Tekoäly tulee, onko tekoälypää valmis?

Tämä on tehty omalla "olevinaan-älyllä".

Käteni oli jonkin aikaa ”paketissa”, enkä siksi kirjoittanut oikein mitään minnekään moneen päivään. Huomasin myös hermojeni kiristyvän, kun olisin halunnut tehdä asioita ”käsin”, muttei se onnistunut, kun ei saanut kastella kättä, ei puristaa eikä suoristaa, eikä kannatella mitään vähänkään painavampaa. No, onneksi koettelemus oli tilapäinen, ja nyt on taas kaksi kättä käytettävissä.

Mutta havaitsinpa olevani melkeinpä riippuvainen käsillä tekemisestä. Television katseleminen ilman mitään värkättävää on varsin koettelevaa; jalat alkavat heilua, tai sitten on noustava vähän väliä hakemaan jotakin (vettä, teetä, koirankeppiä, kynsisaksia, sukkia tms.), jopa kesken iltauutisten. Ei sillä, että kaikkia uutisia haluaisin muutenkaan tuijottaa silmät tapilla ja paikalleen jähmettyneenä. Masentaa, nääs, semmoinen kurjien asioitten visualisointi ja paapatus.

Ja asiasta toiseen, olen taas kerran ja vaihteeksi, kuten muutamia kertoja ennenkin näitten kymmenen vuoden aikana, miettinyt tämän blogini tarkoitusta ja merkitystä melkeinpä yhtä vakavissani kuin ylipäätään elämää (vitsi). En aina jaksa (leipätyöni lisäksi) enkä edes koe velvollisuudekseni kirjoittaa mitään yleishyödyllisiä juttuja tänne, ainakaan väen väkisin, koska tietoa löytää kyllä muualtakin – jopa aivan asiallista sellaista. Sitä paitsi, pianhan se tekoäly pyöräyttelee blogitekstejä aiheesta kuin aiheesta ilman että siihen mitään persoonallista ilmaisua tarvitaan sotkemaan sisällön ymmärtämistä…

Kuka tarvitsee ”asiabloggareita” enää, kun tekoäly pyöräyttää hetkessä luullakseni ihan riittävän informatiivisia tekstejä luettavaksi?

Ja kuka ylipäätään mitään kovin pitkää tekstiä edes jaksaa lukea? Helpompaahan on laittaa joku robottiääni pölpöttämään asia, niin ei tarvitse edes pitää silmiä auki, saati sitten liikuttaa niitä tekstirivillä, ja vieläpä analysoida sisältö omilla aivoilla. Hädin tuskinhan tässä jaksaa edes hermoimpulssia niitä ihmeen soluhaarakkeita pitkin kuljettaa…

En ehkä ymmärrä paljoakaan tekoälystä ”bloggarina”, mutta teoriassa joku ihminen kai voisi tuottaa kaikki tekstinsä sellaisella. Se herättää itsessäni hieman uhmakkaan tarpeen kirjoittaa niin kummallisia tekstejä, ettei niitä ainakaan helposti voisi sekoittaa tekoälyllä tuotettuihin. Ellei sitten ole olemassa jonkinlainen ADHD-versio tekoälystä, joka ehkä saattaisi kyetä tuottamaan yhtä hyppelehtivää ja epäloogista tekstiä kuin tämä juuri parhaillaan käytössä oleva ”tekoälypää”?

Toisaalta, tämäpä haastaakin minunlaiseni ajoittain ilkikurisuuteen eksyvän ihmisen kehittelemään kirjoitustyylin, jollaista olisi vaikea tuottaa tekoälysovelluksella. Mutta miksi sellaista pitäisi tehdä? En nyt oikein tiedä. Katoamassa olevaa inhimillistä älyä ja luovuutta juhlistaakseni? Puolustaakseni ihmisen oikeutta olla hölmö ja epätäydellinen, sekava, unohteleva ja epälooginen, ja ennen kaikkea tunteellinen?

Tästäpä saat, tekoäly! Yritäpä jäljitellä tätä!

Olipa kerran ja toisenkin, muttei enää kolmatta, ja jos sinulla on napsusormi, sitä ei saa kuitenkaan napsutella, ettei se mene rikki, ja napsusormen ollessa kyseessä ei leikatakaan tuhmaa sormea kokonaan pois, vaan jostain hämärästä syystä tehdään viilto kämmeneen ja sieltä kaivellaan joillakin vain asiantuntijan tuntemilla instrumenteilla jotakin; en vieläkään tiedä, mitä. Ehkäpä arvoisa tekoäly sen ratkaisee!

Sitä paitsi, en ymmärrä, miksi kukaan lukisi blogiani Amerikoista tai Singaporesta, kun eihän siellä ymmärretä edes käyttämääni kieltä, vaikka tekoäly sitä yrittäisikin kääntää järjelliseksi tekstiksi. Joku ehkä yrittää kovasti saada selvää, miksi kirjoitan tätä blogia, mutta enhän, kuten sanottua, tiedä sitä enää itsekään, niin miten joku voisi sen saada selville kyttäämällä blogiani päivästä toiseen? Selitä sinä, tekoäly, miksi kirjoitan, ja selitä sekin, miksi mitään on ylipäätään olemassa. Miksi on tämä pallo, ja tämä aurinkokunta, ja galakseja, ja avaruuskin? Miksi?

Sinä, tekoäly, olet vain ihmisen luomus; minä olen kai sentään ihmisolento (tai ainakin jotain sinnepäin, eläimellisine hermostoineni).

Haist kukkanen.

Taideterapeuttinen harjoitus / kokeilu

Tämäkin oli alussa aika iso, synkkä
ja hyvin epämääräinen
turhautuneisuuden kuvallinen
ilmaus, mutta pieneni, selkeni
ja kirkastui prosessin myötä.

Olen lukenut tässä vastikään kolme mielenkiintoista kirjaa liittyen taideterapiaohjaajan opiskeluihini. Yksi niistä kertoi ratkaisukeskeisestä valmennuksesta, toinen häpeästä ja kolmas ratkaisukeskeisistä kuvista. Lukeminen on jotenkuten onnistunut, vaikka olen ollut muutamana päivänä ”käsipuoli”, koska toista kättä piti operoida, jotta sormeeni kehittynyt toimintahaitta lopultakin helpottaisi.

Tekevälle sattuu, myös käsillä tekevälle; ja ellei satu jotakin äkkinäistä ja ennakoimatonta, niin sattuupahan ainakin, jos toistaa yhtä ja samaa liikaa, ja liiallisen voiman kanssa. Mutta lukemistahan tämä tilapäinen yksikätisyys ei estä, eikä kokonaan tätä näpyttelyäkään, nyt kun sai jo isomman kääreen otetuksi pois. Olen myös onnistunut maalailemaan joitakin tunteitani ulkoistavia kuvia esim. surusta, pettymyksestä, ärtymyksestä, turhautumisesta…

Politiikan seuraaminen aiheuttaa tietysti jonkinlaista ajatusten ja tunteitten tulvimista, mutten jaksa sitä nyt sanoittaa (ehkäpä teen siitä kuvan). Ajattelin sen sijaan kirjata auki taideterapeuttisen harjoituksen, jonka keksin tässä yhtenä päivänä. Haluan jakaa sen tässä, niin että jotkut tähän tekstiin sattuneet kanssamatkaajatkin voisivat kokeilla moista harjoitusta ja mahdollisesti saada sen avulla lievitystä pitkittyneeseen kärsimykseensä…

Tämä on siis oma ”sovellukseni”, jossa on varmasti elementtejä joistakin olemassa olevista luovista harjoituksista, mutten itse ole ainakaan ihan juuri tällaiseen versioon törmännyt. Tässä hyödynnetään ”ulkoistamista” ja harjoitellaan hyväksymistä, mutta käytetään lisäksi NLP:n tapaista mielikuvien muuttamista; tosin ehkä hieman intuitiivisemmin kuin joissakin tarkemmin ohjatuissa NLP-harjoituksissa. Suunnitelmallista tässä harjoituksessa on mielikuvan (=kuvan) systemaattinen pienentäminen siedettävissä olevaan kokoon.

Jos maalaat (esim. vesiväreillä), niin varaa paksumpaa paperia, mutta puuväreihin tai huopakyniin riittää ohuempikin. Paperien koko on tärkeä! Lue ensin ohjeistus kertaalleen läpi, järjestä tarvikkeet ja työskentelytila valmiiksi, ja varaa keskeytyksetöntä aikaa prosessiin. Ja sitten – anna palaa…

Vaikean asian hyväksyminen – harjoitus maalaten tai piirtäen (T. H. Hukka 2023)

1) Varaa valmiiksi erikokoisia, asteittain pieneneviä papereita. Varaa yksi A3-arkki, yksi A4-arkki, yksi sen puolikas (A5), ja taas puolikas (A6), ja niin edelleen, niin että pienin paperi on postimerkkiäkin pienempi. (Voit toki aloittaa myös A2-kokoisesta, ja puolittaa siitä A3:een, jne.)

2) Ota ensin eteesi isoin paperi (A3) ja kyniä ja värejä, joita mahdollisesti käytät.

3) Sulje silmät ja ajattele asiaa, joka on vaivannut sinua jo pitkään, ja jota joudut ehkä ”kantamaan” vastaisuudessakin. Se voi olla esimerkiksi jokin pitkittynyt vaiva, sairaus, ristiriitatilanne, tai jokin hankaluus, josta et ainakaan vielä ole päässyt eroon.

4) Kun tuo asia alkaa elää mielessäsi ja nostattaa sinussa tunteita, avaa silmät ja tee siitä kuva edessäsi olevalle paperille. Miltä tuo asia, tuo vaikeus, tuo haaste, näyttää? Kuva voi olla täysin abstraktikin, tai osittain esittävä, mutta se on hyvä tehdä kohtalaisen nopeasti, järkeilemättä ja suunnittelematta. Anna vain tunteen ohjata prosessia ja toimi: vetele viivoja, levitä väriä, kunnes olet saanut kuvan ”vaivastasi” isolle paperille.

5) Laita iso paperi syrjään, äläkä enää katso sitä, ja ota nyt tyhjä A4-paperi eteesi.

6) Hengitä muutaman kerran syvään, sulje hetkeksi silmät, ja katso sitten tyhjää paperia.

7) Piirrä, maalaa, tee uudelleen kuva tuosta asiasta / vaivasta / ongelmasta ja sen tuottamasta tunnelmasta. Toimi taas kohtalaisen nopeasti, miettimättä liikaa, kunnes asia ja tunne ovat taas siirtyneet jonkinlaiseksi kuvaksi paperille.

8) Laita A4-paperi sivuun ja ota eteesi tyhjä A5-arkki.

9) Pidä taas silmiä kiinni hetki, hengittele, ja katso sitten paperia…

10) Tee taas uudelleen kuva asiasta, jota olet käsittelemässä. Voit nyt käyttää aikaa hieman pidempäänkin, jos sinusta tuntuu, että haluat viipyillä prosessissa, vaikkapa vetää viivoja hitaammin, maalata enemmän. Jos kuvaan alkaa syntyä jotakin muotoa, anna sen kehittyä.

11) Laita sitten A5-arkki sivuun ja ota eteesi tyhjä A6-arkki.

12) Sulje silmät, hengittele, ja anna mielikuvien pyöriä hetken. Avaa sitten silmät ja katso tuota postikorttikokoista, tyhjää paperia…

13) Piirrä, maalaa, kuvaa, miltä sinua vaivannut asia näyttää NYT. Voit työstää kuvaa rauhassa, pidempäänkin, jos se tuntuu hyvältä. Jos syntyy muotoa, tai jotakin esittävää, anna sen tulla.

14) Kun postikorttikuva on valmis, laita se sivuun ja ota eteesi vielä pienempi paperi.

15) Hengähdä… ja työskentele sitten samalla idealla kuin edeltävissäkin kuvissa…

16) … ja jatka samaa, kunnes kuva on mielestäsi riittävän pieni, niin että sinua vaivaava asia alkaa näyttää sellaiselta, että pystyt hyväksymään sen sellaisena kuin se on, tai tuntemaan jopa hieman mieltymystä tuohon kuvaan.

17) Kuva saattaa olla lopulta vaikkapa postimerkin kokoinen. Jos se on sinusta nyt OK, teippaa se kiinni johonkin, jota kannat melkein aina mukanasi (esim. puhelimeen, lompakkoon), tai laita muovitettu kuva taskuusi. Tällä osoitat, että olet valmis hyväksymään tuon asian olemassaolon ja kantamaan sitä, niin kauan kuin on tarpeen, tai kunnes olet valmis luopumaan siitä kokonaan. Mutta ellet koskaan pääse tuosta asiasta kokonaan eroon, voit hyväksyä sen, että se on osa sinun elämääsi, sinun olemassaoloasi.

18) Voit lopuksi hävittää kaikki muut prosessissa syntyneet kuvat, haluamallasi tavalla, jos sinusta tuntuu hyvältä luopua niistä. Tai voit tietysti myös säilöä ne, mutta älä tuijottele niitä enää liiaksi! Jos tunnet tarvetta katsella niitä kovinkin paljon, etkä haluaisi luopua niistä, saatat olla jollain tapaa kiintynyt ”vaivoihisi”, tai niihin liittyviin mielikuviin ja tunnelmiin. Ja tämä kertoo ilmiöstä, jota kannattaa työstää, mutta sen työstäminen olisi oma juttunsa, ehkäpä uusi harjoitus…

Mutta tässäpä tämä kokeiluluontoinen harjoitukseni oli, jopa melko selkeäksi ohjeistukseksi avattuna! Itse ainakin koin prosessin varsin hyödylliseksi, ja taidan kokeilla samanlaista työstämistapaa jossakin muussakin kroonisesti ärsyttävässä asiassa 😊…

PS: Harjoitusta voi siis kukin kokeilla itselleen omalla vastuulla, ja ohjeistusta saa luvallani jakaa eteenpäinkin EI-KAUPALLISESSA TARKOITUKSESSA, kunhan hyvien tapojen mukaisesti mainitsee lähteen / linkin.