Positiivinen psykologia; pintavesissä kelluva pelastuslautta?

Avun saanut pieni tirppa.

Terapeuttinen keskusteluhoito mielenterveystyössä on kuin kalastamista syvissä vesissä; ajoittain sukeltamista pohjamutiin saakka, vaarana jäädä itse kiinni samaan mutalössöön ja samoihin vesikasvien lonkeroihin, joissa asiakkaat rimpuilevat. Mitä ”positiivinen psykologia” voisi tehdä syvissä vesissä keijuvien tai pohjamutiin juuttuneitten ihmisten kanssa? Vai voiko se tehdä mitään?

En kirjoita tätä siksi, että paheksuisin positiivista asennetta ja optimismia. Tarvitsisin sitä enemmän itsekin, ja arvostan ihmisiä, jotka jakavat positiivista elämänasennettaan ja optimistista iloaan pyyteettömästi muille ihmisille. Se on erityinen voimavara, ja optimisteilla olisi paljon annettavaa ihmiskunnalle. Realiteetit tässä maailmassa kuitenkin ovat mitä ovat, eikä niiltä oikein voi sulkea silmiään. ”Elämä ei ole ruusuilla tanssimista”, ja vaikka olisikin, ruusuissa on piikkejä. Optimistikin voi jäädä sanattomaksi kohdatessaan inhimillistä kärsimystä, välinpitämättömyyttä, julmuutta ja suoranaista pahuutta. Välillä tuntuu, että elämme eri maailmoissa, jotka eivät kohtaa; en saa yhteyttä optimisteihin, en pääse samalle aaltopituudelle, ja joudun kokemaan ”huonoutta”, kun en ole niin myönteinen ihminen kuin ”pitäisi” olla. Ehkä yhteinen kokemus todellisuudesta voisi syntyä ”korkeamman tietoisuuden tasolla”, mutta arjen keskellä maailmamme eivät kohtaa. Se on sääli, koska yhteys antaisi mahdollisuuden yhteistyöhön, kaikkien hyväksi.

Olen elänyt vuosikausia eräänlaisena melankolikkona, masennukseen saakka pessimistinä. Ja kuitenkin toisaalta on vaikea muistaa aikaa, milloin en olisi saattanut spontaanisti vitsailla tai nauraa, tai olla jopa hilpeä, kun innostun! Tavallaan reaktiivinen mieliala voi olla myös vahvuus. Kehottaahan Raamattukin ”itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa”, joten uskon että ohjeessa piilee syvempikin viisaus kuin tässä arkijärjellä viisastelen. Ihan arkisesti kyllä huomaa sen, että on aika epäviisasta mennä hilpeänä juttelemaan erittäin itkuisen ihmisen kanssa, ja että jos menee jurottamaan iloisen ihmisen seuraan, saattaa pilata toisen ilon. Mutta tämä on aika yksinkertainen yleistys asiasta.

Voi olla, joskus, että yksikin hilpeä ja positiivinen ihminen voi muuttaa tympääntyneen ja alavireisen porukan hengen. Yhtä lailla voi käydä niin, että iloinen porukka saa jurottavan tyypin piristymään. Useimmiten tällaisissa tapauksissa on kuitenkin kyse ohimenevistä, helposti muuttuvista mielentiloista. Jos on vain ”pahalla tuulella”, tuuli voi kääntyä herkästikin; parilla sanalla, hymyllä, mukavalla tekemisellä. Mutta jos on ihan kunnolla masentunut, ei todellakaan piristy siitä, että joku tulee tarjoamaan onnellisuuspsykologisia viisauksiaan ja antamaan ohjeita, joita noudattamalla saa otettua oireistaan niskalenkin. Se lähinnä ärsyttää, tai lisää huonoudentunteita, kun ei pysty, vaikka haluaisi…

Sanotaan, että ainakin viidennes ihmisistä kokee jossain elämänsä vaiheessa masennuksen. Ne onnekkaat, jotka eivät koskaan koe masennusta, eivät oikein voi ymmärtää, miltä masennus tuntuu. Useimmilla ihmisillä on kokemusta menetyksistä ja surutyöstä, mutta niistä saattaa selvitä kohtuuajassa eteenpäin, masentumatta. Masennusalttiit ihmiset masentuvat menetyksistä ja pettymyksistä, ylirasituksesta, arjen ongelmista. Kukaan ei valitse olla masennusherkkä. Perimä selittää ison osan tästä yksilöllisestä herkkyydestä, ja toisen ison osan selittää varhaislapsuudessa saadun hoivan ja kiintymyssuhteen laatu. Kukaan ei siis ole omaa syytään keskimääräistä herkempi masentumaan.

Suuri osa vastaanotollani käyneistä masentuneista, uupuneista ja ahdistuneista ihmisistä on psyykkisesti epätavallisen herkkiä ihmisiä, ja osalla on lisäksi traumaattinen lapsuus. Herkän ihmisen vahvuutena voi olla poikkeuksellinen empatiakyky. Iso osa herkistä ihmisistä on myös jollain tavalla luovia, kykeneviä nauttimaan taiteesta syvällisellä tavalla, ja useimmat ovat erityisen kiintyneitä luontoon. He haluavat luoda ja säilyttää kauneutta, vaalia luontoyhteyttä, ja he kärsivät, jos toiset ihmiset kärsivät. Harmi vain, että usein he itse kärsivät niin paljon, että menettävät toimintakykynsä ainakin tilapäisesti. Mutta kun nämä yksilöt voimaantuvat ja pääsevät elämässään eteenpäin, heillä on erityinen tahtotila auttaa myös toisia ihmisiä samanlaisista kuopista ylös. He pystyvät sekä myötäelämään että todella ymmärtämään, miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun on masentunut. He tietävät oman kokemuksensa kautta, että ”ota itseäsi niskasta kiinni” – kehotus on melkeinpä pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa.

Olen kuullut, miten masentuneet ihmiset kuvaavat sitä, millaista suuttumusta tuottaa se, että joku, joka ei ole koskaan itse ollut masentunut, väittää ymmärtävänsä, miltä masentuneesta tuntuu. Auttajana olen onnekas, kun voin sanoa kärsineeni itse masennuksesta niin paljon ja kauan, että tiedän kokemusperäisesti jotain siitä, miltä se voi tuntua. Totta kai jokaisen kokemus on yksilöllinen, mutta joitain yhteisiä piirteitä pakostakin on havaittavissa (kun kerta voidaan diagnostisesti todeta tällainen oireyhtymä). Niinpä minulla on mahdollisuus kalastaa syvissä vesissä. Tarkoitan tällä sitä, että pääsen niin lähelle pohjaa; pystyn eläytymään niin keljuihin olotiloihin, että tavoitan jotakin asiakkaan kokemuksesta, ja parhaimmillaan se tarkoittaa sitä, että saan häneen kosketuksen.

Yhteisymmärryksen hetket terapeuttisessa asiakastyössä ovat niitä ”koukkuja”, joilla parhaimmillaan saa hilatuksi ihmisen irti pohjamudista. Jos asiakas on ”kärsimyksen kuopassa”, minun on yritettävä kurottaa niin syvälle kuoppaan kuin putoamatta pystyn, jotta saan hänestä otteen. Kurottelu tarkoittaa sitä, että mitä syvemmälle menen, sitä enemmän altistan itseäni toisen kärsimykselle ja sille, mitä se minussa, minun kokemusmaailmassani herättää. Toisin sanoen, myötäelän asiakkaan kärsimystä, ja sen lisäksi muistelen tahattomastikin myös omia kärsimyksiäni. Tässä on aina se riski, että itse putoaa liian syvälle kärsimyksen kokemukseen, ja sairastuu myötätuntouupumukseen. Mutta ellen kurottele yhtään ja altistu toisen vaikeille tunteille, en voi mitenkään saada otetta. En saa edes kosketusta. Tulen auttajana torjutuksi, koska herätän ajatuksia: ”et sinä voi auttaa, et voi edes ymmärtää, et tiedä, mitä käyn läpi…”

Jos asiakkaalla itsellään on köysi ja vieläpä voimaa heittää köytensä minulle, minun on helppo hilata hänet ylös, ilman että minun tarvitsee riskeerata omia hyviä fiiliksiäni kurottautumalla kärsimyksen syvyyksiin. Toisin sanoen, joillakuilla tilapäisesti lannistuneilla on niin paljon voimavaroja itsellään, että he tarvitsevat vain jonkun, joka ottaa köydestä kiinni, kun he pyytävät apua noustakseen kuopasta. He selviäisivät hyvin usein ilman ammattiapuakin. Heillä saattaa olla vain tilapäinen notkahdus peruspositiivisessa voinnissaan, eikä välttämättä tarvita kuin joku optimistinen ihminen heiluttelemaan rohkaisevasti kättään, kun heissä jo herää uudelleen innostus ja tahtotila, ja he nousevat pienellä vaivalle itsekin ylös montustaan.

Mutta, ei pidä unohtaa sitä viidennettä osaa ihmisistä, joilla ei ole varusteita auttaa itseään, eikä voimia käytössä, ellei niitä heille anneta. Tai no, kaikilla on voimavaroja, ja kaikilla on mahdollisuus saada universaalia voimaa käyttöönsä, mutta se on hieman eri asia; en nyt laajenna näkökulmaa hengelliseksi. Yritän vain jotenkin hahmotella sitä, miksi positiivinen psykologia ei aina saa suoraan otetta juuri niistä ihmisistä, jotka olisivat eniten positiivisuuden tarpeessa. Minä luulen, että ongelma on juuri siinä, että jos auttajan kokemusmaailma on liian kaukana autettavan kokemusmaailmasta, hän ei vain kerta kaikkiaan saa kosketusta ja otetta autettavaan. Liian positiivinen auttaja saattaa suorastaan ärsyttää masentunutta ihmistä; tämän olen kuullut ja nähnyt lukuisia kertoja. Liian optimistinen auttaja ”ei ymmärrä yhtään, miltä musta tuntuu”, ja tuottaa vain vertailuasetelman, jossa masentunut on ”huonompi” ihminen.

Jos kuopassa lojuva masentunut on niin lamaannuksissa, ettei saa edes kättään ojennetuksi ylös, auttajan on mentävä itsekin kuoppaan, jotta hän pystyy vaikuttamaan autettavaan. Tärkeää on tietysti, että auttajalla on itsellään varusteet ja keinot päästä ylös kuopasta; muuten molemmat jäävät sinne. Eikö ole toisaalta lohdullista ajatella, että toinen ihminen voi pelkällä läsnäolollaan myötäelää ja antaa voimaa kuopassa lojuvalle? Tätä on todellinen toisen asemaan asettuminen. Mutta ellei tiedä pääsevänsä ylös kuopasta ja jaksavansa vetää toistakin sieltä samaa tahtia, kuoppaan ei tosiaankaan kannata laskeutua. Jotkut auttajat eivät edes yritä; eivät halua vaarantaa nahkaansa (siis omaa hyvää mieltään), eivät ymmärrä, että se olisi tarpeen; tai eivät enää jaksa. Enkä ihmettele!

Kaikkein syvimmin masentuneitten ihmisten auttaminen on henkisesti haastavaa työtä. Sen olisi hyvä olla ryhmätyötä; niin että olisi aina joku taustalla nostamassa syvimmälle sukeltavaa auttajaa ylös. Se voisi olla ”auttajaketju”, joka tarjoaisi apua auttajalle, sillä tasolla, jolla kukin pystyy ottamaan apua vastaan. ”Positiiviset psykologit” voisivat olla jossain siellä ketjun yläpäässä, rohkaisemassa ja kannustamassa niitä auttajia, joiden ei tarvitse käydä ihan siellä kuopan pohjalla. Kuopassa ollessaan auttajakaan ei ota ylettömän positiivisia asioita vastaan; ne ovat ”näennäispositiivisia” ja ”tekopirteitä”; ”epärealistisia” ja ”yltiöoptimista haihattelua”…

Ilman yhteyttä ei voi auttaa. Yhteys edellyttää lähelle pääsemistä. Jos toinen on jumiutunut paikoilleen, on itse mentävä lähelle ja astuttava sisälle toisen kokemusmaailmaan. Se ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta jos sinulla on omakohtainen kokemus siitä, että se voi muuttua kauniimmaksi, et lamaannu, vaan aloitat oman toipumisprosessisi uudelleen; aina uudelleen jokaisen syvissä vesissä lojuvan autettavan kanssa. Annat käyttöösi sen tiedon, mikä sinulla on vaihtoehtoisista tavoista päästä ylöspäin. Pohdit yhdessä autettavan kanssa, mikä olisi hänelle mahdollinen ensimmäinen, pienikin teko, joka nostaisi kohti pintaa, tai ainakin ehkäisisi alemmas vajoamisen. Mutta samalla sinun on itsekin päästävä ylöspäin. Opit joka kerta jotakin uutta, kun pääset ylös, ja jos asiakas seuraa sinua, muistat, miksi teet työtäsi auttajana.

Mutta joskus autettava painaa niin paljon, että tarvittaisiin useampi syväsukeltaja häntä nostamaan. Valitettavasti apua ei aina ole saatavilla tarpeeksi, ainakaan julkisella sektorilla. Tarvittaisiin lisää vapaaehtoisia auttamaan mielenterveystyössä; tukihenkilöinä harrastuksiin ja liikuntaan, kaveriksi sosiaaliseen toimintaan. Tässä on haaste kaikille, joilla olisi antaa aikaansa tärkeään työhön!

”Tasan ei käy onnen lahjat”… Hyvinvointikuilu ei ole vain talouteen liittyvä ilmiö. Se näyttää kasvavan myös henkisen hyvinvoinnin suhteen. Tavallisella ihmiselle on entistä paremmat keinot valmennuttaa itsestään entistä tyytyväisempi ja onnellisempi ihminen. Hyvinvointioppaat käyvät kaupaksi, ja itsehoitokeinoilla on kyllä tehoa, kun niitä jaksaa soveltaa. Taloudellisesti menestyvällä on jopa varaa maksaa henkiseen hyvinvointiin valmentamisesta. Jotkut tahot vetävät tällaisesta valmennuksesta törkeitä palkkioita. Menestyneet menestyvät entistä paremmin ja ovat niin älyttömän onnellisia, että toisille tulee paha mieli ja ”luuseriolo”.

Mitä tekee masentunut pienituloinen? Yrittää ehkä lohduttaa itseään apatiaa lisäävällä kulttuuripullamössöllä, eikä kehtaa mennä edes julkiselle puolelle apua hakemaan, tai sitten julkinen puoli on tukossa pahoinvoivista ihmisistä, eikä apua todellakaan saa ilmaiseksi. Ei masentunut saa aikaiseksi soveltaa itsehoitokeinoja ilman apua. Ja kuka jaksaa auttaa, ellei saa siitä mitään palkkaa? Kun itselläkin on ihan tarpeeksi vaikeaa…

Jos positiivinen psykologia tekee meistä onnellisempia, meillä pitäisi olla mistä antaa myös niille, jotka ovat nyt onnettomia. Jos ahnehdimme onnellisuutta ja hyvinvointia (ja ”menestystä”) vain itsellemme ja ystävillemme ja unohdamme ne, joilla on ilman omaa syytään heikommat mahdollisuudet nauttia elämästä, olemme – surullista kyllä - itsekkäitä pintaliitäjiä. Itsekkääksi tekee myös se, että on onneton ja kärsii. Ei silloin jaksa ajatella toisten hyvää, kun itse on vailla jotain mitä kipeästi tarvitsisi, ja kun psyykkinen kipu vetää huomion omaan napaan. Tässä tilanteessa voisi pyytää apua ennen kuin vetää kanssaeläjiäänkin mukanaan kärsimykseen. Ehkä joku ihminen kuulee avunpyynnön ja ainakin yrittää auttaa, jos annat siihen luvan. (Hengellinen näkökulma: rukoile!)

Suurin osa ihmisistä pystyisi tekemään jotakin oman onnellisuutensa eteen, ja samalla lisäämään myös toisten ihmisten hyvinvointia. Edes pienesti. Mutta realiteetti on, että osalle ihmisistä tämä on vaikeampaa; joskus lähes mahdotonta ilman apua. Optimistisimmilla ihmisillä olisi eniten voimavaroja auttaa, mutta kärsivä saattaa torjua heidän apunsa, koska se näyttää olevan ihan eri sfääreissä, tavoittamattomissa, ja on vaikea luottaa niin ”kaukana” olevan ihmisen edes ymmärtävän ja pystyvän myötäelämään omaa kärsimystä. Mutta jospa rakentaisimme auttamisketjuja? Voisivatko onnellisimmat ja pirteimmät optimistit kannatella niitä, jotka kurottavat syvälle pohjamutiin pelastustehtävässään ja joilla on edellytykset saada kosketus autettaviin? Voisiko positiivinen psykologia tarjota auttajalle turvaköyden ylös kuopasta tai syvistä vesistä? Voisiko se olla jonkinlainen ”pelastuslautta”? En tiedä, kun en ole vielä jaksanut kokeilla…

Koska uinun itsekin ajoittain niin syvissä vesissä, positiivinen psykologia näyttää minun perspektiivistäni kelluvan elämän pinta-aallokoissa, jonne en oikein tunnu itse pääsevän, tai kuuluvan… Ehkä voisin käydä joskus siellä levähtämässä, jos joku kiskoisi ylös? Mutta jos jäisin sinne kellumaan, unohtaisinko ne, jotka uhkaavat hukkua pohjamutiin? Ajattelen, että niillä ihmisillä, joilla on voimavaroja, keinoja ja myötäelävä psyyke, on eettinen velvollisuus lähteä etsimään avuntarvitsijoita, myös syville vesille ja pohjamutiin. Kuinka moni ”onnellinen” uskaltaa lähteä tutkimusmatkalle ihmisyksilön kärsimykseen? Kuinka moni ”elämäänsä tyytyväinen” kävelee mieluummin kärsivän ohitse, tai ummistaa silmänsä ja sulkee korvansa, kun puhutaan mielenterveysongelmista? Onko muka reilua jättää viidennes ihmiskunnasta hukkumaan kärsimyksiinsä, ja kellotella itse tyytyväisinä pintavesissä, positiivisena ja optimistisena?

Onko minulla ratkaisua tähän? Ei; ainakaan sellaista, mitä osaisin ja jaksaisin itse toteuttaa. Kunhan viisastelen... No, jotain pientä pystyn ehkä tekemään. Ehkä joku optimisti jaksaa enemmän. Apua! Ja aamen.

Mielensäpahoittaja melkeinpä pahoitti mieleni

Kuva: Henri Kähkönen

Tulipahan katsottua viime vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi (Suomessa?) mainittu ”Mielensäpahoittaja” – elokuva. Ensinnäkin lienee syytä mainita, että katson aika harvoin elokuvia, ja hyvin harvoin suomalaisia elokuvia. En tunnista näyttelijöitä enkä tiedä heidän julkkiskuvastaan, eikä hirveästi kiinnostakaan tietää. En myöskään ole lukenut Tuomas Kyrön kirjoja sen enempää kuin muitakaan suomalaisia kirjoja. Luen nykyään todella vähän kertomakirjallisuutta, enkä niin ollen saa itsekään vaikutteita nykykirjailijoista omiin kirjoittamisiini. En pysty arvioimaan elokuvaa ”suhteessa muihin vastaaviin”, enkä suhteessa kirjasarjaan. Mutta eipä tämä olekaan mikään oikeaoppinut elokuvakritiikki, vaan asiaa, jota tuli mieleen, kun nyt kerta satuin nauttimaan moisesta kulttuurituotteesta.

Ensinnäkin, elokuva on sallittu kaikenikäisille. Itse en sitä kyllä (psykologina enkä henkilökohtaisestikaan) suosittelisi ihan pienille lapsille. Suomalaiset ikäsuositukset ovat kyllä aika kummallisia… En usko, että muutaman vuoden ikäiset lapset saavat mukavia kokemuksia katsellessaan ja kuunnellessaan, miten vihaiset ihmiset karjuvat ja huutavat toisilleen. Eikö henkisen väkivallan tarjoamista lapsikatsojille kannattaisi vähän rajoittaa? Elokuvassa kiroillaan sikana ja antaumuksella. Kiroillaanko suomalaisissa lapsiperheissä noin monipuolisesti ja estottomasti, ja onko ok, että lapset kuuntelevat moista kiroilua elokuvassa, jos se ei arjessa ole sallittua? Ja lapsukaiselle voi syntyä käsitys, että ihan kuka tahansa voi kiivetä moottorisahan kanssa puuhun heilumaan, mutta vain tumpelot tipahtavat sieltä, ja että naapurimaalaiset ovat vähän outoja ja kovia ryyppäämään, yms…

Niin että olisi ehkä aiheellista laittaa elokuvaan sentään jonkin sortin ikäsuositus; ahdistavan riitelyn ja kiroilemisen takia ainakin. Elokuva ei todellakaan ole yhtä harmiton lapsille kuin lastenohjelmat. Lapsille sopivuutta voisi miettiä esimerkiksi BBC:n sarjojen ikäsuosituksiin suhteutettuna.

Mutta, näyttelijäsuoritusten taso yllätti odotukseni. Pariskunta riitelee ja sopii hyvin aidontuntuisesti, ja Antti Litja on ihan aidosti ärsyttävä. Sen sijaan dialogit lapsinäyttelijöitten kanssa ovat vähän kömpelöitä. Elokuvassa on huvittavia kohtauksia ja lämpöä, ja kaikkinensa siinä on enemmän positiivisia puolia kuin rohkenin odottaa. Rakentavaa sanomaakin löytyy (esim. ei pidä olla liian joustamaton kääpä, ja on ok olla pehmo). Yksi juttu kuitenkin jäi vaivaamaan, ja se liittyy väkivaltateemaan; nimenomaan henkiseen väkivaltaan.

Mielensäpahoittajalla on emotionaalisesti tärkeä esine, Eskortti. Sillä on symboliarvoa ja tunnearvoa, ja sitä hän vaalii, varoo ja vartioi. Meillä kaikilla on varmasti samantapaisia henkilökohtaisesti tärkeitä esineitä, isompia ja pienempiä. Vaikka mielensäpahoittaja onkin ärsyttävä, joustamaton ja muutosta vastustava, ei koskaan ole oikein rikkoa toisen ihmisen omaisuutta saadakseen tässä jotain muutosta aikaan! Parisuhteissa ja perheissä tällaista toisten tavaroitten tuhoamista saatetaan käyttää manipulointiin, uhkailuun, pelotteluun, kostamiseen ja kiristykseen. Vaikka tarkoitus olisi hyvä (kuten elokuvassa tavallaan oli), ei ole eettisesti oikein tuhota mitään toiselle tärkeää.

Elokuvassa aikuinen poika aiheutti tahallaan isälleen shokin hajottamalla tämän Eskortin. Shokista seurasi jotain: papparainen meni lamaannuksiin, eikä enää jäkättänyt eikä valittanut, vaan alkoi miettiä tekojaan. Lopettiko hän jurputtamisen pelosta, että tapahtuu vielä jotain pahempaa kuin Eskortin tuhoutuminen? Pojan teko kuvataan käänteentekevän tehokkaana keinona saada pappa järkiinsä, kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta ei tuommoista toimintamallia kyllä pitäisi naureskellen hyväksyä, vaikka komediasta kyse onkin. Elokuva on kuitenkin siinä määrin realistinen, että katsoja (varsinkin lapsi ja yksinkertaisempi ihminen) voi kuvitella, että tuollaisia juttuja voi oikeastikin tapahtua.

Oikeassa arjessa kyseinen toimintatapa voi saada muodon ”nyt lentää kännykkä järveen, jos tuommoinen ei lopu” ja muita variaatioita. Toiselle tärkeitten tavaroitten tuhoaminen on henkistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan esittäminen muodossa, jossa sitä ei paheksuta riittävän selkeästi, on hivenen vastuutonta. Olisi hyvä taas kerran muistaa, että ihmismassoista suurin osa on vain keskinkertaisen älyllisiä, ja osa viihteen kuluttajista saattaa olla sitäkin vähemmän älyllistä, joten annetut vaikutteet ja toimintamallit menevät joskus turhan herkästi henkilökohtaisen ”tunneälysuodattimen” läpi…

Niin että kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun katsoin mielensäpahoittajaa tällä tavalla kriittisesti. Mutta kyllä elokuvassa oli hyviäkin oivalluksia, huumoria ja lämminhenkisyyttä, ja ennenkaikkea onnellinen loppu, joka muistutti elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Kiitos siitä tekijöille!