Rumaa ja kaunista – Kauneus on katsojan silmässä

Rumankaunista Joulua!

Näin joulunpyhien alla alkaa itsestäni tuntua siltä, että olisi hyvä aika tyhjentää sisäisestä mielikuvamaailmastaan kaikki krääsäinen tekokoristeellisuus. En erityisemmin pidä luonnottoman värisistä jouluvaloista ja koristeista. Ymmärrän, että jotkut pitävät, ja se on makuasia. En vain itse halua ympärilleni koristeita, joista en pidä, joten, katselen mieluummin luonnollisempia objekteja.

Törmäsin jossakin pakkosyötetyssä uutisikkunassa kammottavaan kuvaan ”ihmis-Kenistä”, ja satuinpa näkemään joitakin ”kaunistettuja” naispuolisiakin vastaavissa väkisin tarjolle tunkevissa ”uutisotsikoissa”. ”Kaunistetut” ihmiset ovat oikeastaan kuin maalattuja, muottiin valettuja muovinukkeja; varsinaisia ”kuori-ihmisiä” siinä mielessä, että heille kuori näyttää olevan sisusta tärkeämpi.

On kyllä aivan mielenkiintoista tehdä edes jossain määrin realististen ihmisten näköisiä nukkeja, joilla voi leikkiä terapeuttisesti ikään kuin oikeitten ihmisten elämää, tai joskus fantasiatarinoitakin. Mutta ihmisen muokkaaminen esimerkiksi jonkun tietynlaisen nuken näköiseksi on varsin puistattavaa. Oikeastiko joku haluaa olla kuin muovinukke? Miksi ihmeessä? En oikein ymmärrä tätä maailmanmenoa, enkä nyt halua psykologisoida asiaa. Kuvailen vain omaa näkemystäni. Minusta näet keinotekoisuus ei ole erityisen kaunista. Se voi kyllä olla näyttävää ja hätkähdyttävää, mutta ero on tosiaan kuin muovisella ja puisella kyntteliköllä. Minä valitsisin puisen. Mutta jos ei tykkää puusta, aina voi liimata kimalletta päälle tai maalata paksulla muovimaalilla, niin saa orgaanisenkin materiaalin vaikuttamaan kivan muoviselta. Ja ihmisestäkin saa oikein siloisen ja sopivasti hehkuvan, kun laittaa tarpeeksi jotain aineita pintaan. Missähän kulkee niljakkuuden raja…

Jonkun trendikkään mallin mukainen ”kuoren” rakentaminen vie helposti kauemmas siitä, mikä on ihmisen sisällä; siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia. Mutta jos rakentaa ulkoista olemustaan sellaiseksi, että se ikään kuin heijastaa sisäistä kokemusta siitä, millainen olento on, se voi joskus auttaa tulemaan nähdyksi enemmän ”omana itsenään”. On hyvä tiedostaa itse, milloin pyrkii maskeeraamaan itsensä joksikin muuksi kuin oikeasti kokee olevansa; vaikkapa silloin, kun on paine esittää jotakin roolia. Rooliasut saattavat joskus olla melkeinpä pakollisia; saattaisihan olla liian paheksuttavaa tai hämmentävää, jos joku menisi kalsareissa ja flanellipaidassa työmaalle. Mutta yhtä kaikki; ulkoinen keho ja naamataulukin ovat vain ainetta, materiaa, ja ajan myötä katoavaisia, joten turha niihin on haaskata liiaksi aikaansa ja yhteisiä resursseja…

Yritän olla selittämättä asiaa liikaa sanallisesti. Laitan vain tähän muutaman kuvan ”kuvaamaan” sitä, mitä haluan viestiä. Kauneuden löytäminen rumuuden keskeltä on haastavaa, mutta harjaannuttaa kenties havainnointikykyämme löytää myönteisiä asioita tämän maailman synkkyyden ja mädännäisyyden keskellä. Eikä näissä ole yhtään muovia, eikä mitään ihmiskäden kaunistelemaa…

Ei ole koskaan liian myöhäistä saada "hyvä joulumieli" - ja vieläpä ihan ilmaiseksi...

Julkaisin kolme vuotta sitten joulukuussa vinkkejä "hyvän joulumielen takaamiseksi". Kaivoin ne nyt ihan tarkoituksella esille, ja jaan ne uudelleen, koska onhan tämä maapallolla vallitseva tilanne jokseenkin ankea, ja on parempi viestiä jotakin myönteistä kuin purkaa tuskastunutta, sekavan töhnäistä mielensisältöään kaiken ympärillään lainehtivan ällön ja kirpeän mössön päälle.

Muistathan, että niissä asioissa, joissa sinulla on valta valita, miten ajattelet, olet myös itse vastuussa omista asenteistasi ja siitä, mihin kiinnität huomiota. Jos olet masentunut, voi tuntua, ettei sinulla ole valtaa eikä voimavaroja vaikuttaa edes omiin ajatuksiisi, ja totta onkin, että masentuneena ajattelu on jähmeää ja joustamatonta. Siksi tällaisia ”piristyskeinoja” ei välttämättä onnistu toteuttaa ilman apua, jos olotila on selkeästi masennuksen puolella. Mutta pienikin yritys voi johtaa hyvää kierteeseen! Ja hyvät ihmiset, auttakaa toisianne! Jos joku ei jaksa edes ajatella mitään mielekästä, antakaa te sellaisia ajatuksia hänelle! Ystävällinen sana, hymy, pieni palvelus… Kallisarvoisia lahjoja, joita ei osteta rahalla!

Eli, huomio myönteiseen, niin ehkäpä alkaa heräillä jotakin raikkaampaa ja seesteisempää!

1) Aloita harjoittelu testaamalla, miten idea toimii. Valitse tänään jokin neutraali asia, josta muistuttaviin asioihin saatat törmätä päiväsi aikana. Se voi olla vaikkapa jokin esine, muoto, väri, symboli… Minä valitsen tänään erilaiset rengasmaiset muodot. Millaisia rengasmuotoja saatankaan havaita päivän mittaan? Sylinterimäisiä esineitä, huonekalujen ja ajoneuvojen renkaita, purkinkansia, sormus… Ensin kannattaa siis käydä mielikuvatasolla läpi erilaisia rengasmuotoja, pohdiskella asiaa vähän etukäteen (kuten ihminen tekee myös ennakoidessaan vaarallisia asioita). Sitten voi elää päiväänsä niin kuin yleensäkin arjessa toimii, mutta yrittäen samalla tietoisesti havaita kaikki rengasmuodot ympäristössään. ”Tässäkin on rengas… Haa, tuossakin on rengas… Ja taas rengas… Oho, useita renkaita! Jne…” Päivän päätteeksi voi vielä palauttaa mieleensä, millaisia renkaita on päivän mittaan havainnut. Voi olla, että seuraavanakin päivänä huomaa jossain määrin renkaita… Joten, mitä tapahtuisikaan, jos päättäisit aamulla kiinnittää huomiota vaikkapa kauniisiin väreihin? Tai kohtaamiesi ihmisten hymyihin, tai hassuihin yksityiskohtiin, kuulemiisi mukaviin sanoihin, miellyttäviin ääniin, tai yleensäkin myönteisiin tunteisiin, joita koet?

2) Valitse valmiiksi seuraavalle päivälle jokin myönteinen, pieni asia, johon haluat kiinnittää huomiota päivän mittaan. Se voi olla vaikkapa kuvio, josta pidät, tai väri, tai ääni, tai jokin muu ärsyke, jolla on sinulle myönteinen merkitys. Valitse asia, joka todennäköisesti esiintyy elämässäsi edes pari kertaa päivässä.

3) Yritä huomata seuraavana päivänä jokin hassu tai mielenkiintoinen asia omassa itsessäsi! Jos et keksi muuta, irvistele aamulla peilikuvallesi, kokeile laittaa kynä poikittain suuhusi ja katso sitten itseäsi. Hymyilyttääkö edes surkuhupaisesti? Sano itsellesi, että näytät hauskalta.

4) Tee päivittäinen tai viikoittainen onnistumislista. Missä asioissa onnistuit tänään tai tällä viikolla? Nosta esille vähintään yksi asia per päivä. Pienetkin jutut lasketaan! Ja toisaalta, myös ”selviytyminen” haastavasta hetkestä tai ihan vain tavallisesta arjestakin on jo onnistuminen!

5) Laadi päivittäinen kiitollisuuslista. Mistä asioista olet tänään kiitollinen? Sait ehkä jotakin, mitä varten et itse joutunut ponnistelemaan. Jotkin asiat ovat elämässäsi ilman omaa ansiotasi. Tai sitten jaksoit tänään paremmin kuin yleensä, mistä voi olla kiitollinen, ja toisaalta sen voi kirjata myös onnistumislistalle! Ei haittaa, vaikka kirjoittaisit hyviä asioita useallekin eri listalle! Yritä saada kiitollisuuden lähteitä 5 – 10 kasaan. Vaikka asia olisi pieni, ei haittaa! On itse asiassa tarkoituskin, että opit huomaamaan ne pienetkin myönteiset asiat elämässäsi…

6) Pysähdy joka päivä havaitsemaan yksi myönteinen asia läheisessäsi tai tapaamassasi ihmisessä. Kirjoita ne vaikka ylös johonkin, niin saat listaa myönteisistä asioista, muistutukseksi vastaisen varalle!

7) Tee lista mukavista tekemisistä ja tekemättömyyden hetkistä elämässäsi; niistä, joista oikeasti nautit tai olet ainakin joskus nauttinut, saitpa sitten mitään aikaiseksi tai et! Ne voivat olla hyvinkin pieniä asioita, ja, oikeastaan, mitä pienempiä ne ovat, sitä varmemmin saat niitä mahtumaan jokaiselle päivälle, jopa useamman! Toteuta vähintään yksi asia jo tänään.

8) Listaa, kirjoita laajemmin tai piirrä tai askartele, millaisia asioita toivoisit elämääsi lisää? Asiat voivat olla niitä, joita laitoit jo mukavien tekemisten listalle, tai isompia asioita, joita haluaisit lisätä elämääsi, jonakin päivänä. Tämä harjoitus suuntaa enemmän tulevaisuuteen; ohjaa mieltä näkemään tulevaisuudessa jotakin myönteistä ja alkaa vaikuttaa alitajuisesti valintoihisi, niin että menet todennäköisemmin kohti sitä, mitä haluat.

9) Kerää kuvia, joista tulee juuri sinulle hyvä mieli. Tee niistä oma kansio (joko digitaalisesti tai konkreettisesti). Muista, ettei näitten kuvien tarvitse välttämättä olla muitten ihmisten mielestä kauniita tai hienoja; tärkein kriteeri on se, että ne toimivat sinulla ankkurina hyvään mielentilaan. Voit ”ladata” hyvää mieltä johonkin tiettyyn kuvaan ja pitää sitä mukanasi. Voit laittaa kuvia näkyville, tai katsella niitä silloin, kun huomaan mielesi muuttuneen alakuloiseksi.

10) Jos sinun on vaikea keksiä asioita, joissa olet onnistunut, mieti asioita, jotka sinulta sujuvat, edes jotenkuten. Tee niistä sanallista tai kuvallista listaa. Pieni lapsi voi olla todella riemuissaan, kun huomaa osaavansa kävellä. Saatko palautettua mieleesi tuon tunteen? Suurin osa meistä on joskus oppinut kävelemään. Jos se sujuu sinultakin, tee siitä tietoinen harjoitus.

11) Tee itsellesi lista musiikista, joka saa sinut ajattelemaan elämäsi hyviä puolia tai ilahduttaa sinua muuten vain. Nyt ei haeta niinkään energisoivaa musiikkia, tai pelkästään surua resonoivaa musiikkia, vaan musiikkia, joka tekee nimenomaan iloiseksi. (Voit tietysti tehdä erilliset listat rauhoittavalle musiikille, energisoivalle musiikille jne.)

12) Sano tänään itsellesi: ”Hyvää huomenta, rakas ihminen!” ja ”Hyvää yötä, rakas ihminen!” Toivottavasti se ei tunnu vaikealta.

13) Mene ulos ilman muuta tarkoitusta kuin käydä ihmettelemässä jotakin elävää olentoa, kuten puuta. Tunnusta sen olemassaolo ja se, että se on elossa, kuten sinäkin. Tai ellet pääse ulos, mene tervehtimään mahdollista huonekasviasi. (Jos sinulla ei ole huonekasvia, voisiko joku ehkä tuoda sinulle sellaisen?) Muista, miten ihmeellistä on olla olemassa, ja elää, kasvaa, uudistua, hetki hetkeltä…

14) Pohdi tänään, mitkä asiat sinua ajavat, tai minkä perässä juokset? Voit käyttää tähän apuna ”oravanpyörä”- harjoitusta, ks. tästä. Miltä tuntuisi kuvitella olevansa ulkona oravanpyörästä?

15) Tee itsellesi kunniakirja: ”Myönnetty xx:lle elämän haasteissa osoittamastaan…” tms. Se voi olla esim. kortti, jonka voi laittaa jääkaapin oveen tai muuhun paikkaan, jossa näet sen usein.

16) Tee läheisellesi kunniakirja asioista, joissa hän on mielestäsi onnistunut.

17) Osoita tänään erityistä ystävyyttä itsellesi! Ole huomaavainen ja kohtelias sisäisessä puheessasi, anna itsellesi ylimääräinen levon hetki tai jotakin mukavaa, tai ihan vain hymyile peilikuvallesi!

18) Osoita tänään ystävällisyyttä jollekulle toiselle. Sano jotakin mukavaa, hymyile, osoita kiintymystä ja hellyyttä, tee pieni palvelus. Voit aivan hyvin kiittää itseäsi, kun olet saanut tämän tehdyksi, ja olla kiitollinen siitä, että sait sen tehdyksi. Hyvän tekeminen lisää onnellisuutta!

19) Toteuta tänään jokin asia ”mukavien tekemisten ja tekemättömyyden hetkien listalta”. Kun olet saanut sen tehdyksi, sano itsellesi, että oli hyvä kun sait asian tehdyksi. Ole kiitollinen siitä, kun sait elää hetken tekemällä jotakin mukavaa tai nauttimalla tekemättömyydestä!

20) Muistele tänään jotakin ihmistä, joka ärsyttää sinua, tai jonka kanssa et haluaisi olla tekemisissä. Sano mielessäsi: ”Sinulla on oikeus olla olemassa. Toivon, että elämäsi sujuu niin, että sinulla on rauha sydämessäsi, ja olet onnellinen.”

21) Pohdi tänään arvojasi. Mikä sinulle on oikeasti tärkeintä elämässäsi? Mitä haluaisit lisää? Millaiset askeleet veisivät sinua kohti arvojesi mukaista elämää? Mikä olisi ensimmäinen askel, pienikin, siihen suuntaan?

22) Havaitse päivittäisissä tekemisissäsi asioita, jotka ovat arvojesi mukaisia. Esim. ”Käytän juuri nyt aikaani lasten kanssa olemiseen, koska arvostan hyvää suhdetta lapsiini.” ”Laitoin teepussin biojäteastiaan, koska ekologiset arvot ovat minulle tärkeitä.” ”Söin tänään kasviksia, koska minulle on tärkeää syödä terveellisesti.”

23) Tee tänään ”Itsetunnon käsi”- harjoitus, tavalla tai toisella, joko vain lukemalla lauseet ja tekemällä käsimerkit, tai piirtämällä ja kirjoittamalla, tai valokuvaamalla, tai miten vain. Voit laittaa kuvan muistuttamaan asiasta joksikin aikaa vaikkapa jääkaapin oveen.

24) Toivota nyt jollekulle hyvää Joulunaikaa, TAI HYVÄÄ HUOMENTA, TAI PÄIVÄÄ, TAI VIIKKOA siten, että saat samalla konkreettisesti hänen olonsa paremmaksi! Huomaatko, että hän ottaa toivotuksesi oikeasti vastaan?

PS: Laita toimivat vinkit kiertämään! Ei maksa mitään.

Uutisia, leipää ja sirkushuveja – saako ihminen mitä oikeasti tarvitsee?

Jos näet tässä kuvassa jotakin
valaistumista ja helmen löytämistä
symboloivaa, siitä voi "syyttää"
vanhahkon puhelimeni kameraa.

Mieleni tuotti joitakin hajanaisia huomioita maailman tilasta marraskuussa 2021. Uutiset, ne olevinaan asiallisetkin, ovat usein varsinaista mielen pahoinvointia aiheuttavaa hapatusta, kuten hapokas kurpitsa, joka tuntuu edelleen korventavan ruokatorveani. Haluan kyllä saada tietoa, mutta oleellisen löytäminen bittitulvan seasta on joskus liian rasittavaa ja ärsyttävää, niin että alan ikävöidä ”teksti-TV”-aikoja…

Olen muun muassa kyllästynyt riidan- ja tappelunhaluisiin ihmisiin, joista uutisissa kerrotaan. Jos oltaisiin vanhan ajan kapakassa, moiset päänaukojat, rettelöitsijät ja silmät killissä ja nyrkit pystyssä uhoavat lajinsa esimerkkiyksilöt heitettäisiin pihalle tappelemaan tappelunsa toisia häiritsemättä.

Mutta kun on kyse tästä pallosta eikä kapakasta, ei voi noin vain toimittaa näitä nahistelijoita muualle välejään selvittämään tai purkamaan aggressioitaan. Siihen menisi muutama avaruusraketti, ja se on aika epäekologista, ja kaiketi epäeettistäkin, kun saattaisivat ne moiset piestä toisensa kuoliaiksi siellä avaruudessakin, tai kuolla nälkään viimeistään sitten kun olisivat syöneet toisensa. Jonkunhan pitäisi niistäkin kuitenkin huolehtia; joku hätähän se on näillä rähinöitsijöilläkin, kai, vai lienevätkö syntyneet ”hankaliksi” pitääkseen eettiseen keskusteluun kykenevät olennot ”hereillä”… Kaipa sitä nuokahtaisi, ellei olisi mitään häiriöitä maailmassa. Joskus saattaisi nukkua ”onnensakin” ohi, jos eläisi alituisessa unessa. Jospa rähinöitsijä onkin kuin zen-mestarin keppi? En tiedä, ja kepin kalautukset joka tapauksessa tuntuvat…

Enkä pidä siitäkään, että viikonloppuisin tuntuu olevan joku outo trendi laittaa uutisten sekaan joitakin olevinaan mielenkiintoisia, viihteellisiä juttuja kokonaisraskasta uutistunnelmaa keventämään. Milloin mikäkin sukupuolitoimintojen ihannointiin liittyvä, raflaavakin juttu tai kuva on mukamas se asia, jonka pitäisi saada järjellinen ihmisolento unohtamaan hetkeksi kaikki maailman kamaluus ja kurjuus. Ylekin tällaiseen viihteellistämiseen sortuu, valitettavasti, vaikka juuri siltä taholta odottaisin ja toivoisin asiallisuutta, enkä raflaavia juttuja ja kuvia.

Uutisten ulkopuolella sitä vasta tarjotaankin niitä sirkushuveja, kuten kaiken maailman kisailuja mitä naurettavimmissa aiheissa, ja niitä olevinaan tosi-TV-ohjelmia, joissa luultavasti mässäillään toisten ihmisten tunteilla ja tuntemuksilla. Minulle riittää vastenmielisyyden tunteitten herättelyyn, kun näen pelkästään ohjelmien esittelykuvat ja tekstit. Kilpailunhaluiset ihmiset kaiketi nauttivat seuratessaan toisten kilvoittelua, kun eivät itse pääse mukaan riittävän moniin kilpailuihin. Kunpa se pysyisikin vain leikkinä, mutta jotkut ihmiset ottavat leikkimielisetkin kilvoittelut liian tosissaan, vaikkei kyse olisi edes rahasta tai maineesta. Pitää voittaa, pitää päteä, pitää menestyä; tai, ei ainakaan pidä olla se, joka häviää, niin kuin se olisi oikeasti jotenkin kuolemanvakavaa, jos jää korttipelissä ”paskahousuksi”.

Ei sillä, ettenkö olisi lapsesta saakka pitänyt leikkimisestäkin ihan vain huvikseni ja ikävät asiat unohtaakseni, ja ettenkö olisi tykännyt jopa joistakin peleistä, kuten korttipeleistä. Oli jostain syystä hauskaa leikkiä ”huonoa häviäjää”, esim. cowboyta, joka haastaa pelikaverinsa nallipyssyllä kaksintaisteluun, kun häviää pokerikierroksen. Minulla ei ilmeisesti ole kovin voimakasta tarvetta kilpailla (lähinnä ehkä leikkiä ja ”irvailla” kilpailemista). Voittaminen saattaa tuntua joskus ihan hauskalta, jos siihen liittyy jokin itse aikaansaatu onnistumiselämys, mutta toisen pettymys ja häviö saattaa harmittaa hänen puolestaan liiaksi, niin etten oikeastaan voi iloita toisen nujertamisesta. Ja tuuripeleissä on hyvin, hyvin ankeaa, jos toinen näyttää häviävän useammin kuin itse. Se tuntuu epäreilulta, ja epäreiluus on hirvittävän ärsyttävää.

Ja kaikkinensa on niin käsittämättömän vastenmielistä, että ihmisiä viihdytetään erinäisillä viihdekanavilla ja sivustoilla ihan vain siksi, että he katsoisivat samalla myös mainoksia. Mainoksilla heidät houkutellaan ostamaan kaikkea turhaa, jotta turhakkeitten tuottajat saisivat elantonsa, tai rikastuisivat entisestään. Tämäkin on epäreilua ”sumutusta”. Viihde saa ihmisen uppoamaan hölmöön mielentilaan, jossa hän tekee herkemmin myös hölmöjä ostopäätöksiä. Ja yleensäkin; kaikki mikä ”huumaa” mieltä, herkästi myös addiktoi.

Ja, on yksinkertaisesti epäeettistä ”sumuttaa” ihmisiä olemaan kiinnittämättä huomioita vaikkapa vallanpitäjien itsekkäisiin tarkoitusperiin tai möhläyksiin. Ihan sama periaate kuin sinä, kun häiritsevästi valittaville pikkulapsille tarjotaan mitä tahansa kivaa, jotta nämä olisivat poissa jaloista. Ota karkki, niin piristyt! Teräväkatseisille teineille täytyy varmaan antaa aina vain parempia laitteita, joitten kautta välitettyyn sumuun voi jopa eksyä, etteivät nämä edellisen sukupolven hölmöyteen heränneet olennot älyäisi enää valittaa vanhempiensa typeryyksistä, tai saada päähänsä muita vaarallisen aktivistisia ideoita maailman parantamisesta.

Leipää ja pullamössöä ehkä riittää jotenkuten lähes kaikille ”kehittyneissä maissa” eläville, ja sirkushuveihinkin on useimmilla varaa, kuka niitä sitten tarvitseekaan. Mutta onko kaikilla varaa terveelliseen ruokaan, tai, asialliseen tietoon ja palveluihin?

En mielelläni ostelisi uusia älylaitteita, ellei ole aivan pakko, koska oletan, että moinen ostelu on epäekologista ja siksi nykyisessä maailmantilanteessa epäeettistä. Mutta, esimerkiksi seuratakseen ilmastonmuutosaiheista, jatkuvasti päivittyvää Ylen artikkelia täytyisi ilmeisesti olla tehokkaampi laite, koska minun älykännyni teholla ei saa koko artikkelia auki! Jos tuohon asiaan turhautuminen ajaa minut uusimaan laitteeni ennen kuin se on oikeasti hajonnut käyttökelvottomaksi, koko Ylen päivittyvä ilmastoartikkeli saa minun kohdallani aikaan kokonaistavoitteen kannalta haitallisen, ”ilmastotietoisuuden” vastaisen teon.

Samoin kävi myös päivittyvän korona-artikkelin kanssa. Älykännyni ei enää jaksa avata sitäkään. Liian laajoiksi paisuvat nettisivut aiheuttavat siis tällaisen hölmön tilanteen. (Yritän etsiä jostain linkin, jota kautta voisi laittaa Ylelle suoraa palautetta tästä aiheesta, mutta nettiyhteys ja bittien käsittely hidastelevat vanhassa läppärissäkin…)

Suurin osa normisivistyneistä ihmisistä kai sentään jo tietää, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pitäisi vähentää erinäisten ympäristöhaitoiltaan merkittävien ”hyödykkeitten” (ja etenkin turhakkeitten) kulutusta, eikä lisätä sitä. Ne ihmiset, joilla on hieman vanhempi, ei kovin tehokas älykänny, eivät saa puolueetonta ja hyödyllistä tietoa esim. liiallisen kuluttamisen vaikutuksesta yhtä kätevästi kuin ne ”hyväosaiset”, joilla on varaa tehokkaampiin laitteisiin ja laitteitten jatkuvaan uusimiseen. Pahoin pelkään, että Suomessa on paljonkin ihmisiä, joilla ei oikeasti ole varaa uusia älylaitteitaan edes muutaman vuoden välein, tai maksaa tehokkaammasta nettiyhteydestä.

Tiedon saaminen ei tietenkään saisi olla kiinni ihmisen varallisuudesta, mutta jatkuvasti pullistuva internet aikaansaa tällaistakin epäsuhtaa. Yhä enemmän ”pakollisia” hoidettavia asioita siirtyy sinne joka tapauksessa, ja ellei ihmisillä ole ”ajantasaisia” laitteita, he jäävät huonompaan asemaan. Mielenterveyspalvelutkin siirtyvät yhä enemmän netin kautta tapahtuviksi, jolloin ne ihmiset saattavat tipahtaa palvelujen piiristä, joilla ei yksinkertaisesti ole tarvittavia laitteita tai riittävän tehokasta nettiyhteyttä.

Monitahoinen huono-osaisuus uhkaa tällaisenkin vääristymän takia kumuloitua vähävaraisemmalle porukalle. Ja jos ei saa luettua edes niitä joitakin tärkeämpinä pitämiään uutisia, edes Ylen sivuilta, jää vielä enemmän pimentoon. Ne ihmiset, joilla on paremmat laitteet ja yhteydet, saavat palvelut kätevästi, tietoa sen verran kuin kiinnostaa hankkia, ja viihdettä ylen määrin.

Mutta, en tietenkään pidä sitäkään ihanteena, että ihminen elelisi (varsinkaan omatunnottomasti ja kritiikittömästi) tällaisessa digilaitteitten ja tiedonsiirron yltäkylläisyydessä, sirkushuvien ”sumussa”. Digilaitteiden valmistaminen ja käyttäminen aiheuttaa päästöjä ja kuluttaa energiaa. Ihmisen kokonaisterveydelle ei tee hyvää elää aistikanavat laitteisiin kytkettynä ja mieli täynnä jatkuvia ulkoisia virikkeitä. Mitä enemmän elää keinotekoisessa todellisuudessa, sitä todennäköisemmin luontoyhteys hämärtyy, eikä jossain vaiheessa enää edes välitä siitä, että oma toiminta vahingoittaa luontoa…

Kaiketi ihanteellista olisi hyödyntää älylaitteita ja nettiä sen verran kuin on oikeasti tarpeen kullekin ihmisyksilölle tässä maailmassa, missäkin elämäntilanteessa, ja välttää turhaa käyttöä. Vähän niin kuin on syömisenkin laita. Riittävästi, muttei liikaa. Sama kenties pätee melko lailla kaikkeen, mitä ihminen ylipäätään tarvitsee elääkseen: kohtuus kaikessa, ja riippuvuuksista eroon. Tämä koskee myös liiallista ”mielensä varassa elämistä”; ei kannata jäädä koukkuun siihenkään…

Joku luonnonläheisemmin elelevä ihmisyhteisö voi oikeasti elää elämänsä tietämättä koko elämänsä aikana mitään mistään digilaitteista, ja erittäin ekologisesti. Teollistuneitten maitten ihmiset syntyvät useimmiten laitteitten keskelle ja kuolevatkin usein laitteitten keskellä.

Plääh. Miten tympeää ja elotonta! Nyt ei huvita enää edes jatkaa tätä juttua tällä laitteella; haluan jotakin konkreettista ja luonnollisempaa virikettä.

Kuinka olla oma itsensä, kun maailma painostaa tiettyyn rooliin?

Tälläisena aamuna saatoin helposti eläytyä luomani
mielikuvitushahmon, Jelizei Reguelinpojan "unimaailmaan".
Onneksi "kaapumiestä" ei näkynyt...

Mitä on olla ihminen tässä maailmassa; roolihahmona näytelmässä, jonka käsikirjoitus on alati muuttuva ja ohjaajan pallista käydään kilvoittelua kaikin asein? Ihmiskunnan kollektiivinen ”hölmöys” pyörittää prameita teattereita, viihde-esityksiä, kilvoitteluja ja roolipeliä, joihin kadottaa itsensä, ellei ole riittävän valpas…

Mielessäni on pyörinyt ajatuksia liittyen itsetuntemukseen, minäkuvaan ja ”sisäiseen rauhaan”. Summittainen aikomukseni oli kirjoittaa jotakin noihin teemoihin liittyvää, mutta selatessani joitakin aiempia tekstejäni tajusin kirjoittaneeni noista aiheista jo sen, mikä on ehkä oleellisinta siinä, mitä haluan ylipäätään omista käsityksistäni viestiä.

Ensinnäkin on olemassa teksti muutaman vuoden takaa: Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä! (18.12.2017), joka sanoo joitakin asioita varsin suoraan, ja olen noista asioista edelleen samaa mieltä. En näe järkeä samojen asioitten naputtamisessa uudeksi tekstiksi, joten, tuon kirjoituksen voi lukaista ken uskaltaa.

Toisekseen on melkein yhtä vanha teksti: Kuka olen? Identiteettimme ydin (27.1.2018), jossa on samaa teemaa sosiaalisista rooleista versus siitä, keitä oikeasti olemme. Ja kolmas samaan aiheeseen liittyvä teksti on viime kesältä: Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen? (28.7.2021).

Jos nuo pohdinnat lukee yhtä kyytiä, saattaa saada vaikutelman, ettei ajatteluni ole kehittynyt muutaman vuoden aikana lainkaan. Toistan samaa viestiä, ja lähestulkoon yhtä pateettisesti. Se on ehkä sinänsä rasittavaa tai vähättelevästi naureksittavaa, mutta itse tunnen jonkinlaista rauhaa siksi, että olen saattanut löytää itselleni sopivan näkemyksen, koska en ole muuttanut mieltäni siinä asiassa pitkään aikaan. Ja oikeastaan, olen elämäni varrella pyöritellyt samoja teemoja päässäni jo paljon aiemminkin.

Esimerkiksi ensimmäisenä syksynä psykologiaa opiskellessani tunsin ”esittäväni” psykologianopiskelijaa numero se ja se. Tiedostin, että se, millainen olin yliopistolla, istuessani luennoilla ja vastatessani tenttikysymyksiin, oli roolisuoritus. Tunsin, ettei se ollut ”minä”, koska se ei tuntunut ”minulta”. Tavallaan olen ”tuntenut” itseni paremmin lapsena ja nuorena, itsekseni ollessani tai luonnossa ollessani, mutten ole välttämättä ymmärtänyt itseäni, enkä sitä, mistä tässä ”olemisessa” oikeastaan on kyse. Yleensäkin minulla on ollut jo lapsesta saakka tunne, että olen ”muukalainen” maan päällä ja toisten ihmisten keskuudessa. Olen ollut ikään kuin ”itsenikin ulkopuolella”, enkä aina kovinkaan hyvin läsnä kehossani. Tiedostamattani olen ollut ”se, joka tarkkailee”, mutta pitänyt sitä suorastaan huolestuttavana kokemuksena, koska en ole ymmärtänyt, mistä siinä on kyse.

Monessa muussakaan tilanteessa elämäni varrella en ole ”tuntenut” itseäni kovinkaan hyvin, enkä kokenut olevani ”oma itseni”. No, eipä ihme, koska minähän olenkin ollut se ”jokin”, joka ikään kuin tarkkailee sitä roolihahmoa, joka on vuorovaikutuksessa milloin minkäkin ihmisen kanssa, ja tunnistaa ristiriidan ulkoisen ”esityksen” ja sen välillä, mitä juuri siinä hetkessä tuntee hämärästi olevansa. Mutta mitä huolestuttavaa siinä oikeastaan edes on, jos on aina tiedostanut, ettei ole se henkilö, millaiselta vaikuttaa ulkoapäin? Tai että tiedostaa sen, ettei ole se rooli, jota esittää, tai edes se hahmo, jonka näkee peilissä?

Minä olen siis huomannut jo aikoja sitten, etten ole kovinkaan usein ”oma itseni” toisten seurassa, ja se on tuntunut hyvin epämukavalta ja rasittavalta. Nuorempana ehkä kuvittelin, että toiset ihmiset ovat enemmän ”aitoja” toisten ihmisten seurassa, eivätkä ”esitä rooleja” siinä määrin kuin itse tunsin olevani pakotettu esittämään. Nyttemmin ajattelen, että useimmat ihmiset kyllä esittävät, mutteivat välttämättä itse sitä huomaa, tai haluaisi myöntää olevansa epäaitoja. Meillä on lukuisia rooleja; osa hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia, osa hienovaraisemmin erilaisia, osa enemmän virallisesti säädeltyjä. Mutta se, joka pysyy muuttumattomana, on ”minä olen”- tietoisuus (ilman predikatiivia!).

Olemisen ja esittämisen, olemisen ja suorittamisen välinen ero on hyvä tiedostaa, ymmärtää ja muistaa. Ihmisolennon ulkoinen hahmo on toisinaan kuin näyttelijä, joka uppoaa hänelle annettuun rooliin niin syvästi, että unohtaa esittävänsä roolia. Näyttelijäsuoritus vaikuttaa silloin aidolta, ja näyttelijä on ”onnistunut roolissaan”. Mutta ihmisolennon ei kaiketi ole tarkoitus olla näyttelijä, jolle on annettu rooli, johon voi upota tai olla uppoutumatta tällä kaoottisella, tiedostamattomien ihmismielten pyörittämällä areenalla. Tai niin ainakin itse uskon.

Kenellä täällä on valta jakaa rooleja itselle ja toisille, ja millä perusteella? Eikö täällä tule ennen pitkää suorastaan "hulluksi", jos pitää vieläpä näytellä lukuisissa erilaisissa pienissä näytelmissä lyhyen ajan sisällä ja yhtään ennakoimatta, suorastaan improvisoiden? Ainakin vuorosanat sekoittuvat usein, eikä mielentilaa saa niin joustavasti muutettua kohtaukseen sopivaksi, ja miksi pitäisi saada? Eikö täällä saa edes tuntea sitä, mitä aidosti tuntee? Ajoittaisen "hulluksi tulemisen pelon" keskellä saattaa lohduttaa se ajatus, että oikea "hullu" on se, joka uppoaa harhaiseen rooliinsa; ei se, joka tunnistaa harhan harhaksi, roolin rooliksi.

Tämä näennäisrealistinen globaali roolipeli, jossa on koko ajan tarjolla myös julkisia teatteriesityksiä ja lukuisia viihdekanavia ja "sotaleikkejä", ei ole pelkästään surkuhupaisaa, vaan osittain suorastaan kammottavaa ja vaarallista pelleilyä. Joutaisi lopettaa moinen harhainen höyryäminen, pelastaa maapallo ja antaa olentojen olla rauhassa! Mutta voiko täällä elää kokonaan vapaana rooleista ja käsikirjoituksesta?

Ehkäpä voi yrittää välttää omaksumasta tarjottuja rooleja tai kirjoittamasta itse rooleja itselleen, mutta pahoin pelkään, että muut yrittävät silti laittaa minut ja sinut joksikin roolihahmoiksi omiin näytelmiinsä, leikkeihinsä ja peleihinsä. No, kulloisellakin hetkellä ohjaajaksi pyrkiytyvän tahon sopii yrittää ohjata vastahankaista näyttelijää, joka ei pidä käsikirjoituksesta, eikä roolistaan, eikä loppujen lopuksi edes jaksaisi näytellä lyhyttäkään ottoa… paitsi ehkä henkensä pitimiksi.

Jokainen roolisuoritus on onnistuneimmillaan pelkkä harha, jossa mielen ja kehon omaava ”näyttelijä” elää hetken aikaa, kunnes havahtuu ja tiedostaa, ettei ollutkaan se, joksi muut hänet luulivat, ja joksi itsekin itsensä luuli. Harhasta herääminen voi joskus olla helpottavaa, joskus tuskallista, mutta loppujen lopuksi aina tervehdyttävää. Ja se, mikä pysyy aina totuutena, tarjoaa ainakin jotakin, minkä varaan rakentaa ”maallisen majansa”. Minä en näet halua, että tulvavesi pyyhkäisee sen mukaansa.

Voiko kirjoittamalla parantaa maailmaa sen enempää kuin kitaraa soittamalla?

Jokunen viikko vierähti ADHD-aiheisista teksteistäni ennen kuin mieleeni nousi mitään oman arvioni mukaan ”järjellistä” jaettavaa. Olen katsonut joitakin dokumentteja (aiheina esimerkiksi punk, energia, ja kestosuosikki luonto), ja voisihan niitäkin kommentoida, mutta se tuntuisi tämänhetkiseen olotilaani nähden liian työläältä. Tällä hetkellä minulla on epämiellyttävä paine informoida tälle sivulle mahdollisesti osuneita oletettavasti lukutaitoisia ja todennäköisesti suomenkielistä materiaalia etsiviä netin selaajia siitä, että olen julkaissut lisää kirjallista materiaalia, eli uuden romaanin.

En todellakaan pidä mainostamisesta, etenkään tyrkyttävästä, ja tunnen joka kerta lähes voittamatonta vastenmielisyyttä, kun tunnen olevani pakotettu tiedottamaan jostakin oman ilmaisuni ”tuotteistuksesta”. Ja toisaalta, jos oikeasti kuvittelen, että olen tuottanut jotakin sellaista luettavaa, jossa saattaisi olla esimerkiksi jotakin rakentavaa sanomaa joillekin ihmisille, olisi aivan järjetöntä olla kertomatta siitä kenellekään. Miksi kirjoittaa 500-sivuinen romaani, johon lataa henkistä sisältöä, jonka uskoo olevan valaisevaa suurelle osalle ihmisistä, ja sitten jättää se kovalevylle; tai tehdä siitä omin päin kirja, mutta olla mainitsematta siitä yhtään missään, ettei vain kukaan edes harkitsisi lukevansa sitä joskus?

En tiedä. Ehkäpä moinen salamyhkäinen omakustantaminen ilman ajatustakaan muista lukijoista kuin itse kirjoittajasta olisi jotenkin ironisesti huvittavaa. Kirjoitan siis itselleni (ja parille läheiselle) sivukaupalla luettavaa, ja haluan sen omin päin suunniteltujen kartonkikansien sisään, ikään kuin olevinaan siistiksi paketiksi. No, monet laittavat itselleen ja perheelleen syötävää, joten, ei kai sekään ole niin älytöntä, jos järjestää itselleen kohtalaisen harmitonta ajanvietettä, joka saattaa jopa muistuttaa hajamielisyyteen taipuvaista itseä joistakin oleellisista henkisistä ”viisauksista”. (Sanon niitä ”viisauksiksi” hyvin subjektiivisesta näkökulmasta; siis siksi, että ne ovat tuntuneet minusta viisailta ajatuksilta. Jonkun toisen mielestä ne ovat ehkä järjetöntä höpinää tai itsestäänselvyyksiä tai muuta joutavaa, mutta luulen silti, ettei ihmisten maailma olisi ihan niin pilalla, jos suurempi osa oikeasti sisäistäisi näitä joitakin itsestäänselvyyksiä.)

Muistan tehneeni lapsena itselleni joitakin yksinkertaisia palapelejä. Eihän sellaisen omatekoisen, silputun kuvan kokoamisessa uudelleen ole enää mitään yllätysmomenttia, mutta voihan olla, että sekin puuha aikaansai jonkinlaista mielekästä tunnetta jonkin olemassa olevan rekonstruktiosta. Kun muokkaan ja oikoluen omia käsikirjoituksiani yhä uudelleen ja uudelleen, en ehkä enää ylläty kokonaisuudesta, mutta ehkäpä jäsennän itselleni jotakin sisällöllistä teemaa ja kertaan joitakin itselleni tärkeitä ”oppeja”.

Alkujaan (eli syksyllä 2002), kun aloin kirjoittaa tarinaa, joka kasvoi ja muotoutui vuosien mittaan Ohdakemaa-sarjaksi, en ajatellut julkaista sitä. Julkaisupäätös syntyi muistaakseni joskus 2015 -2016 vuosien aikana, kun olin jo julkaissut joitakin ”luuseritarinoitani” ja oma epäkaupallinen ”julkaisuideologiani” oli kehittynyt (siinä on ehkä jotakin punk-henkistä, siis epäkaupallisuudessa ja omaehtoisessa omatekoisuudessa). Siinä vaiheessa aloin muokata Ohdakemaahan sijoittuvia käsikirjoituksia ja kirjoittaa uudempia tarinoita samaan maailmaan. Ensin ajattelin sarjasta ehkä kolmiosaista, sitten viisiosaista, sitten kahdeksanosaista, sitten kymmenosaista… Ja nyt julkaisen yhdennentoista osan, ja kahdestoistakin osa on ehkä suurimmalta osaltaan koossa.

Niin, mitä järkeä? Lukaisin äskettäin Yleltä jutun Finlandia-palkitusta kirjailijasta, jonka kirjoja oli innostuttu euron kuvat silmissä painattamaan satatuhatta, ja suurin osa oli jäänyt myymättä, ja nyt kirjaa jaetaan ilmaiseksi, ja osa päätyy kierrätysmateriaaliksi. Kustantajan moka. Ei isoissa painoksissa ole mitään järkeä, koska painetut kirjat ovat yleensäkin aika epäekologisia, ja materiaalin uudelleenmuokkaus vaatii sekin energiaa. Mikseivät kustantajat käytä systeemiä, jossa kirjat painetaan vasta tilauksesta? Siksikö, että tuote myy paremmin, kun sitä on tarjolla isossa kirjapinossa? Saako valtava kasa appelsiineja ihmisen ostamaan appelsiinin, vaikkei hän alun perin tullut hakemaan kaupasta appelsiinia? Ehkäpä saakin (näin psykologisesta näkökulmasta pohdiskellen). Ihminen reagoi isoihin ärsykkeisiin voimakkaammin kuin pieniin. Joten, kaupalliset kustantamot ehkä sitten haluavat niitä isoja kirjakasoja, jos se lisää myyntiä. Minusta sellainen ”isottelu” on vastenmielistä, kuten kaikki muukin suuruudenhullun vouhotuksen tuottama visuaalinen pröystäily, joten valitsin Books on Demand- systeemin. Jokainen yksittäinen kirja painetaan vain jos joku oikeasti haluaa sen, ja sähköinen versio tulee samalla sopimuksella tarjolle.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miksi ylipäätään kirjoitan mitään kaunokirjallisuutta, joten en halua toistaa samaa asiaa tässä yhteydessä. Se, miksi olen kirjoittanut tätä blogia (vuodesta 2012 alkaen), on ehkä hieman vaihtelevampi asia. Tämä kirjoittaminen lähti tarpeesta ilmaista mielipiteitä, ja toisaalta tarpeesta jakaa yleishyödyllistä ymmärrystä ”maailman parantamiseksi”. Sittemmin tämä on toiminut myös ”tiedotuskanavana” noille aiemmin mainituille kirjallisille tuotteilleni. Välillä vain valitan maailman menoa, mikä ei ole kenellekään hyväksi. Aika ajoin pohdin uudelleen koko homman mielekkyyttä itselleni ja ihmisten maailmalle.

Onko minulla enää mitään uutta sanottavaa? No, ihmiset puhuvat usein vaikkei heillä ole mitään uutta asiaa, ja sekin on sallittua. Kenenkään ei ole pakko kuunnella, ainakaan aktiivisesti (ellei se ole erityinen velvollisuus juuri siinä tilanteessa, tai työtä). Tätä blogia ei ole kenenkään mikään pakko seurata tai lukea edes satunnaisesti. Minulla on teoriassa oikeus kirjoittaa ajatuksiani – vaikka ihan samoja ajatuksia joka viikko – mutta eihän se olisi itsellenikään mielekästä. Paitsi, joskus on hyödyllistä toistaa samaa, kunnes sen ihan oikeasti oppii. Joten, samojen teemojen käsittely kerta toisensa jälkeen saattaa olla ihan perusteltua. Kertaushan on opintojen äiti. Isästä minulla ei ole tietoa… No, en aio jäädä sitä pohtimaan tänään, kuka tai mikä olisi opintojen isä.

Minä olisin halunnut ”parantaa maailmaa” muun muassa kirjoittamalla, mutta se on aivan liian iso ja teoriassakin mahdoton homma yhdelle olennolle, jolla ei oikeasti ole mitään vaikutusvaltaa kenenkään ihmisolennon mieleen, joten, monet jatkavat ”pahuuksiaan” huolimatta siitä, että mielelläni yrittäisin ohjata heitä enemmän hyvään. Annoin siis periksi tuossa (en sano ”kunnianhimoisessa”, koska en ”himoitse kunniaa”) ylisuuressa missiossani, ja siivoan sen sijaan omaa vatiani. Yritän nyt olla lähinnä ”pahentamatta maailmaa” ja parantaa itseäni siltä osin kuin se on mahdollista. Ehkäpä tämä tarve on jossain määrin sen taustalla, miksi ylipäätään mitään tänäänkään kirjoitan.

Maailman ”pahentaminen” on suhteellisen helppoa – kärsimyksen, vihamielisyyden ja sen sellaisen lisääminen itselle ja toisille on oikein vaivatonta. Sitä voi tehdä joka päivä valittamalla asioista ja murehtimalla ja märehtimällä milloin mitäkin. Oman pahan olon suodattamaton ilmaisu tai purkaminen aggressiolla ja sotkemalla ei ole kovin rakentavaa, vaikka tuntuisikin itsestä hyvältä. Ekspressiivinen taidekin voi olla ahdistavaa, hermostuttavaa ja kaaosta lisäävää, eikä sovi kaikkien korville ja silmille. Vastuu on sillä, joka itseään ilmaisee, kun kyse on aikuisesta (ja syyntakeisesta) ihmisestä. Mitä tahansa ”itseilmaisua” – edes taiteen nimissä – ei voi pitää rakentavana. Toivoisin vähemmän raflaavan ”rumaa” tai imelän tekokaunista, ja enemmän aitoa ”rumankaunista” tai tragikoomista, mutta toiveikasta.

Välillä minusta on tuntunut, että kielteisyys on kuin painovoima / maan vetovoima, joka väistämättä vaikuttaa meissä ja vetää alas, ja että sen voimaa on tietoisesti vastustettava, jos meinaa jotakin ”hyvää” saada aikaiseksi. Ja kuitenkin – vastustaminen vain kuluttaa energiaa ja sitoo jatkuvaan torjuntaan. Joskus on ehkä mahdollista väistää sitä minkä kokee vahingolliseksi tai uhkaavaksi, ja ehkäpä on myös mahdollista käyttää tuota uhkaavaa voimaa niin että ohjaakin sen toivottuun suuntaan?

Mitähän siis tapahtuisi, jos vain antaisi olla ja menisi niin alas kuin voima vetää tai painaa, muttei tekisi matkan varrella kellekään mitään pahaa? Vain olisi ja eläisi siinä kärsimyksessään – muttei tekisi pahaa sen enempää itselle kuin toisillekaan. Antaisi kaiken kurjan olla, reagoimatta siihen, eikä yrittäisi väen väkisin mitään ylettömän hyvääkään, jos ei kerta jaksa, ja jos pinnistely vain katkeroittaa lisää menneisyyden luomaa ”kärsimyskehomieltä”… Tavoittaisiko silloin rauhan, joka olisi ”kaikkea ymmärrystä ylempi”?

En siis enää edes yritä parantaa maailmaa kirjoittamalla. Parannan ehkä vähän itseäni, tai ainakin yritän.

PS: Sen uusimman romaanini (”Ohdakemaa 11: Kuningas Jelizein uni”) esittelyteksti löytyy Ohdakemaa-blogin puolelta.

ADD / ADHD – miten selvitä muitten ihmisten kanssa?

Ei suoraa katsekontaktia! Muuten luulen,
että aiot kohta ottaa minun palloni...

Käsillä olisivat tällä erää vihonviimeiset selviytymisvinkit, joita vuosia sitten olin kirjannut itselleni ylös, ja jotka löysin sattumalta jotakin muuta paperia etsiessäni. Nämä loput vinkit liittyen sosiaalisissa suhteissa selviytymiseen, ja viimeisenä, muttei vähiten tärkeänä siihen, miten ylipäätään elää ja olla. Tämä ihmissuhdeaihe on hieman kinkkinen, koska ihmiset jakautuvat varsin selkeästi ”seuraa hakeviin” ja ”vähemmän seurallisiin”, joten, ohjeita on hyvä suhteuttaa siihen, lukeutuuko itse tuohon tavanomaisella tavalla ihmisseurassa viihtyvään joukkoon, vai tällaisiin kuin allekirjoittanut.

41) ”Ole kohtelias ja huomaavainen toisille!”

Tämän neuvon voi kyllä heittää takaisin niillekin ihmisille, joilla ei ole ADHD-oireita. Mutta totta on, että kohteliaisuuden ”harjoittaminen” saattaa olla hieman tavallista vaikeampaa, ellei oikein edes huomaa, että seurassa on muitakin ihmisiä. Tai, jos ei jaksa kuunnella kärsivällisesti höpötystä, joka ei kiinnosta itseä lainkaan, tai jos se kiinnostaa, haluaisi sanoa omat näkemyksensä heti. Voi myös olla vaikeaa onnitella päivän sankaria, ellei muista, mikä päivä on meneillään, saati sitten sitä, milloin kyseisellä ihmisellä on jokin merkkipäivä. Joku ehkä pinnistelee tässä asiassa ja laittaa asiat kalenteriin, jotta pystyy olemaan normaalisti kohtelias ja huomaavainen. Itse olen tässä suhteessa epäkohtelias, ja olen ehkä vuosien mittaan loukannut lukuisia ihmisiä sillä, etten ole ”muistanut” heitä, mistä olen kaiken varalta pahoillani.

Introversio – ekstroversio – akseli erottelee ihmisiä selkeästi myös tässä suhteessa. Introvertit ovat vähemmistönä, joten heidän sosiaalinen käytöksensä ei edusta sitä kaikkein yleisintä, tai, enemmistön toivomaa käytöstä. Ekstrovertit kaipaavat yleensä enemmän ihmisten huomiota, joten, he saattavat kokea loukkaavampana sen, ettei heitä onnittele, tai ettei heihin pidä yhteyttä. Introvertit eivät välttämättä kaipaile puolituttavien onnitteluja tai rupatteluhetkiä kadulla ”kohteliaisuuden nimissä”. He varmaankin ilahtuvat heille oikeasti tärkeitten ihmisten tervehdyksistä, mutteivat aina tule vastanneeksi niihinkään.

Edustan tässäkin suhteessa vähemmistöä. Pyrin kyllä olemaan ystävällinen ihmisille silloin kun kohtaan heitä, mutta en hakemalla hae noita kohtaamisia, jotta voisin harjoittaa kohteliaisuutta heitä kohtaan, tai saada itselleni moista. Enkä välttämättä ole erityisen ”huomaavainen”, jos huomioni on sillä hetkellä jossakin omasta mielestäni tärkeämmässä asiassa kuin toisen ihmisen ulkoasu, tai jokin häiritsee mieltäni niin että haluaisin kadota koko tilanteesta toisaalle. En tarkoita ihmisille pahaa, ja vältän tahallista ”pahantekemistä”, mutten ole myöskään ylettömän aktiivinen ”hyvän tekemisessä”. Tosin, teennäinen huomaavaisuus ei mielestäni edes ole hyväntekeväisyyttä. Arvostan kyllä aidosti välittäviä ja huomaavaisia ihmisiä; he varmasti ilahduttavat monia pro-sosiaalisuudellaan. Itse en sellaiseen pinnistelemättä kykenisi, jos sittenkään. Olen todennut, että tuotan vähemmän pahastusta ihmisille epähuomaavaisuudellani, jos minuakaan ei huomata; eli, kukaan ei turhaan kaipaile huomiotani, kun en ole edes havaittavissa.

42) ”Tapaa ystäviä suunnitelmallisesti, ettet eristäydy. Aseta sosiaalisia aikarajoja.”

Tässäpä on toinen introverttien osalta hieman kyseenalainen vinkki! Jos alkuperäinen vinkki oli jollakin amerikkalaisella sivustolla, kuten muistelen, se selittänee tällaisen kehotuksen. Ympäristössä, jossa ujouttakin herkästi lääkitään, koska se on sosiaalisesti epäsuotavaa, on toki loogista kehottaa ihmisiä suorittamaan sosiaalisuutta oikein kalenteri kädessä. Mutta oikeasti ”eristäytyminen” voi olla joillekin ihmisille hyvinkin tarpeellista, jos he kuormittuvat ihmisten seurassa ja saattavat siksi käyttäytyä hankalasti, kun mitta tulee täyteen. Vihamielinen vetäytyminen ei tietenkään ole terveellistä eikä rakentavaa, joten, hyvähän se olisi, jos kaikilla olisi edes joku suhteellisen ystävällinen ihmiskontakti, tai elukka, joka tukee empatian kehittymistä ja ylläpitoa (tai jos olisi edes periaatteellinen ei-vihamielinen asenne teoreettisella tasolla ihmisiinkin, luomakunnan edustajina).

”Sosiaalisten aikarajojen” asettaminen voi olla tarpeen niinkin päin, että rajaa aikaa, jota joutuu viettämään toisten ihmisten kanssa. Tai, vaikka ajanvietto toisten seurassa olisi hauskaa, siitä saattaa silti väsyä, ja siksi olisi hyvä laittaa kestolle joku raja, ettei tule sitten käyttäytyneeksi ikävästi pahantuulisuuksissaan. Esimerkiksi ns. erityisherkät ihmiset saattavat kuormittua ihmisten kanssa olemisesta, vaikka olisivatkin normatiivisen sosiaalisia. Ja kuten jo mainitsin, introvertit eivät tarvitse niin monia ihmisiä elämäänsä, eivätkä niin usein kuin enemmistö ihmisistä, vaan laatu on tärkeämpi kuin määrä.

Etenkin stereotyyppiset ADHD-ihmiset (aktiivisesti kontaktia ottavat, tapahtumien keskipisteessä viihtyvät) lienevät useimmiten ekstroverttejä, kun taas introversio saattaa olla epätyypillisempää ADHD-ihmisessä. ADD-ihmisissä on luonnollisesti myös omissa maailmoissaan eläviä ja vähemmän seurallisia tyyppejä, mutta toisaalta, joku saattaa olla hyvinkin seurankipeä, mutta hajamielinen ja ”jumittava”. Ja Asperger-piirteisissäkin ihmisissä on ekstroverttejä, vaikka stereotyyppinen Asperger-tapaus saatetaan kuvitella esim. tiedemieserakoksi, tai oudoksi keräilijäksi, joka ei välitä ihmissuhteista lainkaan…

Toisin sanoen, erilaisia persoonia löytyy saman diagnoosin alta. Enemmistölle ADHD-ihmisistä voi kyllä olla ihan järkevää suunnitella ystävien tapaamista ja ylläpitää kaverisuhteita vaikkapa ihan kalenterin mukaan, etteivät ne kokonaan unohdu. Mutta minunlaiseni yliherkkä, umpi-introvertti-ADHD toimii tässä(-kin) suhteessa hieman toisin; priorisoiden sitä aikaa, jonka saa olla rauhassa, koska tavanomaisen tasoinen sosiaalinen aktiivisuus olisi tällaiselle päälle ”pahaksi”.

43) ”Suhtaudu huumorilla oireisiisi – anna itsellesi anteeksi (niin toisetkin antavat helpommin).”

Varmaankin kenen tahansa on hyvä suhtautua haasteisiinsa ja kömmähdyksiinsä lempeällä huumorilla, ja liioittelematta epäonnistumisiaan ja virheitään. Liian vakava ja etenkin armoton suhtautuminen ja jatkuviin haasteisiinsa ja vaikeuksiinsa tuottaa tietysti masennusta, itseinhoa, jopa itsetuhoisuutta. Mutta rajansa siinäkin, minkä verran vain naureskelee hölmöilyilleen, etenkin, jos on aiheuttanut haittaa toisillekin.

Voisin kuvitella, että se olisi ärsyttävää, jos joku vaikkapa rikkoisi jotakin kohtalaisen tärkeää silkkaa huolimattomuuttaan, ja sitten vain vitsailisi asialla, pahoittelematta ja korvaamatta vahinkoa. Olisi kaiketi hyvä kuitenkin pyytää ihan aidosti pahoittelevalla naamalla anteeksi ja tarjoutua korjaamaan vahinko. Sen jälkeen voi kyllä antaa itselleen anteeksi ja suhtautua asiaan vaikkapa huumorilla, eikä jäädä vatvomaan tapahtunutta, haukkumaan itseään ja kehittämään lisää katkeruutta entisen päälle.

Loppujen lopuksihan olemme kaikki aika naurettavia reppanoita. Kaikilla ei tosin ole neuropsykiatrisia haasteita, mutta kaikilla on jotakin vingerrystä päässä; ainakin tunnelukkoja, rajoittavia uskomuksia, jopa harhakuvitelmia, itsetunnon haasteita, yksittäisiä pakko-oireita, riippuvuuksia, pelkoja, kummallista vallanhimoa ja muita outoja mielihaluja…

44) ”Opettele pitämään puolesi.”

Jämäkkyyden opettelu on varmaankin useimmille tarpeen, jos taustalla on kielteistä, lannistavaa palautetta ja itsetunnon haasteita. Jotkut puolustavat oikeuksiaan liian aggressiivisesti ja polkevat toisia, jotkut taas eivät pistä vastaan ollenkaan. ”Perästä vedettävät” ja ”persiille potkittavat” (näinkin rumasti jotkut sanovat vaikkapa ADD-ihmisistä, joilla on toiminnanohjauksen haasteita) eivät yleensä aja omia asioitaan, koska eivät saa sellaista aikaiseksi, vaikka tahtoisivatkin, joten heitä saatetaan onnistua potkimaan heidän kannaltaan väärään suuntaan. Jotkut taas sinkoilevat omien impulsiivisten tahtomistensa mukaan suorastaan ylienergisesti, toisiakin tieltään tuuppien, muttei heitä saa millään tekemään jotakin toisten puolesta tai yhteiseksi hyväksi. Heillä on vähän liikaakin ”omaa tahtoa”.

On hyvä tiedostaa ja ymmärtää, mitä oikeasti tarvitsee, ja tahtoa sitä, mitä tarvitsee. Eikä niin päin, että tahtoo jotakin, vaikkei oikeasti sitä tarvitsisi. Toisin sanoen, kun ”pitää puolensa”, on hyvä ymmärtää, mitä oikeastaan puolustaa. Miksi on jotakin mieltä? Miksi ei tahdo jotakin, mihin toinen painostaa? Tai miksi pysyy omassa kannassaan, vaikka se olisi erilainen kuin toisen?

Moni sanoo harkitsematta ”EI” ihan kaikkeen. Toinen sanoo ”JOO” yhtä lailla kaikkeen, koska haluaa miellyttää, tai pelkää, että siitä suututaan, jos sanoo ”en osaa sanoa” tai ”EI”. Moni sanoo kaiken varalta ”en tiedä”, ja ehkä se onkin ihan totta. Mistä sitä milloinkin tietää, kannattaako sanoa ”ei” vai ”joo”? Eihän sitä voikaan tietää, ellei ymmärrä itseään ja omia tarpeitaan. Ja jos ei oikeasti jotakin tiedä, on parempi sanoa se ääneen kuin kieltää tai myöntää heti.

Jämäkkyyden opettelun voi aloittaa tutustumalla itseensä; pintakerrosta ja sen haluamisia ja automaattiohjaustaan syvällisemmin. Se onnistuu kaikkein luonnollisimmin, kun on edes joskus ”läsnä itselleen”. Toiset ihmiset ovat kyllä jossain suhteessa ”peili” omalle käytökselle (”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä sydämesi”, sanoo muistaakseni raamatullinen sananlasku.), mutta ellei koskaan ole aivan yksin, saattaa onnistua pakenemaan tietoisuutta siitä, kuka oikeasti on.

Jostakin varmaankin löytyy esim. Bournen ”omien oikeuksien luettelo”, jonka voi lukea pohdiskellen, toteutuvatko kyseiset oikeudet omalla kohdalla. Jonkun noista ”minulla on oikeus”- hokemista voi ottaa käyttöön kommunikoinnissaankin, vaikkapa vain koemielessä. Kun sinulta seuraavan kerran vaaditaan jotakin, mitä et halua, voit aloittaa repliikkisi: ”Minulla on oikeus vastata kieltävästi…”

45) ”Etsi ihmisiä, joitten parissa sinusta pidetään ja sinua rakastetaan ja ymmärretään.”

Tämä voi olla aika haastavaa toteuttaa, ellei sellaisia ihmisiä ole luontaisesti esim. perheessä, tai ellei ole kertynyt samanhenkistä kaveripiiriä jo varhain. Luulisin, että tällaisten ihmisten löytäminen voi olla hakuammuntaa, jos yrittää suunnistaa vaikkapa netissä annettujen tietojen pohjalta. Toisaalta, ehkä joku yhteinen kiinnostus tai ominaisuus johtaa jäljille, netinkin kautta. Netissä ilmaistu identiteetti ei tietenkään aina edusta mitään oikeaa persoonaa, ainakaan täysin, joten, voiko tällaisten ”tekoidentiteettien” välillä olla realistista ”rakkautta ja ymmärrystä”? Eikö se ole enemmänkin jonkinlaista mielikuvitusleikkiä mielikuvitushahmojen välillä? Ei sillä, etteikö mielikuvitusleikkien kautta saattaisi saada terapeuttisia kokemuksia…

Mutta jos tässä puhutaan ”oikeitten ihmisten” etsimisestä, vaikkapa jokin harrastepiiri, jossa osallistujilla on samanlaisia kiinnostuksia, saattaa toimia tutustumisen alussa. Moni ehkä haluaa ensin hieman ”tarkkailla” ihmisiä saadakseen selville, millaisia nämä ovat ja miten nämä suhtautuvat itseen, ja sitten vasta tutustua henkilökohtaisemmin. Jotkut menevät suoraan asiaan, siis, pyrkivät tutustumaan nopeasti ja tähtäävät suoraan joukon keskelle. Välillä varmaan tulee takkiin, joskus ehkä jopa ”turpiin”, ainakin henkisesti. Joillakuilla on neuropoikkeavuutta ymmärtävä lapsuudenperhe, ja se voi olla voimavara, joskin tuoda myös omat yhteiset haasteensa. Minua on siunattu ainakin jossain määrin ”hullunkurisella perheellä”, joten en oikeastaan koskaan tunne olevani ihan ainoa kummajainen tällä pallolla.

46) ”Vältä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sinua tai arvosta sinua omana itsenäsi.”

Jos sattuu olemaan sidoksissa vaikkapa työpaikkaan tai sukuun, jonka keskellä kokee olevansa ”friikki” tai ”musta lammas”, saattaa olla vaikea vältellä tällaisia ihmisiä aivan täysin. Mutta, jos edes itse hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on, saattaisi malttaa pysyä omanarvontuntoisena olentona heidänkin seurassaan – sen aikaa kuin on tarpeen. Se taas, jos ihan lähiperheessä on joku tällainen ihminen, on mutkikkaampi juttu. Yhteisymmärrystä voi tosin lisätä, jos on hyvää tahtoa ja motivoitunut parantamaan ihmissuhteitaan. Omista oireista kannattaa kertoa ja pyrkiä lisäämään toisen teoreettista ymmärrystä. Empaattinenkin ymmärtäminen voi lisääntyä, kun ilmaisee avoimesti omat tunteensa ja pahoittelee omaa toimintaansa, joka liittyy vaikkapa ADHD-oireisiin. Läheinen ihminen voi olla monella tapaa tueksi ja avuksi oireitten kanssa selviytymisessä.

Jos läheinen ihminen ei arvosta sinua ”omana itsenäsi”, saattaa herätä kiusaus antaa täysi laidallinen takaisin. Jos toinen arvostelee sinua sinun puutteistasi ja hölmöyksistäsi, on aika inhimillistä esittää vasta-argumentiksi muutama ”entäs itse?”- kommentti. Niin kiihdyttävän kiehtovaa kuin tällainen toisen silmässä olevien risujen ja tukkien kaivelu onkaan, pitkällä tähtäimellä se ei toimi, vaan syö aikaa, energiaa, ja vie huomion siltä kaikelta, mikä oikeastaan on ihan hyvin. Meissä on loputtomiin arvosteltavia asioita, vikoja, puutteita. Olemme kaikki tehneet lukemattoman määrän hölmöyksiä; jos emme itsemme, niin ainakin jonkun toisen mielestä. Tällaisen analyysin aloittaminen johtaa loputtomaan suohon.

Läheisen kanssa voisi kokeilla tehdä yhdessä ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen (ks. esimerkkejä). Voisi piirtää kummankin käden samaan paperiin, jollain tavalla kosketuksiin, ja kirjoittaa käden muistilauseet kumpaiseenkin. Tulisi kenties mietittyä lauseitten merkitys niin itsen kuin tuon toisen kannalta. ”Minulla on oikeus olla oma itseni – Sinullakin on oikeus olla oma itsesi!”

47) ”Kirkasta arvosi – Valitse mielekkäitä tekoja – Älä ole riippuvainen muitten mielipiteistä!”

Tämä viittaa varsin suoraan ”hyväksymis- ja omistautumisterapian” (suomalaisittain HOT) oppeihin. Olipa ADHD-tapaus tai ei, kaikkien kannattaa ”kirkastaa arvonsa”, eli pohtia, mikä itselle on aivan oikeasti tärkeää, milläkin elämänalueella, tai elämässä yleensäkin. Kun omat arvot kirkastuvat, voi pyrkiä tekemään aiempaa tietoisemmin asioita ja valintoja, jotka johtavat näitten arvojen osoittamaan suuntaan – toisten mielipiteistä huolimatta!

Suunnista sinne, minne omat arvosi johtavat – älä sinne, mitä ”kaverit sanovat”, ”suku päättää”, ”kumppani pakottaa”, tai ”yhteiskunta painostaa”. Toki on tarpeen noudattaa lakia, ettei joudu oikeasti vaikeuksiin. Saattavathan jonkun ihmisen omat arvot olla ristiriidassa vaikkapa lain ja etiikan kanssa, joten sellaisten arvojen todentamista tuskin tämän terapiasuuntauksen kehittäjäkään suosittelisi harjoittamaan…

Ellet voi (ainakaan vielä) toimia konkreettisesti omien arvojesi mukaan joittenkin rajoittavien tekijöitten takia, suuntaudu silti arvojesi mukaisesti henkisesti, sisäisessä maailmassasi. Kuvittele arvojesi mukaista toimintaa ja sitä, millaiseen tilanteeseen toiminta voisi johtaa. Uskalla sentään ajatella arvojesi mukaista elämää! Voit tehdä siitä vaikkapa jonkinlaisen ”unelmakartan” tai omanlaisesi kuvakollaasin, tai kirjoittaa siitä itsellesi. Sellaisen on todettu lisäävän tyytyväisyydentunteita, ja uskoisin, että on pitkällä tähtäimellä rakentavampaa kuvitella mielekästä elämää itselleen kuin eläytyä päivästä toiseen jonkun tv-sarjan sankarin elämään.

Jotkin haaveet eivät ehkä toteudu tässä elämässä, tai ne saattavat muuttua matkan varrella. Vastaan tulee niitäkin asioita, joita ei olisi odottanut tai toivonut. Mutta olisiko ehkä viisaampaa vain hyväksyä se, mikä on, kun se kerta on? Mitä järkeä on ”potkia pistintä vastaan” ja vastustaa sitä, mikä sattui ilmaantumaan tiellesi? Siinähän rikkoo vain itsensä.

Ja ehkäpä, kaikista esteistä huolimatta, ne aidoimmat ja syvimmät toiveet kasvavat hiljaa ja ryöpsähtävät täyteen kasvuun tai puhkeavat kukkaan jonakin päivänä, kun olosuhteet ovat otolliset. On vain hieman haastavaa odottaa niitä sopivia olosuhteita! Mutta ehkäpä tässä odotellessa voi vetkutella jalkaa, naputella pöytää (tai läppäriä), tai uppoutua omiin maailmoihinsa.

PS: Näissä muutamassa viimeisimmässä blogitekstissä oli siis ”vanhan” ADD/ADHD- vinkkilistani sisältö, omilla kommenteillani varusteltuina. Joitakin muitakin ADHD-vinkkejä olen tainnut kirjoittaa tähän blogiin matkan varrella, ja ne löytyvät lyhenteen mukaisella tunnisteella. Ja lopuksi voin vain kirjata tähän parhaaksi toteamani vinkin, jonka löysin ihan muualta kuin tältä listalta, ja jota en sitäkään osaa vielä täysin noudattaa:

Olitpa ADHD tai et, ole, kuka oletkin – ole, koska oleminen on kaiken perusta!

ADD / ADHD – vinkkejä liittyen mielialan säätelyyn ja toimintakykyyn (jatkoa)

Tämän tekstin vinkkien aiheet liittyvät mielialan ja tunteitten säätelyyn, sekä siihen, miten suhtautua epäonnistumisiin ja miten pystyy jatkamaan toimintaansa, vaikka tuntuisi hankalalta ja tekisi mieli keskeyttää alkuunsa.

33) ”Ymmärrä mielialan vaihteluitasi ja tapoja käsitellä tai hoitaa niitä.”

Niin sanotusti ”reaktiivinen mieliala” kuuluu ADHD-oirekuvaan; se on hyvä ymmärtää itse ja selittää mahdollisesti toisillekin, jotka kenties ihmettelevät, mikä sinulle ”tuli”. (Nyt tuli mieleen joku ikivanha iskelmä: ”Mikä sulle oikein tuli? Ensin sydämesi suli, sitten muutuit yllättäin, ilman selitystä yksin jäin…” Liekö kyse tunne-elämän epävakaudesta, ADHD:sta vai siitä, että laulun ”kertoja” teki jotakin ärsyttävää, muttei tajua sitä itse…)

Vaikutuksensa tunnesäätelyyn on myös varhaislapsuudessa saadulla hoivalla (tai hoivan puutteella), mikä ei ole sekään omaa syytä, sen enempää kuin synnynnäinen temperamenttikaan. Millaiset eväät sitten onkaan saanut mielialansa säätelyyn, ei kuitenkaan ole välttämättä rakentavaa esimerkiksi kiukutella tai mököttää milloin vain, tai raivota toisille, kun itsellä ärsyttää, särkeä tavaroita, tai varsikaan käyttäytyä aggressiivisesti ketään kohtaan. Vaikka tunnesäätelyssä olisikin haasteita, joita ei ole itse valinnut, on kukin vastuussa käytöksestään, vähintäänkin jälkikäteen pahoittelemalla ja korvaamalla vahingot.

On tietysti surullista, että osa meistä syntyy sellaisella hermostolla varustettuna, että moni asia on vaikeampaa kuin normatiivisille ihmisille. Mutta, en silti itse luopuisi neuropoikkeavuuden hyvistä puolista; mieluummin siis kehitän itsesäätelytaitoja haittojen ehkäisemiseksi kuin muutan itseni pliisummaksi kemiallisilla apukeinoilla. En onnekseni ole ihan niin hyperaktiivinen ja impulsiivinen, ettenkö selviäisi jotenkuten pakollisista velvollisuuksistani luomukeinoilla. Asperger-piirteeni luultavasti vaikuttavat siihen, että olen varsin tunnollinen, enkä kovin herkästi tee mitään ”töllöntöitä”, vaikka mieli olisikin levoton.

Itsesäätelytaitoja ja mielialansa hallintaa voi ainakin jossain määrin kehittää, ja kannattaakin ehkä pyrkiä siihen, etenkin jos toistuvasti aiheuttaa itselleen ja toisille hankaluuksia siksi, että mieliala keikkuu ja ailahtelee. Aina ei tiedä syytä muutokselle, mutta jos huomaa mielialansa muuttuneen yhtäkkiä kielteiseksi, jo sen toteaminen ja ymmärtävä suhtautuminen itseä kohtaan saattaa rauhoittaa. Mieli ailahtelee ja vireystila vaihtelee; sellaista se vain on, se on OK, ja se menee joka tapauksessa kohta ohi. Parasta mitä voi tehdä näissä hetkissä on olla tekemättä mitään; hengitys pitää huolen itsestään.

34) ”Varo tuhoisaa käytöstä – liioittelua, ongelman suurentelua ja muuta kielteistä kuvittelua. Käytä ylivireys rakentavalla tavalla.”

Kokemukseni mukaan muutkaan ihmiset eivät yleensä halua kuulla liioittelevia kuvauksia siitä, miten kurjasti asiat ovat, eikä se piristä itseäkään. Ylivireä olotila saattaa kuitenkin aikaansaada tällaista latinkia, niin että tulee viritettyä ongelmatkin aivan hirvittäviksi, suorastaan katastrofaalisiksi. Ja siitä saa hyvän syyn purkaa tuohtumustaan, kolistella kattiloita tai muita käsillä olevia tavaroita aivan kuin kaikki olisi niitten syytä, ja paiskoa ovia ilmaisten metelillä kaikille muillekin, että minun egoni on nyt kovin loukkaantunut maailmankaikkeudelle siitä, että asiat ovat huonosti ja vaikeasti. Tai, ehkäpä on vain niin epämääräisen levoton olo, että kaipailemme jotakin syytä sille. Syntipukki voi olla se, joka sattuu epäonnekseen kohdalle juuri silloin.

Ellei pysty rauhoittumaan epämääräisestä levottomuudestaan, on sangen järkevää purkaa energiaa vaikkapa tekemällä jotakin hyödyllistä ruumiillista aktiviteettia. Kyllä – huusholli voi oikeasti olla kuin sikolätti tai räjähdyksen jäljiltä, mutta asian sadattelu ja itselle raivoaminen ei ole kovin järkevää energian käyttöä. Sen sijaan, jos vain suinkin onnistuisi tavoittaa ratkaisukeskeinen näkökulma tilanteeseen, saattaisi vaikka ottaa tyhjän roskapussin ja alkaa kerätä roskia. Kykkiminen ja kumartelu käyvät jumpasta. Tai, voisi vaikkapa tarttua imuriin ja aloittaa jostakin nurkasta, vaikka sinne putkeen imeytyisi pari sukkaakin, kynänkorkki, nenäliina ja paljon klemmareita (saahan ne sieltä pussista pois, jos ne haluaa säästää).

Joskus mieltä ärsyttävälle ja kuohuttavalle asialle ei ole käytännön ratkaisua, ja silloin voi olla hyvä lähteä kävelylle tai hölkkäämään, niin mieli kenties tasaantuu ja ongelmakin ehkä kutistuu, kun siihen ei lataa enempää omaa energiaansa. Vireys nostattaa tunteita, tunteet paisuttavat kärpäsistä härkäsiä, ja ”härkästaistelu” on ihan tyhmää ajanhukkaa.

35) ”Käytä ’aikalisiä’, kun alat hermostua, hämmentyä, ahdistua, tms.”

”Aikalisiä” on erilaisia, ja niitä voi kehitellä itsekin, itselle sopiviksi. Yksi menetelmä on esimerkiksi ”liikennevalotekniikka”:

1) PYSÄHDY 2) HARKITSE 3) TOIMI. Impulssin tullessa voi kuvitella mielessään liikennevalot; punainen syttyy, kun on oikeasti hyvä pysähtyä (siis, jättää tekemättä se hölmöys, mikä mieleen ehkä nousi.) Keltaisen valon ajan rauhoitutaan ja harkitaan. Vihreä valo syttyy vasta, kun pystyy valitsemaan viisaamman tavan toimia.

Samantapainen idea aktiivisella rauhoittelulla:

1) STOP – pysähdy. 2) Hengitä, kunnes olet rauhoittunut ja pystyt ajattelemaan, mitä oikeasti kannattaa tehdä. 3) TOIMI.

Tai: 1) PYSÄHDY 2) LASKE KYMMENEEN 3) JATKA VASTA SITTEN. Voi tosin olla joskus tarpeen laskea vaikka sataan (ja tietenkin myös hengittää, ettei kokonaan kupsahda).

Usein on tarpeen myös poistua paikalta, jos tilanne tai seuralainen on se, mikä ärsyttää. Tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, esim. autolla ajaessa. Silmien sulkeminenkin toimii, jos on turvallisessa paikassa.

Eli: 1) HUOMIO MUUALLE ÄRSYKKEESTÄ, TAVALLA TAI TOISELLA. 2) HUOKAUS, JA HENGITYS, HENGITYS, HENGITYS… Kunnes tunneimpulssi laantuu. 3) TEE, mitä kannattaa oikeasti tehdä.

Tai, myötätuntokeskeisesti:

1) PYSÄHDY ja tunnista, että nyt on vaikea hetki (tuntuu pahalta, pelottaa, suututtaa, ahdistaa tms.) 2) HENGITÄ syvään ja osoita itsellesi myötätuntoa sanoin ja rauhoittavalla kosketuksella, aivan kuin lohduttaisit lasta ja hyvää ystävää. 3) Jatka vasta sitten, kun olet rauhoittunut.

36) ”Ota vastuu teoistasi ja mahdollisista virheistäsi: hillitse halusi sabotoida asiat kokonaan ’pikkuvirheitten’ takia.”

Tekevälle sattuu, ja sählääminen kuuluu asiaan, kun jotakin yrittää tehdä. Ihmisellä saattaa kyllä olla kiusaus heittää hanskat tiskiin, kun jokin menee pieleen. Joskus tuntuu, ettei kärsivällisyys riitä yrittää uudelleen, eikä halua hakata päätä seinään, jos ennakoi epäonnistuvansa taas. Joskus on jo niin kyllästynyt kyseiseen tekemiseen, eikä senkään takia huvita yrittää uudelleen. No, aina ei olekaan pakko jaksaa yrittää, mutta joskus voisi olla ihan mukavaa saada jotakin valmiiksi. Ehkäpä voisi päättää, että yrittää edes kolme kertaa? Ja ellei vieläkään onnistu, voi miettiä, haluaako kokeilla samaa vaikkapa seuraavana päivänä, kun on rauhoittunut ihan kunnolla ja ehkä muistuttanut itseään tarvittaessa siitä, miksi alun pitäen halusi moista asiaa edes yrittää.

Oikeasti tärkeitä asioita ei siis kannata sabotoida kokonaan, vaan pyrkiä rauhoittumaan välillä, kunnes tuntuu, että voi kokeilla uudelleen. Motivaatio on oleellista. Vähemmän tärkeät asiat voi suosiolla unohtaa, ellei ole hommasta vastuussa jollekin toiselle taholle. Eihän ihmisen tarvitse osata kaikkea eikä saada kaikkea aloittamaansa valmiiksi, joten omia huvikseen aloitettuja juttuja ei ole mikään pakko tehdä loppuun. Ehkä jonakin päivänä, ehkä ei.

37) ”Älä lopeta projekteja, keskusteluja tms. ennenaikaisesti, vaikka tuntisitkin kärsimättömyyttä.”

Tämä liittyy tuohon edelliseen joiltain osin. Jos jokin asia, tehtävä tai projekti on sinulle oikeasti tärkeä, sen eteen kannattaa pinnistellä, myös kärsivällisyyttään. Esimerkiksi keskustelu läheisen kanssa voi käydä puuduttavaksi ja tuskastuttavaksi, mutta joskus kannattaa käyttää erilaisia keskittymisen apukeinoja ja vireystilan kohottajia, ettei tule lopettaneeksi sitä kesken. Tympeistäkin asioista keskustelu voi onnistua paremmin vaikkapa kävellessä, tai jotakin käsillä puuhastellen. Eihän kaikkia ihmisiä tarvitse tuijottaa silmiin, eikä ole pakko nököttää nenätysten osoittaakseen kuuntelevansa keskustelukumppaniaan. Etenkin tutulle ihmiselle voi sanoa, että ”minun on helpompi keskittyä kuuntelemaan, jos voin samalla piirtää” tms.

Joillekin ihmisille on apua siitä, jos projektia tekemässä on useampia ihmisiä, jotka tarvittaessa ”potkivat” ja patistelevat, jos itse alkaa kyllästyä, tai meinaa lopettaa homman kesken. Henkilökohtaisesti en useinkaan hyödy potkimisesta ja patistelusta, vaan stressaannun siitä, ja saatan ruveta suorastaan välttelemään moista seuraa tai tekemistä. Joskus saatan toki tehdä joitakin asioita tehokkaammin toisen ihmisen takia kuin tekisin itsekseni, mutta se johtuu myös vastuuntunnosta. Jos olen jotakin luvannut, pyrin sen tekemään, vaikka olisin kuolettavan kyllästynyt. Ei siis kannata antaa lupauksia liian hövelisti. Mutta joskus inspiraatio pelastaa omatkin umpikujaa kohti luisuneet projektit.

38) ”Muista toimenpiteet epäonnistumisten varalta.”

Itselleen voi laatia listan keinoista, joita voi kokeilla, kun jokin menee pieleen. Voi vaikkapa kyhätä muistutuskortin kannustus- tai lohdutuslauseista luuserimielentilassa luettavaksi. Muistot onnistumisista voi yrittää nostattaa mieleen. Fyysinen tekeminen voi auttaa päästämään höyryjä ulos, kun pannu käy kuumana pettymyksestä tai turhautumisesta: juoksulenkki, punnerruksia, paikoillaan hyppimistä, painavien huonekalujen siirtelyä…

Ja joskus, kun kertoo jollekulle toiselle, että jokin asia meni itsellä pieleen, saattaa jopa kuulla jotakin lohduttavaa. Liioitella ei kannata, koska toisella ei varmaankaan huvita kuunnella yletöntä valitusta, mutta harminsa voi jakaa ja aiheellisen tunteensa ilmaista. Se on ihan ymmärrettävää, että harmittaa. Ja oikeasti, jos jollakulla menee tavallista useammin jokin asia pieleen, hän tarvitsee enemmän sympatiaa kuin ”tavanpulliaiset”, jotka selviävät vähemmillä koetuksilla, eivätkä siksi ole niin alttiita esim. kokemaan huonoutta ja masentumaan.

39) ”Yritä pitkittää onnistumisen hetkiä ja muistaa ne!”

Mitenköhän pitkiksi näitä onnistumisia olisi hyvä pitkittää? Vierastan itse kaikenlaisia ylettömiä ”tuuletuksia”, jotka luultavasti sopivat paremmin ekstroverteille. Mutten sano, etteikö sellainen toimisi useimmilla ihmisillä (ovathan ekstrovertit enemmistönä), joten, kuka kokee mielekkääksi, tuulettakoon ja riemuitkoon äänekkäästi ja näkyvästi, yhdessä tai yksin. Ei siinä ole sinänsä mitään pahaa, mutta saattaa se tuntua vähän pahalta sivustakatsojasta, joka on ehkä epäonnistunut juuri siinä, missä onnekas onnistui. Retostelu ja kehuskelu saattavat aiheuttaa närää, mutta joka tapauksessa, ihminen saa olla iloinen siitä, kun onnistuu, ja kaikkien epäonnistumisten vastapainoksi on hyvä muistaa ne tilanteet, jotka ovat sujuneet hyvin tai jopa varsin hienosti.

Yleensäkin myönteisten asioitten muistelu on hyväksi; esim. voi kerrata, mitkä asiat sujuivat ihan hyvin vaikkapa tällä viikolla, tai aiemmin elämässä. Hyviä hetkiä muistelemalla tulee nostatettua sitä tosiasiaa, että hyviäkin asioita, kuten onnistumisia, tapahtuu. Yleensä sähläämisiä ja ikäviä asioita nousee mieleen useammin, kun ne ovat niin tunteikkaita hetkiä, niin ne syöpyvät mieleen tehokkaammin.

Toisin sanoen, nostata tunteita onnistumisen hetkellä; pitkitä sitä tunnetta omalla tavallasi, niin se jää tehokkaammin mieleen. Siitä voi luoda mielikuvan, elävän muiston, jonka voi kytkeä vaikkapa johonkin muistoesineeseen. Esinettä voi sitten katsella tai hypistellä, kun usko omiin kykyihin on koetuksella.

40) ”Varaudu masennukseen onnistumisen jälkeen - Innostavan asian loppumista seuraa apatia.”

Ainakin pidempien mielekkäitten projektien jälkeen saattaa tosiaankin vaipua jonkinlaiseen apatiaan. Tekeminen, josta on innostunut, saattaa vallata mielen pidemmäksikin aikaa, ja valmiiksi saamisen jälkeen voi olla varsin tyhjä olo. Tämän tapaista varmaan tapahtuu lyhemmässäkin ajassa, päivänkin sisällä, useamman kerran. Innostava tekeminen saattaa kestää vain jonkun aikaa – sitten se on ohi, ja tulee tympeä, turhautunut olo. Mieli kaipaa lisää tekemistä, lisää ”pureksittavaa”, tai jotakin kiinnostavaa…

En tiedä missä määrin ajoittainen ”virikenälkä” tai tympääntyminen koetaan tai tulkitaan ”masentuneena olona”. Sen tapainen ”masennus” nimittäin voi mennä nopeastikin ohi, kun mieli löytää jotakin innostavaa. Ja tästä päästään siihen, mistä aloitettiin, eli, mielialan säätelyyn.

ADHD- ihminen saattaa kokea ”masentuneita olotiloja” useinkin, mutta ne eivät välttämättä kestä pitkiä aikoja. Mutta tavallista on sekin, että ADHD-ihminen on vuosikausia masentunut, eikä välttämättä tunnista sitä itse. Ja toisaalta, ADHD-oireita ei aina tunnisteta masennuksen ja uupumuksen takaa, jos ihminen on pitkittyneesti masentuneena ollut enemmänkin apaattinen eikä ylivilkas, ja keskittymisvaikeudet ja hajamielisyydenkin voi laittaa väsymyksen piikkiin.

On hyvä, että ns. neuropsykiatrisia piirteitä tunnistetaan aiempaa paremmin, ja että niihin saa apua ja neuvontaa siinä missä kansantauteihinkin. Mutta omahoito on näissäkin vaivoissa isossa roolissa. Onneksi paljon on tehtävissä ”kotikonstein”. Kun vain muistaisi ja saisi aikaiseksi… Edes yksi asia kerrallaan.

PS: Vinkkilistasta on jäljellä vielä yksi satsi, liittyen ihmissuhteisiin.

ADHD – vinkit jatkuvat: muistilapuista turvalliseen irrotteluun (vinkit 27 – 32)

Suosittelen tekemään tällaisen
muistilapun, vaikkei yleensä
harrastaisi muistilappuja : )

Seuraavaksi käsittelemäni ADD / ADHD – vinkit liittyvät ensinnäkin muistiinpanojen tekemiseen ja hyödyntämiseen, ja toisekseen, toimintakyvystä huolehtimiseen, pitkällä tähtäimellä.

Mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin liittyviä vinkkejä tulee vielä tämän tekstin jälkeen, kunhan ehdin nekin reflektoida oman kokemukseni kautta.

27) ”Pidä muistilehtiötä ja kynää tarosalla!”

Hyödyllisimpiä asioita mitä olen vuosien saatossa oppinut, on pitää aina mukana jonkinlaisia paperilappusia, vihkoja, lehtiöitä, muistilappuja tai muuta, mihin voi kirjoittaa, ja kyniä; kaiken varalta useampia, koska nekin häviävät helposti. En ole tottunut käyttämään puhelimen muistiota, mutta laitan kyllä oman tietokoneen näytölle digitaalisia muistilappuja. Ja ostoslista tulee kotoa tekstiviestinä, jos täytyy tehdä isommat ostokset kerralla. On turha kuormittaa muistiaan sillä, että yrittäisi muistaa ulkoa kaiken mahdollisen. Etenkin tärkeimmät asiat on hyvä kirjata muistiin. Se vähentää stressiä ja murehtimista (”Entä jos unohdan…?”). Ei ole iso vahinko, jos sattuu muistamaan asian ilmankin muistiinpanoa tai listaa, mutta se voi olla, jos on kuvitellut muistavansa, muttei muistakaan. Sitä paitsi, kun kirjoittaa asian ylös, siitä jää selkeämpi mielikuva muistiin, vaikka lapun kadottaisikin!

28) ”Lue kynä kädessä ’ajatusryöppyjä’ varten.”

En ole koskaan oikeastaan halunnut töhriä omistamiani kirjoja omilla merkinnöillä, sen enempää kuin kirjastosta lainattujakaan. Jostain syystä haluan pitää kirjat mieluummin siisteinä. Kouluaikaan siihen oli vähän painekin, kun oppikirjat käytettiin uudelleen. Lukioaikaan taisin kyllä sotkea joitakin kirjoja omilla lisäyksilläni, ja monisteisiin ja tulosteisiin töherrän ja kirjoittelen omia huomautuksiani, teen alleviivauksia ja piirtelen mitä sattuu, edelleen. Ja kun luen jotakin kirjaa, jossa on itseäni kiinnostavaa asiaa, kirjoitan asioita lapuille ylös; joko lainauksia sisällöstä, tai omia ajatuksiani, joita asioista herää. Muistilappusia ja sekalaisia ruutupaperinpaloja kertyykin sitten sinne tänne. Niitä on kirjan välissä, yöpöydällä, laatikoissa, lattialla, laukun pohjalla…

Siinä on hienoinen ongelma, että lappuset leviävät ja sekoittuivat toisiinsa, ja saattavat kadottaa yhteytensä alkuperäislähteeseen. Joku saattaisi ajatella, että olisi järkevää kirjoittaa muistiinpanonsa vihkoon, jossa ne pysyvät kiinni ja järjestyksessä. Olen kyllä kokeillut sitäkin, mutta minulle kävi ennemminkin niin, että vihkon sisään tehnyt muistiinpanot unohtuivat sinne kansien väliin. ”Poissa silmistä, poissa mielestä!” Ja ehkäpä siksi olen omaksunut tavan suosia irtolappusia. Joskus käy niin, että jossain sopivassa hetkessä poimin ne lappuset sieltä, mistä niitä löytyykään, ja laittelen ne eteeni sikin sokin. Voi olla, että siinä vaiheessa näenkin uusia yhteyksiä lappusten sisältöjen välillä.

Ehkäpä tämä lappusten levittely, sekoittelu ja uudelleen jäsentely heijastelee sitä, miten asiat ovat ”päässänikin”. Nehän ovat jonkinlaisessa eläväisessä pilviverkostossa; eivät järjestyksessä ja lokeroissa. Toisin sanoen, eri kirjoista tekemäni muistiinpanot ja satunnaiset kesken muitten tekemisten saamani ideat sekoittuvat mieleni työpöydällä, ja näen yhteydet niitten sisältöjen välillä. Tämä on minulle ominainen tapa, eikä ehkä sovellu kaikille. Eikä kaikkien edes tarvitse lukea kirjoja kynä kädessä, tai laisinkaan. Monet ihmiset oppivat asioita vallan hyvin ilmankin kirjoja, ja muistavat asiat ilmankin lappusia.

29) ”Lataa akkuja – eli tee jotakin rauhoittavaa, rentouttavaa, helpottavaa.”

Tämä ohje on varmasti aivan yleispätevä, siis, muillekin kuin ADHD- ihmisille. Mutta jos satut olemaan pääosin yliaktiivinen, saatat toisinaan kuluttaa virtasi loppuun touhuamalla ilman taukoja. Tai, saatat vaikkapa stressata itsesi pelkällä ajattelulla suorastaan uupumuksen rajalle, vaikket liikauttaisi evääsikään. Saatat olla ärsykeherkkä, kärsiä ääniyliherkkyydestä ja hälinästä, tai kuormittua yleensäkin huomattavasti vähemmästä touhuamisesta kuin neurotyypilliset ihmiset. Joten, on hyvin tärkeää tunnistaa, mikä itseä rauhoittaa ja rentouttaa. Milloin kaipaa hiljaisuutta, milloin luonnonääniä, milloin musiikkia? Mitä haluaa nähdä, että olo tasaantuisi ja silmät rentoutuisivat? Onko hämärässä tai pimeässä oleskelu rauhoittavaa? Olisiko tarve heittäytyä pitkäkseen, vaikka lattialle, ellei sopivaa huonekalua ole lähettyvillä?

Voisin kyllästyttävyyteen asti suositella esim. rauhoittavaa hengitystä, venyttelyä, erilaisia tietoisia liikkeitä, rentoutusharjoituksia, ja tietoista läsnäoloa. Mutta olipa tekeminen mitä tahansa – vaikkapa ikkunasta ulos katselua, tiskaamista, jaloittelua, sohvassa hiljaa istumista – siinä saattaa olla läsnä sillä tavoin, että pääsee irti ajattelevan mielensä pulputuksesta ja pysähtyy tähän hetkeen. Oman mielenkiinnonkohteen parissa vietetty aikaa toimii useimmille stressiä lievittävänä ja palauttavana tekemisenä. Ajan turvaaminen siihen on oleellista, ellei halua hiillostaa itseään loppuun.

30) ”Varaa suunniteltua ’löhöämisaikaa’ tai aikaa turvalliseen ’irrotteluun’”.

Tämä liittyy osittain tuohon edelliseen ”akkujen lataamiseen”. On hyvä olla aikaa, jolloin ei ole pakko tehdä mitään; eli, voi vaikka löhötä, jos se tuntuu luontevalta. Muistaakseni esim. Bournen ”Vapaaksi ahdistuksesta” – opuksessa puhuttiin ”luppoajasta”, jota olisi hyvä olla tunti päivässä, päivä viikossa, ja viikko muutaman kerran vuodessa. En tiedä sitten, miten neljän viikon kesäloma tähän ideaan sopii? Itse pitäisin vapaata mieluummin tasaisemmin pitkin vuotta kuin kerran vuodessa pitkässä pötkyssä. Kesälomaan latautuu liiaksi paineita, jos se on ainoa pidempi vapaa vuodessa. Sitä paitsi, jos arki on liian täynnä, loma-ajoille kasautuu erilaisia hommia, joita sitten yrittää tehdä, samalla kun olevinaan pitäisi lepäillä ja löhötä. Eihän siinä ole mitään järkeä, oikeasti! Arjen tulisi olla sellaista, ettei hommia ja hoidettavia asioita keräänny sellaiselle ajalle, joka on muka rentoutumista ja lepoa varten. Levon ja työn tasapainoa on helpompi säädellä viikkotasolla kuin vuositasolla.

Mikä sitten on turvallista ”irrottelua”, ja mistä tulisi päästä irti? Ikävistä ja ahdistavista kokemuksista kannattaa kyllä irrottautua, ikään kuin ravistaa ne yltään, kuten eläimet tekevät stressiä koettuaan. TRE-menetelmä on yhdenlainen sovellus tästä. Irrottautuminen esim. murehtimisesta ja märehtimisestä on psyykelle terveellistä, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu edistää irrottautumista mielensä vallasta, vähemmälläkin ulkoisella toiminnalla. Tarvitaanko siis aina jotakin eritystä ”irrottelua”? Itse sanoisin, että ei välttämättä, aina, mutta joskus turvallinen ”irrottelu” on tarpeen. Voi olla virkistävää katsoa joku oikeasti hauska komedia, ja nauraminenhan rentouttaa tehokkaasti. Tai, voi tehdä jotakin hieman outoa (mutta vaaratonta). Muistan, kun lapsena laitoimme tyynyjä vaatteitten sisälle, ja leikimme ”Michelin-ukkoja”. Tai, kävelimme jalat koukussa, kädet polvitaipeitten ympärille lukittuina. Isosisko puki meitä pienempiä hulluihin vaatteisiin, joissa lyllersimme kylän läpi. Sen jälkeen oli mieltä ylentävää saada olla oma itsensä…

Mutta tästäkin voi olla monta mieltä; mikä sopii yhdelle, voi olla epäsopivaa toiselle. Jos on mahdollista kokeilla, mikä itselle sopii, niin sittenpähän tietää. Ja, kannattaa muistaa, että asioitten pakeneminen on eri asia kuin ”irrottelu”. On mahdollista juuttua irrottautumiseen, eli, pysytellä pakosalla kaikesta ikävästä ja ahdistavasta, paeten arkeaan aina kun mahdollista; jolloin ei saa tehdyksi mielekkäitä muutoksiakaan, ja tilanne jatkuu. Siis, irrottaudu, mutta älä kokonaan karkaa…

31) ”Valitse hyviä, hyödyllisiä mieltymyksiä, joihin voi turvallisesti ’jäädä koukkuun’.”

Tämä liittyy myös osittain edelliseen. Joillakin ihmisillä on esimerkiksi ”mieltymys” päihteitten käyttöön, eikä tietenkään ole terveellistä kehittyä riippuvaiseksi elimistölle haitallisista aineista. Mutta jos perii taipumuksen ”koukuttua”, ei siitä pidä itseään liiaksi syytellä ja tuomita, vaan voi olla myötätuntoinen, kun joutuu mahdollisesti kärsimään tämän taipumuksensa takia enemmän kuin jotkut toiset. Erilaiset extreme-kokemuksetkin voivat aiheuttaa riippuvuutta. Kun kokemuksiin tottuu ja kyllästyy, tarvitsee aina vain enemmän ja useammin, jotta saa saman miellyttävän vaikutuksen aikaan. Toiminnot saattavat siis äityä liian rajuiksi ja jopa vaarallisiksi, kun ei saakaan enää tyydytystä siitä vähemmästä, mikä alun perin oli hauskaa.

Tottumisen ja kyllästymisen voi ehkäistä paastoamalla ylenmääräisistä virikkeistä, siinä missä ruuastakin. Ja mitä tietoisemmin tekee ja kokee sen, mitä sitten tekeekin, saa enemmän irti yksinkertaisistakin asioista. Ei tarvitse saada aina uusia ”tajunnan räjäyttäviä” ulkoisia elämyksiä, kun on sisäisesti ”hereillä”. Haluaako ihminen oikeasti olla riippuvainen ulkoisesta maailmasta, tässäkin suhteessa? Tietoisuuden laajentamista voi harjoitella, jos uskaltaa kohdata elämän itsessään sellaisena kuin se on, edes hetkittäin. Loppujen lopuksi tässä hetkessä on ikään kuin avaruus – ääretön ulottuvuus tutkittavaksi, ja voisiko olla rajumpaa seikkailua kuin tutustua äärettömyyteen?

32) ”Liiku pontevasti ja säännöllisesti. Tee liikkumisesta hauskaa, niin jaksat harrastaa sitä lopun elämääsi!”

Ehkäpä on minun lisäkseni muitakin ihmisiä, joilla koulun liikuntatunnit tappoivat kiinnostuksen harrastaa mitään erityistä liikuntalajia. Kävelyä ei onneksi pidetty varsinaisena lajina, joten sitä on voinut tehdä ilman yököttäviä mielleyhtymiä vastenmieliseen pakkourheiluun epämukavassa seurassa. Koulun ulkopuolella leikin veljeni kanssa jopa urheilukisoja, koska hän halusi laatia tulostaulukoita ja pitää kirjaa suorituksista, ja minä leikin mukana, ja totuin häviämiseen (koska olin nuorempi ja pienempi). Leikin ollessa monipuolisimmillaan heitimme puukeihästä, työnsimme kivikuulaa, juoksimme, painimme, nyrkkeilimme, hyppäsimme pituutta ja korkeutta, kokeilimme jopa seiväshyppyä… Niin, en erityisemmin intoile kilpaurheilusta, mutta oli ihan hauskaa leikkiä urheilukisaa veljen kanssa pelleillen. Leikimme joskus kiukuttelevaa tennistähteäkin, siinä missä ylimielisiä rallikuskeja tai juoppoja mäkihyppääjiä...

Leikkimielen kautta tuli siis oltua jollain tapaa liikunnallinen lapsi ja kanavoitua ylimääräistä energiaansa. Ja ellei ollut kotitöitä, kävimme kävelyllä tai pyöräilemässä yhdessä, koska isä valvoi sitä, että tekisimme edes jonkun aikaa päivästä ”jotakin hyödyllistä”. Liikkuminen oli ihan mukavaa veljen kanssa leikkien tai jutellen, mutta myöhemmin pidin yksinäisistä kävelyretkistä, tai pitkistä pyöräilyistä. Ryhmäliikkujaa minusta ei ole tullut, edelleenkään, ja ”urheilu”-sanaan liittyy minun mielessäni kielteisiä mielleyhtymiä. Kilpaurheilussa haisee raha, ja missä se haisee, löytyy myös mädännäisyyttä ja ”raatoja” (eli uhreja, unohtamatta luontovaikutusta).

Joittenkin mielestä kilpaileminen on ”hauskaa”, ja ellei eettisyys unohdu, auttaahan urheileminen ylläpitämään liikunnallisuutta ja tavoitteellisuutta. Itse kuitenkin motivoisin itseäni liikkumaan mieluummin leikkimielellä kuin kunnianhimolla tai voitontahdolla. Eniten kuitenkin hyödynnän luontoa liikuttajana. Se on kaikkein toimivin ympäristö saada itsensä liikehtimään. Mikä sitten on riittävän ”pontevaa” liikkumista? Aina ei ole ylettömästi energiaa ”pontevuuteen”, mutta joskus halkojen mättäminen saattaa sujua ”pontevasti”, tai siivoaminenkin, jopa, tai joku rakentamiseen liittyvä homma. Omaa kehokokemusta saattaa jäsentää, kun tekee jotakin lihasvoimaa vaativaa. Ripeä liikunta palauttaa stressistä ja kehittää myös pitkällä tähtäimellä stressinsietokykyä, joten vinkki sinänsä on aivan tarpeellinen, ja allekirjoitan myös sen, että hauskuutta lisäämällä liikunnasta saa todennäköisemmin tavan kuin yrittämällä pakottaa itsensä johonkin suoritukseen. Joillekin ihmisille ”hauskuus” tulee toisista ihmisistä tai kilvoittelusta; ja mikäpä siinä, ellei näitäkään ”kannustajia” ota liian tosissaan. Mitä järkeä on stressata itsensä liikunnalliseksi? Stressaamalla saattaa ”syödä” liikunnan henkisen terveyshyödyn.

Liikunnan puute ei tosin olisi mikään kansanterveysongelma, jos ihminen eläisi vielä metsästäjä-keräilijänä. Ja minä luulen, että monet ADHD-ihmiset soveltuisivatkin paremmin tuolle aikakaudelle. Minä tosin saattaisin majailla välillä luolissa ja tehdä kalliomaalauksia, tai sitten olisin jo kuollut nälkään, kun en haluaisi osallistua yhteiseen peurajahtiin, ja sattuisi huono marjakausi; tai joku kärsimätön ja nälkäinen kanssaeläjä kumauttaisi nuijalla, kun olisin tarkistamassa huolella tehtyä rysääni, niin ajatuksissani, etten kuulisi hiipiviä askeleita. Tai sitten joku karvaisempi olento söisi käteni, kun yrittäisin ystävystyä sen kanssa petyttyäni tai kyllästyttyäni kanssaihmisiin.

PS: Vinkkejä on vieläkin jäljellä, liittyen ADHD-ihmisten mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin.

AD(H)D – vinkkejä, kuten, miten EI kannata stimuloida itseään! (Jatkoa edellisiin)

Elokuun lopulla noin puoli kuuden
aikaan. Elähdyttävää stimulanttia.

Jatkan tässä aikoinaan muistiin kirjaamieni ADD/ADHD- oireisiin liittyvien vinkkien läpikäyntiä. Ennakkosilmäilyn perusteella seuraavien vinkkien teema näyttäisi olevan ”ongelmien kehittely ja itsen stimulointi haitallisella tavalla”. Tylsistynyt tai turhautunut ihminen alkaa toisinaan kehitellä itselleen ajanvietettä tai herätteitä, ettei vaipuisi epämukavaan horrostilaan. Virikkeeksi kelpaa siihen hätään monenlainen älynväläys tai vähä-älyinenkin itsensä stimulointi. Jos sattuu olemaan vilkas mielikuvitus, ongelmien kehittely, ennakoiva kuvittelu, kauhukuvien luominen, jossittelu, vatvominen ja sen sellainen tuo tehokkaasti virikettä apatiaan vajoamassa olevalle mielelle, tai sitoo epämääräisen levottomuuden edes jonkinlaiseen kohteeseen. Jos taas mielikuvitus ei toimi, saattaa tulla tehtyä kaikenlaista typerää enemmän tai vähemmän tarkoituksella, tai vaikkapa aloitetuksi jonkinlaista sanaharkkaa tai väittelyä, tai suoranaista riitaa mitättömistä asioista, ihan vain turhautumisesta. Kun mikään ei liikahda, ja tuntuu liian ”elottomalta”, etenkin motorisesti ylivilkas tapaus lähtee itse liikkeelle.

Kun keskittyminen häröilee, ihminen saattaa haluta kiinnittää sen edes johonkin; niinpä hän onnistuu juuttumaan esimerkiksi tunteikkaisiin vuorovaikutusvälikohtauksiin tai vaikkapa kauhukuvitelmiin. Toisaalta, jostakin syystä jo virinnyt levottomuus ja epämääräinen hermostuneisuus tuntuvat pakottavan tekemään edes jotakin, vaikkapa valittamaan maailman kurjuutta tai oman elämänsä kurjia puolia kelle tahansa lähettyvillä olevalle elolliselle. Kärsimystähän on olemassa, kiistattomasti, meillä kaikilla, ja sen vastapainoksi tarvitaan myötätuntoa. Mutta henkistä kärsimystään ei kannata boostata ihan vain itseään stimuloidakseen. Kurjuudesta puhuessaan tulee samalla vahvistaneeksi kurjien ilmiöitten olemassaoloa; joskus jopa liioitelleeksi niitä, jotta saa tunnelmansa viritettyä erityisen stimuloivaksi. Tällainen kärsimyksen nostatus ja siihen uppoutuminen on tietysti raskasta myös ihmiselle itselleen. Mielialan kannalta olisi hyvä, jos huomion saisi siirretyksi johonkin muuhun kuin omiin kielteisiin ajatuksiinsa. Kanssaihmiset voivat auttaa tarkkaavaisuusongelmaista siirtämään huomion toisaalle; sehän se nimenomaan on vaikeaa, jos on taipumus uppoutua ja ylikeskittyä asioihin; etenkin niihin ”mielenkiintoisiin”. Ja mielihän kiinnittyy tunteita herättäviin asioihin; olivatpa nuo tunteet mukavia tai epämukavia.

Vireystilan säätelyn haasteet tarjoavat siis toimivan perustan esimerkiksi murehtimiselle, tyhjänpäiväiselle riitelylle, valittamiselle, hölmöilylle, älyttömyyksille; ja näissä seuraavissa vinkeissä on siis jossain määrin käsitelty tätä teemaa.

23) ”Hyväksy pelkosi siitä, että asiat sujuvat hyvin ja tuntuvat helpolta!”

En oikein tiedä, miksi asioitten sujuminen ja helppous pelottaakaan niin kovin. Johtuuko pelko siitä uskomuksesta, että ”kaikki menee kuitenkin aina pieleen” (koska siten on käynyt aika usein)? Eikä kukaan kai halua varta vasten pettyä, jos pettymys olisi ennalta estettävissä. Ja kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tai, herääkö joskus sellainen pelko, että jos jokin tuntuu liian helpolta, on saattanut käsittää tehtävän väärin? Sellaistakin on saattanut joskus sattua, kun on huolimattomasti tulkinnut jonkin asian omalla tavallaan, ja sivuuttanut joitakin keskeisiä seikkoja esimerkiksi jostakin käyttöohjeesta.

Vai onko liian helppo niin tylsää, että siihen voi kyllästyä, ja pelottaa, että homma jää siksi kesken, kun siinä ei ole riittävästi haastetta? Kenties pelon syy vaihtelee tilanteesta riippuen. Itse olen ehkä kuitenkin taipuvaisempi odottamaan ja ennakoimaan ongelmia, ja varautumaan niihin etukäteen miettimällä asiat ja tilanteet läpi tunnistaakseni ne asiat, jotka saattavat mennä pahiten pieleen. Ja koska se pieleen meneminen on tavallaan mahdollista aivan kaiken kohdalla, uudet asiat tuntuvat jostain kumman syystä hieman vastenmielisiltä. Paitsi tietysti, jos varta vasten haluaa elämään hieman haastetta, kannattaa yrittää vaikkapa tehdä ruokaostoksia eri kaupasta kuin yleensä. Se on varsin ärsyttävää, ja todennäköisesti unohtaa jotakin, kun ei voi käyttää hyllyjärjestystä ja tuttuja mielikuvia muistin apuna.

24) ”Älä haali liikaa tekemistä stimuloidaksesi itseäsi!”

Jos sattuu olemaan energisellä tuulella, saattaa hyvin helposti suunnitella päiväänsä, viikkoonsa, lomaansa tai elämäänsä yleensäkin liiaksi kaikenlaista, mitä haluaa tai pitää tehdä, syystä tai toisesta. Jotkut ihmiset pitävät itsensä kiireisinä tekemällä koko ajan jotakin, miettimättä edes välillä, mitä oikeasti kannattaa tehdä. Liika tekeminen voi olla myös pakenemista oman ajatusmaailman ja tunteitten kohtaamiselta. Pysähtyminen voi olla pelottavaa, jos pois mielestä työnnetyt asiat ja tunteet pääsevät tunkeutumaan mielen sisäiselle näytölle. Mutta tämä on vähän eri asia kuin se, että haluaa lähinnä stimuloida itseään jatkuvalla tekemisellä. Saattaahan se stimuloiva tekeminen olla ihan vain huvinpitoa, eikä sinänsä rasittavaa työtä tms. touhuilua. Mutta jos koko ajan ja tauotta touhottaa menemään, jossain vaiheessa uupuu tai sekoaa, tai sairastuu fyysisesti, tai aiheuttaa itselleen jonkin sekavuustilasta johtuvan tapaturman, etenkin jos yöuni on jäänyt vähiin.

Ulkoinen touhukkuus ei ole niin tyypillistä ADD-tyyppisille ihmisille kuin ns. hyperaktiivisille, mutta monet heistäkin touhuavat päänsä sisällä kaikenlaista, vaikkei ulospäin näkyisi eväkään värähtävän. Jatkuvasti työn touhussa tai liikkeellä tai äänessä olevat hyperaktiiviset ihmiset taas huomataan. Yletön vireys voi kanavoitua hyödyllisiin tai hieman vähemmän hyödyllisiin tekemisiin. Fyysisissä töissä ns. yliaktiivisuudesta on suurta iloa. Taiteeseenkin voi kanavoitua paljon ilmaisuvoimaista energiaa. Sosiaalisesti vireät, auttavaiset ja vilkasmieliset ihmiset voivat tuottaa paljon iloa kanssaihmisille, jotka kaipaavat seuraa ja apua. Levottomuudesta tai motorisesta ylivireydestä ja impulsiivisuudesta toisinaan seuraavia haitallisia aktiviteetteja tuskin tarvitsee luetella. Jotkut istuvat vankilassa niitten seurauksena, jotkut makaavat sairaalassa. Monenmoinen tahaton tai tahallinen häiriköinti on usein se, mihin ADHD esimerkiksi koulumaailmassa herkästi mielletään. Ja jos yhteiskunta mieltyy yhtä tylsänä paikkana kuin koulu, mikseipä tälläkin kentällä saata joillakuilla huvittaa kehitellä jotakin ”häiriköivää”? Jos olisi jotakin hauskaa, ei tulisi tehtyä niin paljoa tuhmuuksia… mistä päästäänkin seuraavaan vinkkiin.

25) ”Älä kehitä ongelmaa saadaksesi jännitystä – kehitä jotakin hauskaa sen sijaan!”

Tämä on varmasti erittäin rakentava ohje, jos vain saisi sitä sovellettua. Jotkut onnistuvat tässä paremmin kuin toiset. Tosin, yletön hauskuus, vitsailu tai hulluttelu voi käydä kanssaihmisille rasittavaksi, tai olla joissakin tilanteissa hieman epähienotunteista. Jotkut vitsit kannattaa pitää omassa tiedossaan ja naureskella vain itsekseen. Mutta ongelmien kehittely ei tietenkään ole pidemmän päälle virkistävää. Jännitystä ja pelkoa sillä kyllä saa aikaiseksi, muttei se ainakaan liennytä masennusta tai sosiaalista ahdistusta, tai paniikkioireita. Liika ajattelu on joissain tapauksessa yhtä lailla ongelmallista kuin totaalinen ajattelemattomuus, joskin eri tavalla. Ajattelematon ihminen saattaa aiheuttaa suoraa vahinkoa ympäristöönsä ja kanssaihmisille; esim. törppöilee liikenteessä, toteuttaa ideoita, jotka vaarantavat terveyttä, tms. Mutta toisaalta liikaa ajatteleva (siis, yleensä murehtiva tai märehtivä ihminen) useimmiten masentaa ja ahdistaa itsensä, ja sitten välillisesti tuottaa myös toisille haittaa. Niin, kannattaa kyllä kehittää jotakin hauskaa sen sijaan että kehittäisi ongelmia, muttei ehkä ihan mitä tahansa harkitsematonta hauskaa kuitenkaan…

26) ”Älä puolustele ja selittele ylen määrin tekemisiäsi.”

Tämä liittynee tilanteisiin, kun on jotenkin töpeksinyt tai sählännyt, ADHD:n takia tai muusta syystä. ADD / ADHD voi auttaa itseä ja toisia ymmärtämään, miksi esimerkiksi unohti ostaa kaupasta sen, mitä oli mennyt sieltä hakemaan, tai, miksi unohtui kahdeksikymmeneksi minuutiksi jonnekin kun olisi pitänyt lähteä viisi minuuttia sitten. Mutta kaikkiin ihmisen hölmöyksiin neuropsykiatrinen diagnoosi ei anna tekosyytä. Eettisten normien tahallinen rikkominen ei selity pelkällä vilkasmielisyydellä. Impulsiivinen ihminen tulee varmasti usein rikkoneeksi omiakin normejaan, mutta jos omatunto toimii, hän katuu ja pyytää anteeksi, ja edes yrittää hillitä itseään jatkossa paremmin. Jos ei ole sisäistettyä moraalia, eikä empatiakykyä, tunnesäätelyvinkeistäkään ei ole pahemmin hyötyä, vaan tarvitaan jonkinlaista ulkoista säätelyä…

Mutta yleisesti ottaen, jos sinulta tivataan, mitä tapahtui ja miksi, selitä toki oma käsityksesi siitä, miten tilanne kehittyi ja mikä vaikutti toimintaasi. Mutta älä ”selittele” liiaksi, äläkä varsinkaan epärehellisesti! Mikä tapahtui, se tapahtui. Virheensä voi myöntää, ja toisen osapuolen on helpompi antaa anteeksi, jos töpeksijä pyytää anteeksi. Vahinkoja sattuu, etenkin tekevälle ihmiselle. Impulsiivisuus tuottaa paljon vähintäänkin sanallisia hölmöilyjä, mutta myös tekoja. Pinnaansa voi onneksi kasvattaa harjoittelemalla, ja se voi ehkäistä tulevia hölmöilyjä. Pari syvää hengitystä sen sijaan, että reagoi heti, voi jo pelastaa sen hetkisestä haasteesta. Tai kymmeneen laskeminen sen sijaan, että antaa heti sanallisesti takaisin toisen osapuolen kommenttiin, voi ehkäistä rasittavan väittelyn tai konfliktin.

Aivot muokkautuvat käytön mukaan, joten, AD(H)D - oireitaankin voi lievittää. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi syvähengitystä rauhoittumiseen, ja tietoisen läsnäolon harjoittelua pitkän tähtäimen kuntoutumiseen. Sitä voi harjoitella enemmän tai vähemmän muodollisesti, kullekin sopivalla tavalla, vaikkapa miten pienestä ja lyhyestä aloittaen, kunhan paremmasta tiedostamisesta tulee ennen pitkää osa elämää. Monet ADD/ADHD:n pulmalliset puolet ovat juuri sellaisia, joihin hyväksyvän, tietoisen läsnäolon harjoittamisesta voisi olla apua. Itse olen havainnut esimerkiksi reaktiivisuuden vähentyneen säännöllisen harjoittelun myötä. Ärsykkeen ja reaktion välistä "tyhjää tilaa" kasvattamalla voi käydä niinkin, että alkuperäinen toimintayllyke katoaa "kuin pieru Saharaan" (kuten äiti saattoi lapsuudessani toisinaan sanoa, joskin eri asiayhteydessä. Ehkä jokin konkreettinen tavara oli kadonnut?).

Mutta haaste onkin usein juuri siinä, että kaikenlainen säännöllinen harjoittelu on jo itsessään vaikeaa aloittaa ja ylläpitää, etenkään ihan oma-aloitteisesti, jos on tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen pulmia. Arki saattaa olla sekavaa ja kiireistä, ja voimavarat vähissä, jolloin uusien asioitten aloittaminen voi tuntua lähes mahdottomalta. Mutta, löytyisiköhän tahoja, jotka tarjoaisivat tällaiseen harjoitteluun matalan kynnyksen tukea ja opastusta (ja mielellään hyvin edullista tai jopa ilmaista)?

PS: Vinkit jatkuvat vielä…