lauantai 18. heinäkuuta 2015

Mielensäpahoittaja melkeinpä pahoitti mieleni

Kuva: Henri Kähkönen

Tulipahan katsottua viime vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi (Suomessa?) mainittu ”Mielensäpahoittaja” – elokuva. Ensinnäkin lienee syytä mainita, että katson aika harvoin elokuvia, ja hyvin harvoin suomalaisia elokuvia. En tunnista näyttelijöitä enkä tiedä heidän julkkiskuvastaan, eikä hirveästi kiinnostakaan tietää. En myöskään ole lukenut Tuomas Kyrön kirjoja sen enempää kuin muitakaan suomalaisia kirjoja. Luen nykyään todella vähän kertomakirjallisuutta, enkä niin ollen saa itsekään vaikutteita nykykirjailijoista omiin kirjoittamisiini. En pysty arvioimaan elokuvaa ”suhteessa muihin vastaaviin”, enkä suhteessa kirjasarjaan. Mutta eipä tämä olekaan mikään oikeaoppinut elokuvakritiikki, vaan asiaa, jota tuli mieleen, kun nyt kerta satuin nauttimaan moisesta kulttuurituotteesta.

Ensinnäkin, elokuva on sallittu kaikenikäisille. Itse en sitä kyllä (psykologina enkä henkilökohtaisestikaan) suosittelisi ihan pienille lapsille. Suomalaiset ikäsuositukset ovat kyllä aika kummallisia… En usko, että muutaman vuoden ikäiset lapset saavat mukavia kokemuksia katsellessaan ja kuunnellessaan, miten vihaiset ihmiset karjuvat ja huutavat toisilleen. Eikö henkisen väkivallan tarjoamista lapsikatsojille kannattaisi vähän rajoittaa? Elokuvassa kiroillaan sikana ja antaumuksella. Kiroillaanko suomalaisissa lapsiperheissä noin monipuolisesti ja estottomasti, ja onko ok, että lapset kuuntelevat moista kiroilua elokuvassa, jos se ei arjessa ole sallittua? Ja lapsukaiselle voi syntyä käsitys, että ihan kuka tahansa voi kiivetä moottorisahan kanssa puuhun heilumaan, mutta vain tumpelot tipahtavat sieltä, ja että naapurimaalaiset ovat vähän outoja ja kovia ryyppäämään, yms…


Niin että olisi ehkä aiheellista laittaa elokuvaan sentään jonkin sortin ikäsuositus; ahdistavan riitelyn ja kiroilemisen takia ainakin. Elokuva ei todellakaan ole yhtä harmiton lapsille kuin lastenohjelmat. Lapsille sopivuutta voisi miettiä esimerkiksi BBC:n sarjojen ikäsuosituksiin suhteutettuna.

Mutta, näyttelijäsuoritusten taso yllätti odotukseni. Pariskunta riitelee ja sopii hyvin aidontuntuisesti, ja Antti Litja on ihan aidosti ärsyttävä. Sen sijaan dialogit lapsinäyttelijöitten kanssa ovat vähän kömpelöitä. Elokuvassa on huvittavia kohtauksia ja lämpöä, ja kaikkinensa siinä on enemmän positiivisia puolia kuin rohkenin odottaa. Rakentavaa sanomaakin löytyy (esim. ei pidä olla liian joustamaton kääpä, ja on ok olla pehmo). Yksi juttu kuitenkin jäi vaivaamaan, ja se liittyy väkivaltateemaan; nimenomaan henkiseen väkivaltaan.

Mielensäpahoittajalla on emotionaalisesti tärkeä esine, Eskortti. Sillä on symboliarvoa ja tunnearvoa, ja sitä hän vaalii, varoo ja vartioi. Meillä kaikilla on varmasti samantapaisia henkilökohtaisesti tärkeitä esineitä, isompia ja pienempiä. Vaikka mielensäpahoittaja onkin ärsyttävä, joustamaton ja muutosta vastustava, ei koskaan ole oikein rikkoa toisen ihmisen omaisuutta saadakseen tässä jotain muutosta aikaan! Parisuhteissa ja perheissä tällaista toisten tavaroitten tuhoamista saatetaan käyttää manipulointiin, uhkailuun, pelotteluun, kostamiseen ja kiristykseen. Vaikka tarkoitus olisi hyvä (kuten elokuvassa tavallaan oli), ei ole eettisesti oikein tuhota mitään toiselle tärkeää.


Elokuvassa aikuinen poika aiheutti tahallaan isälleen shokin hajottamalla tämän Eskortin. Shokista seurasi jotain: papparainen meni lamaannuksiin, eikä enää jäkättänyt eikä valittanut, vaan alkoi miettiä tekojaan. Lopettiko hän jurputtamisen pelosta, että tapahtuu vielä jotain pahempaa kuin Eskortin tuhoutuminen? Pojan teko kuvataan käänteentekevän tehokkaana keinona saada pappa järkiinsä, kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta ei tuommoista toimintamallia kyllä pitäisi naureskellen hyväksyä, vaikka komediasta kyse onkin. Elokuva on kuitenkin siinä määrin realistinen, että katsoja (varsinkin lapsi ja yksinkertaisempi ihminen) voi kuvitella, että tuollaisia juttuja voi oikeastikin tapahtua.

Oikeassa arjessa kyseinen toimintatapa voi saada muodon ”nyt lentää kännykkä järveen, jos tuommoinen ei lopu” ja muita variaatioita. Toiselle tärkeitten tavaroitten tuhoaminen on henkistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan esittäminen muodossa, jossa sitä ei paheksuta riittävän selkeästi, on hivenen vastuutonta. Olisi hyvä taas kerran muistaa, että ihmismassoista suurin osa on vain keskinkertaisen älyllisiä, ja osa viihteen kuluttajista saattaa olla sitäkin vähemmän älyllistä, joten annetut vaikutteet ja toimintamallit menevät joskus turhan herkästi henkilökohtaisen ”tunneälysuodattimen” läpi…

Niin että kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun katsoin mielensäpahoittajaa tällä tavalla kriittisesti. Mutta kyllä elokuvassa oli hyviäkin oivalluksia, huumoria ja lämminhenkisyyttä, ja ennenkaikkea onnellinen loppu, joka muistutti elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Kiitos siitä tekijöille!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti