myötätunnolla, en pilkallisesti!). Löytyykö näille kaikille mönteille ja torsoille jokin yhteiskunnallisesti hyödyllinen työpaikka?

Jos minulta kysytään (oletettavasti kukaan ei kysy), niin valtio voisi järjestää työpaikkoja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, kaikin mahdollisin tavoin. En suosittele turhaketeollisuutta työpaikkojen luomiseksi. Eikö tässä olla jo muutenkin hukkumassa muoviin ja SER-romuun? Joku voisi alkaa tehdä puisia lusikoita ja lautasia. Minä ainakin ostaisin niitä.

Kirjoitin jo vuonna 2009 syrjäytymistä käsittelevän tarinan ”Junttiluuserista” nimeltä Santeri Harakka. Olin ollut töissä ammatinvalintapsykologina ja pohdiskellut sitä, miten vaikeaa monien älyllisten, sympaattisten ja lainkuuliaistenkin ihmisten on löytää paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Tilanne tuskin on kymmenessä vuodessa helpottanut, päinvastoin. Syrjäytymisestä on puhuttu vuosikausia, eikä toimivia keinoja sen ”käsittelemiseen” tunnuta löytävän. Ongelma tuskin korjaantuu valittamalla… jos kukaan ei ota vastuuta siitä, että asioille tehdään jotakin. Vastuu kai kuuluu sille, jolla on myös valta vaikuttaa asioihin. Valtaa tavoittelevien puheet ovat tietysti suureellisia näin vaalien alla, mutta teot nähdään sitten myöhemmin, jos nähdään. Anteeksi skeptisyyteni. Ulkoiset vaikutuskeinot, kepit ja porkkanat, toimivat vain joihinkin tapauksiin. Ihmisten sisäinen motivaatio ei aina vie samaan suuntaan kuin valtiovalta yrittää johdatella, kuten, verotulojen kasvattamiseen, etenkin jos verotuloja käytetään myös tarkoitukseen, jota jokin yksilö ei pidä oleellisena. Päättäjät eivät toisin sanoen ymmärrä ihmisiä kovin syvällisesti. Eivät kaikki ihmiset tyydy leipään ja sirkushuveihin!

”Miksi kaikki eivät halua liittyä meihin?” kysyy yksinkertainen ihminen, joka on huolissaan siitä, etteivät kaikki halua olla aktiivinen osa tätä ”jengiä”, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Ei tule mieleen, että yhteiskunnassa olisi mitään vikaa; ulkopuolelle jättäytyväthän ne ovat hölmöjä, kun eivät ymmärrä parastaan! No, onko oikeasti aina aiheellista syyttää yksilöä siitä, jos hän ei löydä paikkaansa yhteiskunnan tuottavana yksilönä, ja syrjäytyy? Tarjoaako tämä yhteiskunta muka järkeviä ja mielekkäitä paikkoja meille kaikille, varsinkaan neuropoikkeaville ja vähemmän sosiaalisille? Lietsooko kenties jokin kulttuurinen vaikute joitakuita tavoittelemaan liian suuria, ja olemaan tyytymättä kohtuulliseen? Entä jos joku pärjäileekin köyhänä, haaveilemattakaan rikollisista touhuista, joilla tienaisi omaisuuden? Jonkun mielestä on ehkä yllättävää, että rikollisia saattaa kehittyä muunkinlaisista ihmisistä kuin köyhistä, jotka yrittävät saada itselleen ja perheelleen edes jotakin toimeentuloa. Ahneutta löytyy kaikkialta, kas kummaa, myös vauraitten keskuudesta.

Älkää siis hyvät päättäjät leimatko ja yleistäkö, edes sujuvasti muotoilluissa vaalipuheissanne! Eivät kaikki yksinäiset ihmiset ole vaarallisen katkeria yhteiskunnalle. Ne ovat katkerimpia, jotka torjutaan, vaikka he haluaisivat kovasti olla osa yhteisöä! Voisiko yhteiskunta keskittyä huomioimaan erityisesti näitä torjuttuja ihmisiä, paneutua syvällisemmin rikollisuuden ehkäisyyn ja jättää harmittomat yksineläjät ja omasta halustaan syrjässä pysyttelevät, humaanit ihmiset rauhaan, elleivät he sentään riko lakia?

Ja tämän valituksen vastapainoksi yritän olla realistisen myönteinen ja nostaa tähän myönteisiä huomioita kuluneelta viikolta:

Ulkona on kauniin aurinkoista.

Sain hieman autetuksi yhtä ihmistä.

Nälkä helpotti.

Tunto palautui hartialihakseen.

Opin muutamia uusia asioita.

Sain mielenkiintoisen kirjan kirjastosta.

Verho on ihan hyvän värinen.

Tuolilla voi kiikkua ja pyöriä.

Jotkut ihmiset hymyilevät.

Joku hyytelökakku oli ihan hyvää.

Ilma on raikasta.

Huoneeseeni oli ilmaantunut lisää nenäliinoja!

On olemassa myötätuntoisia ihmisiä.

Löysin toimivan kuivamustekynän.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään.

Selvisin rasittavista päivistä.

Ja kaikkea muutakin pientä, arkista, myönteistä, mikä jää huomaamatta, jos tuijottaa liikaa sitä, mikä on pielessä.



PS. Syrjäytymistä käsittelee myös romaanini ”Luuserikapina”. Myös aiemmin julkaisemani romaani ”Anna minulle rauha” kertoo yhden syrjäytyneen tapausesimerkin.

Vapaaksi kärsimyskehosta ja sielunviljaa kypsyttelemään

Tällä viikolla on taas ollut kiven takana tämä ”myönteisyysharjoitteluni” ja myönteisten huomioitten tekeminen, koska olen taas potenut flunssaa ja se on tehnyt väsyneeksi, kipeäksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Ei saa tehtyä mukaviakaan asioita kunnolla, ja sekös ärsyttää… Missä vika? Vastahan olin viime viikolla kipeänä, ja nyt on taas kuumetta, pää tukossa, jäsenet kipeinä. Eikö myönteisyyden harjoittamisen pitäisi parantaa fyysistäkin vointia, tai ainakin kohottaa vastustuskykyä pöpöille?

Asia ei nähtävästi ole niin yksinkertainen. Jokin elimistössäni ja ”alitajunnassani” saattaa toden teolla vastustaa muutosta parempivointisuuteen. Olen kai liian tottunut voimaan jollain tavalla ainakin vähän pahoin; joko olemaan melankolinen, tai vähän vaivainen, tai molempia. Aivan kuin minut olisi ohjelmoitu voimaan huonosti, tavalla tai toisella, niin että hyvän lisääminen systeemiin tuottaa tasapainon ylläpitämiseksi jotakin ”pahaa” toisessa kohdin… Tarkoittaisiko tehdasasetusten palauttaminen sitä, että minun pitäisi muuttaa persoonastani se, mikä on syntynyt olosuhteitten ja synnynnäisten ominaisuuksien monimutkaisessa ja ennakoimattomassa yhteispelissä? Vai riittäisikö vähäisempi uudelleenohjelmointi; kenties pelkästään sen tajuaminen, että osa tunteistani ja kärsimyksestäni onkin ehkä itse asiassa vain muistoja, menneisyydessä kokemiani tunteita, jotka ovat jääneet elämään ”kehomieleeni”…

”Kehomieli” – termin on ilmeisesti lanseerannut suomeksi liikunnan filosofi, dosentti Timo Klemola kirjassaan Mindfulness (2013). Kehomielen harjoittamisella (”kehomielimeditaatiolla”) on pitkät perinteet. Kehotietoisuuden kehittämisen väitetään edistävät terveyttä kokonaisvaltaisella tavalla, ja uskon sen kyllä itsekin. Olen kokenut meditoimisen kohentavan oloani kaikkinensa. Vika on vain siinä, etten aina tee sitä, mikä kohentaisi oloani. Ehkä en haluakaan voida paremmin? Enkö usko, että ansaitsen parempaa? Vai onko siitä minulle jotain hyötyä, että voin vähän pahoin? Järjetöntä, ajattelen itsekin. Miksi en haluaisi voida hyvin? Onko päässäni jotain vikaa? Mikä minua riivaa, jos en tee sitä mikä tekisi hyvää itselleni?

Kaikki, jotka ovat lukeneet Eckhart Tollea, tietänevät, mitä tarkoitetaan ”kärsimyskeholla”. Kun kärsimyskeho aktivoituu, ruumis saattaa alkaa oirehtia, ja se kaappaa vallan myös mielestä. Kaikki on pielessä, kaikki tuntuu pahalta, mikään ei tietenkään ole hyvin, tai jos onkin, kärsimys on silti vahvempi ja värittää kaiken! Ajatukset muuttuvat valittaviksi. Elämä on kituuttamista, juuri ja juuri selviytymistä, ja pelkoa siitä, ettei selviäkään. Mikään ei voi koskaan olla hyvin, tai jos hetkittäin tuntuu, että on, niin varmasti tietää, että jotain tapahtuu kohta ja vie pois tuonkin hyvän! Ei mitenkään voi olla onnellinen. Elämähän on kärsimystä, koska se tuntuu kärsimykseltä, ja tuo tunne tuntuu todelta… Ja jos tuntuu pahalta, sen täytyy tarkoittaa, että asiat ovat huonosti!

Nykyhetkessä viriävät kielteiset tunteet, kivut, sairaus tai väsymys voivat herättää kärsimyskehon, tai sitten se on alituiseen valveilla muutenkin. Mutta koska kärsimyskeho on syntynyt menneisyydessä, menneistä kokemuksista ja tunteista, ei se ole oikeasti olemassa! Se on haamu, ikään kuin ”energiakenttä”, joka kaappaa vallan ”kehomielestä”. Tämä voi kuulostaa hörhöltä, jos sitä ei käännä psykologian kielelle. Mutta tiedämmehän, että mieleen ja ruumiiseen tallentuneet muistot voivat herätä monenlaisista triggereistä, yleensä aivan huomaamatta, ja ne aikaansaavat tunteita, ajatuksia, muistikuvia, pahaa oloa, jopa kipuja… Siis, kun tunnemuistot syystä tai toisesta heräävät, mieli ja ruumis reagoivat, ja elämästä tulee kärsimystä…

Jotkut ihmiset voivat olla hyvin suuren osan ajastaan tällaisessa ”kehomielentilassa”. Avainsana on tiedostaminen. Kärsimyskehon tunnistaminen vähentää sen vaikutusta. Sen vaikutuksen tiedostaminen auttaa vapaaksi menneistä tunteista. Se, mikä on muistoa, on mennyttä; sitä ei enää ole. Ei ole syytä kärsiä aina vain uudelleen menneitä tapahtumia, menneisyyden tunteita. Muistojen aktivoitumisen tiedostaminen vapauttaa sellaisesta kärsimyksestä, mikä ei aiheudu tässä hetkessä olevasta ”oikeasta” syystä. (Minulla siis koskee oikeasti nyt päähän, mutta elämä ei ole kokonaisuudessaan pelkkää kärsimystä, vaikka siltä nyt tuntuisikin…)

Myös aiemmin koettu masennus voi uusiutua; ”masennusskeema” kaappaa kehomielen uudelleen, jos vain mahdollista; palauttaen uudelleen tunteet ja tuntemukset, väsymyksen, ruumiin kivut, masentavat ajatukset. Jos ihmisen kehomieli on juuttunut toistamaan samaa kaavaa, kuten toistuvaa masennusta, on kai oleellista tajuta tuo kaava, jotta voi muuttaa sitä? Tietoisen läsnäolon harjoittamisen on todettu auttavan toistuvaan masennukseen, stressiin, ahdistukseen…

Tunnistammeko omat ”kärsimyskehomme”, kun ne aktivoituvat? Auttaisiko irrottautumista kärsimyskehon vallasta mielikuvan luominen siitä; haamusta, joka elää yhä menneisyyttä ja yrittää aika ajoin kehomielemme? Haluammeko todella olla se kurjuutta valittava haamu, joka ei anna meidän elää täydesti omaa elämäämme? Pelkäämmekö menettävämme identiteettimme, jos luovumme tuosta haamusta? Pelkäämmekö jäävämme tyhjiöön, jos luovumme masentuneesta ajatusmaailmastamme? Mitä kaikkea saammekaan tilalle, jos luovumme menneestä kärsimyksestämme ja luomastamme masentavasta maailmankuvasta?

Eikö ole mieltä ylentävää saada luoda uutta mielenmaailmaa itselleen? Voin aivan hyvin arvostaa mennyttä kärsimystä ja kiittää elämää kaikista opetuksista, joita se on antanut minulle. Haluan nimittäin uskoa, että kaikki menneet sähläämiseni ja kärsimiseni ovat olleet tärkeitä kokemuksia, ja muovanneet minusta sen, mitä olen nyt. Tämän päivän murheet riittävät, tällä erää. Miksi vatvoa menneitä tai murehtia tulevia? Mitäpä siitä, jos välillä vähän kituuttaa flunssan kourissa, tai ajattelee muutaman päivän vähän masentuneesti, jos vain ei juutu siihen mielentilaan.

Ja toisaalta, koettelemukset piilottavat usein alleen siunauksia. Tai yllättäen iskevällä flunssalla voikin olla oma tarkoituksensa. Muutama vuosi sitten, kun melkein kaikki paikalla olijat olivat oksennustaudissa, siskoni halusi huvittaa meitä, joten hän poimi sattumanvaraisesti peukalollaan värssykirjasta lauseen:

”Sairaus on sielunviljan kypsymisen aikaa.”

Siinä tilanteessa se oli hyvä, tragikoominen vitsi, ja toisaalta, erittäin lohduttava lause, joka tulee toisinaan mieleen, onneksi, kun joutuu lähinnä lepäilemään ja potemaan oloaan. Eli kypsytellään sitä sielunviljaa sitten, jos sieltä jotain valmista on tullakseen. Ainakin minulla on paljon kaikenlaista työn alla, kuten Ohdakemaa-kirjasarjan julkaisu…

Tämän viikon arkisia, myönteisiä asioita, jotka saattaisivat unohtua, ellen kirjaisi niitä ylös:

Sain äidiltä uudet villasukat!

Tänään ei koske enää kurkkuun.

Työpäivä on jo loppupuolella.

Olen jaksanut hoitaa useita asioita melko tehokkaasti (vaikka olen flunssainen).

Seinäkalentereissa on kauniita talvimaisemia.

Pääsen tänään vähän aiemmin kotiin.

Naarmuksi luulemani juttu olikin vain tahra.

Ehdin tehdä rentoutusharjoituksen.

Kalaeväsruoka oli ihan hyvää.

Sain osoitetuksi itselleni huolenpitoa.

Hoidin hyödyllisen työasian.

Tämän päivän aikataulussa on väljyyttä, ei tunnu kiireiseltä.

Näin ystävällisen ihmisen.

Erään ihmisen vointi oli kohentunut huomattavasti.

Sain hyvää palautetta ”itsetunnon kädestä”.

Koira osoitti minulle erityistä hoivaa. (Se myös söi ja nuoli pöydältä ottamiaan kurkkupastillejani, mokoma hassu possu…)

Sain soitetuksi haastavan puhelun.

Vaikka olen kuumeinen, jaksan sentään lukea.

Ja sain tämän tekstin aikaan, ja voin jatkaa vielä jonkun aikaa lukemista...

Kaikki menee kuitenkin aina pieleen… vai meneekö sittenkään? Myönteisyysharjoittelua edelleen

Taustakuva ilman merkkiäkään ihmisen läsnäolosta. Enpä tosin itsekään
välttämättä haluaisi olla tuolla, etenkin kun tuntuu nyt liian kylmältä.

Olenpahan parin viikon aikana itse todennut, ettei jurottamiseen ja kärsimiseen tottunut ”kehomieleni” ota kovin hanakasti vastaan uusia myönteisiä kujeita. Toisin sanoen, hermostollinen kokonaisuus, jota voisin nimittää eläväksi olemuksekseni, potee ilmeisesti jonkinlaista muutosvastarintaa, ja kampittaa ovelasti tietoista pyrkimystäni muovautua myönteisemmäksi ja paremmin voivaksi ihmiseksi. Olen ilmeisesti synnynnäiseltä temperamentiltani ns. hidas sopeutuja, eikä edes itse lataamani hyväntahtoinen muutospaine tuota tulosta kovin jouhevasti. Kehomieleni vastustaa, koska muutos pelottaa sitä. Jos otan liian isoja harppauksia (niin fyysisessä treenissä kuin mielentreenissä), se reagoi ja pakottaa ottamaan takapakkia. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi flunssan kaltaisia oireita, väsymystä, päänsärkyä. Ärtymystä maailmaa, ihmisiä ja tapahtumia kohtaan. Ajatuksia, ettei tästä taida tulla mitään…

Joten, onpahan ollut usein tunne, että vaikka miten yritän harjoittaa itseäni myönteisemmäksi, sitä enemmän tuntuu ilmaantuvan kaikenlaista ärsyttävää ja koettelevaa. Pettymyksiä ja epäonnistumisia, negatiivisia huomioita ja tulkintoja. Kaurajauhiskin maistui ihan kitkerältä, hyi, en yritäkään tottua siihen. Sairaan paljon koirankarvakasoja, ei niitä kannata siistiä kun kohta niitä on taas kuitenkin, ja joka paikassa on laatikoita, joita pitäisi lajitella kierrätykseen (siis ihan muka joka paikassa), ja aina on niin saakelin rasittavaa laittaa kengät jalkaan kun koirat pyörii jaloissa. Ja aina ne läikyttää vettä lattialle ja astun tietysti työaamuna puhtaissa sukissa niihin läikkiin… Ja niin edelleen. Pitää vielä olla niin kylmäkin että puren hampaita yhteen, ja leuat kipeytyy, päähän koskee…

Koettelemukset lisääntyvät sitä mukaa kun yritän harjaannuttaa mieltäni havaitsemaan enemmän ja enemmän myönteistä. Ellen tiedostaisi tätä, voisin sanoa, että tiedostamattani vastustan muutosta. Mutta nythän tiedostan tuon vastustuksen, ja voin ohittaa sen lempeästi, ehkä huumorillakin. No, ehkäpä joitakin keljuja sattumuksia tulee vastaan riippumatta minun muutosvastarinnastani, koettelemaan sitkeyttäni. Mutta katsotaan…

Jatkan ”Onnentaidot – Kohti hyvää elämää” (Mattila & Aarninsalo, Duodecim 2013) kirjan tutkimista. Siinä pohditaan, että liiallisesta onnellisuudesta voi olla haittaa, esim. maanisessa euforiassa. Tai jos ei ylipäätään kykene tuntemaan negatiivisia tunteita (kuten psykopaatti), ei koe myöskään syyllisyyttä tai ahdistusta toisen puolesta, ja aiheuttaa muille pahaa. Liika optimisti voi olla haitaksi myös riskien hallinnassa.

Kirjoittajat viittaavat useamman kerran Barbara Fredricksonin kirjaan (2009). ”Asianmukainen negatiivisuus pitää jalat maassa ja meidät rehellisinä”, Fredrickson toteaa. Hyvä niin. En haluaisikaan olla toisista piittaamaton, euforinen hupsu, joka valehtelee itselleen ja höyryää siellä täällä kunnes tipahtaa.

Sama Fredrickson puhuu ”kukoistamisesta” ja on todennut ”kukoistavista” ihmisistä:

”Kukoistaminen on enemmän kuin onnellisuus tai tyytyväisyys elämään. … Hyvän olon lisäksi he TEKEVÄT hyvää – he lisäävät maailmaan arvoa. … Heitä ajaa tunne elämän tarkoituksesta. He tietävät miksi nousta ylös aamulla. Pyrkimys kukoistukseen on ylevä tavoite. Se ei ole vain itsensä tekemistä onnelliseksi. Kyse on siitä että tekee päivästään ja omasta elämästään arvokasta.”

Pelkkä oma hyvinvointi ei siis automaattisesti tarkoita tuota Fredrickosonin kuvaamaa kukoistusta (jossa oma hyvä olo leviää ympärillekin). Ottaako siis ylevämpi tavoite kuin vain oma onnellisuus? Kuka mitäkin arvostaa, sitä tavoitelkoon. Lopputulema näyttää, onko tavoite ollut viisas.

Allekirjoittanut yrittää jatkaa myönteisten asioitten huomaamista, vaikka tiedostaakin, ettei melankolikkoidentiteettiin tottunut kehomieli pidä hermostoa järisyttävästä, uudenlaisesta stimuloinnista.

Pakkanen lauhtui, ja lauhtuu.

Flunssa on menossa ohi.

Sain tehdä mukavaa ja luovaa hommaa monta tuntia ollessani kipeänä.

Sain kannustusta tekemisiini.

Onnistuin sanomaan aamulla herätessäni ”OK, nyt on työaamu”, sen sijaan että olisin voivotellut sitä.

Löysin mielenkiintoisia psykologian alan kirjoja e-kirjoina.

Opin tekemään kelttiläistä solmukuviota.

Eväsruoka maistui hyvältä.

Näin hymyilevän ihmisen!

Olo on ollut jo parempi, ei koske enää päähän.

Työhuoneessa on nyt lämmintä! En tarvitse kynsikkäitä.

Sain hyvän kansikuvaidean.

Työpäivä on jo puolivälissä.

Ulkona on taas todella kaunista ja valoisaa!

Näin useamman hymyilevän ihmisen!

Seinäkalenterissa on rauhoittava maisemakuva.

Ehdin vähän hengähtää ennen kuin on lähdettävä liikkeelle.

Sain tehtyä pari tylsää hommaa.

Siedin negatiivista ihmistä.

Pääsin yli ärtymyksestäni.

Tänään on enemmän aikaa omiin tekemisiin!

Ja jos nyt tekee mieli valittaa, tiedän, että se on ns. ”kärsimyskehoni”, joka valittaa. Sitä ei kannata unohtaa. Se vaatii nimittäin huomionsa, jos unohdan sen. Oikeasti sitä ei ole olemassa enää, mutta se kummittelee pitääkseen minut näennäisturvallisesti menneisyydessä. Ehkäpä käyn määrätietoisen lempeästi sen kimppuun ensi viikolla, ja siihen saakka osoitan sille myötätuntoista huomaavaisuutta, antamatta sen kuitenkaan kaapata hallintaa…