 |
| Tälläisena aamuna saatoin helposti eläytyä luomani mielikuvitushahmon, Jelizei Reguelinpojan "unimaailmaan". Onneksi "kaapumiestä" ei näkynyt... |
Mitä on olla ihminen tässä maailmassa; roolihahmona näytelmässä, jonka käsikirjoitus on alati muuttuva ja ohjaajan pallista käydään kilvoittelua kaikin asein? Ihmiskunnan kollektiivinen ”hölmöys” pyörittää prameita teattereita, viihde-esityksiä, kilvoitteluja ja roolipeliä, joihin kadottaa itsensä, ellei ole riittävän valpas…
Mielessäni on pyörinyt ajatuksia liittyen itsetuntemukseen, minäkuvaan ja ”sisäiseen rauhaan”. Summittainen aikomukseni oli kirjoittaa jotakin noihin teemoihin liittyvää, mutta selatessani joitakin aiempia tekstejäni tajusin kirjoittaneeni noista aiheista jo sen, mikä on ehkä oleellisinta siinä, mitä haluan ylipäätään omista käsityksistäni viestiä.
Ensinnäkin on olemassa teksti muutaman vuoden takaa: Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä! (18.12.2017), joka sanoo joitakin asioita varsin suoraan, ja olen noista asioista edelleen samaa mieltä. En näe järkeä samojen asioitten naputtamisessa uudeksi tekstiksi, joten, tuon kirjoituksen voi lukaista ken uskaltaa.
Toisekseen on melkein yhtä vanha teksti: Kuka olen? Identiteettimme ydin (27.1.2018), jossa on samaa teemaa sosiaalisista rooleista versus siitä, keitä oikeasti olemme. Ja kolmas samaan aiheeseen liittyvä teksti on viime kesältä: Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen? (28.7.2021).
Jos nuo pohdinnat lukee yhtä kyytiä, saattaa saada vaikutelman, ettei ajatteluni ole kehittynyt muutaman vuoden aikana lainkaan. Toistan samaa viestiä, ja lähestulkoon yhtä pateettisesti. Se on ehkä sinänsä rasittavaa tai vähättelevästi naureksittavaa, mutta itse tunnen jonkinlaista rauhaa siksi, että olen saattanut löytää itselleni sopivan näkemyksen, koska en ole muuttanut mieltäni siinä asiassa pitkään aikaan. Ja oikeastaan, olen elämäni varrella pyöritellyt samoja teemoja päässäni jo paljon aiemminkin.
Esimerkiksi ensimmäisenä syksynä psykologiaa opiskellessani tunsin ”esittäväni” psykologianopiskelijaa numero se ja se. Tiedostin, että se, millainen olin yliopistolla, istuessani luennoilla ja vastatessani tenttikysymyksiin, oli roolisuoritus. Tunsin, ettei se ollut ”minä”, koska se ei tuntunut ”minulta”. Tavallaan olen ”tuntenut” itseni paremmin lapsena ja nuorena, itsekseni ollessani tai luonnossa ollessani, mutten ole välttämättä ymmärtänyt itseäni, enkä sitä, mistä tässä ”olemisessa” oikeastaan on kyse. Yleensäkin minulla on ollut jo lapsesta saakka tunne, että olen ”muukalainen” maan päällä ja toisten ihmisten keskuudessa. Olen ollut ikään kuin ”itsenikin ulkopuolella”, enkä aina kovinkaan hyvin läsnä kehossani. Tiedostamattani olen ollut ”se, joka tarkkailee”, mutta pitänyt sitä suorastaan huolestuttavana kokemuksena, koska en ole ymmärtänyt, mistä siinä on kyse.
Monessa muussakaan tilanteessa elämäni varrella en ole ”tuntenut” itseäni kovinkaan hyvin, enkä kokenut olevani ”oma itseni”. No, eipä ihme, koska minähän olenkin ollut se ”jokin”, joka ikään kuin tarkkailee sitä roolihahmoa, joka on vuorovaikutuksessa milloin minkäkin ihmisen kanssa, ja tunnistaa ristiriidan ulkoisen ”esityksen” ja sen välillä, mitä juuri siinä hetkessä tuntee hämärästi olevansa. Mutta mitä huolestuttavaa siinä oikeastaan edes on, jos on aina tiedostanut, ettei ole se henkilö, millaiselta vaikuttaa ulkoapäin? Tai että tiedostaa sen, ettei ole se rooli, jota esittää, tai edes se hahmo, jonka näkee peilissä?
Minä olen siis huomannut jo aikoja sitten, etten ole kovinkaan usein ”oma itseni” toisten seurassa, ja se on tuntunut hyvin epämukavalta ja rasittavalta. Nuorempana ehkä kuvittelin, että toiset ihmiset ovat enemmän ”aitoja” toisten ihmisten seurassa, eivätkä ”esitä rooleja” siinä määrin kuin itse tunsin olevani pakotettu esittämään. Nyttemmin ajattelen, että useimmat ihmiset kyllä esittävät, mutteivat välttämättä itse sitä huomaa, tai haluaisi myöntää olevansa epäaitoja. Meillä on lukuisia rooleja; osa hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia, osa hienovaraisemmin erilaisia, osa enemmän virallisesti säädeltyjä. Mutta se, joka pysyy muuttumattomana, on ”minä olen”- tietoisuus (ilman predikatiivia!).
Olemisen ja esittämisen, olemisen ja suorittamisen välinen ero on hyvä tiedostaa, ymmärtää ja muistaa. Ihmisolennon ulkoinen hahmo on toisinaan kuin näyttelijä, joka uppoaa hänelle annettuun rooliin niin syvästi, että unohtaa esittävänsä roolia. Näyttelijäsuoritus vaikuttaa silloin aidolta, ja näyttelijä on ”onnistunut roolissaan”. Mutta ihmisolennon ei kaiketi ole tarkoitus olla näyttelijä, jolle on annettu rooli, johon voi upota tai olla uppoutumatta tällä kaoottisella, tiedostamattomien ihmismielten pyörittämällä areenalla. Tai niin ainakin itse uskon.
Kenellä täällä on valta jakaa rooleja itselle ja toisille, ja millä perusteella? Eikö täällä tule ennen pitkää suorastaan "hulluksi", jos pitää vieläpä näytellä lukuisissa erilaisissa pienissä näytelmissä lyhyen ajan sisällä ja yhtään ennakoimatta, suorastaan improvisoiden? Ainakin vuorosanat sekoittuvat usein, eikä mielentilaa saa niin joustavasti muutettua kohtaukseen sopivaksi, ja miksi pitäisi saada? Eikö täällä saa edes tuntea sitä, mitä aidosti tuntee? Ajoittaisen "hulluksi tulemisen pelon" keskellä saattaa lohduttaa se ajatus, että oikea "hullu" on se, joka uppoaa harhaiseen rooliinsa; ei se, joka tunnistaa harhan harhaksi, roolin rooliksi.
Tämä näennäisrealistinen globaali roolipeli, jossa on koko ajan tarjolla myös julkisia teatteriesityksiä ja lukuisia viihdekanavia ja "sotaleikkejä", ei ole pelkästään surkuhupaisaa, vaan osittain suorastaan kammottavaa ja vaarallista pelleilyä. Joutaisi lopettaa moinen harhainen höyryäminen, pelastaa maapallo ja antaa olentojen olla rauhassa! Mutta voiko täällä elää kokonaan vapaana rooleista ja käsikirjoituksesta?
Ehkäpä voi yrittää välttää omaksumasta tarjottuja rooleja tai kirjoittamasta itse rooleja itselleen, mutta pahoin pelkään, että muut yrittävät silti laittaa minut ja sinut joksikin roolihahmoiksi omiin näytelmiinsä, leikkeihinsä ja peleihinsä. No, kulloisellakin hetkellä ohjaajaksi pyrkiytyvän tahon sopii yrittää ohjata vastahankaista näyttelijää, joka ei pidä käsikirjoituksesta, eikä roolistaan, eikä loppujen lopuksi edes jaksaisi näytellä lyhyttäkään ottoa… paitsi ehkä henkensä pitimiksi.
Jokainen roolisuoritus on onnistuneimmillaan pelkkä harha, jossa mielen ja kehon omaava ”näyttelijä” elää hetken aikaa, kunnes havahtuu ja tiedostaa, ettei ollutkaan se, joksi muut hänet luulivat, ja joksi itsekin itsensä luuli. Harhasta herääminen voi joskus olla helpottavaa, joskus tuskallista, mutta loppujen lopuksi aina tervehdyttävää. Ja se, mikä pysyy aina totuutena, tarjoaa ainakin jotakin, minkä varaan rakentaa ”maallisen majansa”. Minä en näet halua, että tulvavesi pyyhkäisee sen mukaansa.
Ehkäpä voi yrittää välttää omaksumasta tarjottuja rooleja tai kirjoittamasta itse rooleja itselleen, mutta pahoin pelkään, että muut yrittävät silti laittaa minut ja sinut joksikin roolihahmoiksi omiin näytelmiinsä, leikkeihinsä ja peleihinsä. No, kulloisellakin hetkellä ohjaajaksi pyrkiytyvän tahon sopii yrittää ohjata vastahankaista näyttelijää, joka ei pidä käsikirjoituksesta, eikä roolistaan, eikä loppujen lopuksi edes jaksaisi näytellä lyhyttäkään ottoa… paitsi ehkä henkensä pitimiksi.
Jokainen roolisuoritus on onnistuneimmillaan pelkkä harha, jossa mielen ja kehon omaava ”näyttelijä” elää hetken aikaa, kunnes havahtuu ja tiedostaa, ettei ollutkaan se, joksi muut hänet luulivat, ja joksi itsekin itsensä luuli. Harhasta herääminen voi joskus olla helpottavaa, joskus tuskallista, mutta loppujen lopuksi aina tervehdyttävää. Ja se, mikä pysyy aina totuutena, tarjoaa ainakin jotakin, minkä varaan rakentaa ”maallisen majansa”. Minä en näet halua, että tulvavesi pyyhkäisee sen mukaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti