Itsetunto ja omakuva: Millaisen kuvan ja mielikuvan ihminen itsestään antaa?

Miksiköhän monet pinnalliset itsetunnonkohotusvinkit liittyvät ulkonäköön ja suorittamiseen? Onko itsetunnon mitta se, kuinka moni tykkää ulkonäöstäsi tai miten paljon näyttöä pystyt antamaan kaikesta, mitä olet suorittanut? Minäpä kävin siellä ja tuolla, teinpä sen ja sen asian, ja minäpä olen saanut niin ja niin paljon ”tykkäyksiä”… Ok, voihan se tuntua mukavalta, että saa huomiota, etenkin ellei sitä muulla tavoin saa. Mutta kuinka moni omakuva tai itsestämme kertomamme asia kertoo siitä, millaisia ihmisiä olemme oikeasti? Oletko oma itsesi kuvassa, jonka levität itsestäsi maailmalle, olipa kuva sitten konkreettinen tai mielikuva?

En sinänsä kritisoi sitä, että ihmisillä on kuvia itsestään esillä, kun he ilmaisevat itseään vaikkapa netissä. Jos ihminen haluaa esimerkiksi tutustua johonkuhun netin kautta tai esitellä itseään vaikkapa omanlaisenaan persoonana, ihmistyöntekijänä tai muuna sen tapaisena, on aivan luonnollista näyttää, millainen tyyppi sitä onkaan. Onhan mukava tietää esimerkiksi se, minkä oloisen ihmisen vastaanotolle on varaamassa aikaa, jos olisi vaikkapa työnohjaajaa etsimässä; tai, minkä oloisen ihmisen kanssa vaihtaa ajatuksia, jos etsii nimenomaan ”tietyn oloista” persoonaa ystäväkseen. Voihan habituksellaan viestiä paljonkin persoonaansa. Mutta onko se viesti aito? Peräänkuulutan tässä nimenomaan sitä, annammeko itsestämme aidon kuvan (siis ulkonäkökuvan) ja mielikuvan (vaikutelman siitä, millaisia olemme ihmisenä).

Sosiaalinen media pursuaa ihmisten kuvia itsestään; kaunisteltuja kasvoja, ihmeellisiä trikoopellejä treenaamassa itseään johonkin hyväksyttyyn muottiin, parhaat päällä keikistelemässä, tai reteästi seisoskelemassa statussymboliensa vierellä, omaisuutensa keskellä. Kaikki yrittävät näyttää joltakin, antaa jonkin vaikutelman itsestään, mutta eivät näytä oikeaa itseään.

Nuo kaikki kuvat huutavat huomiota. Huomatkaa minut, arvostakaa minua, ihailkaa minua, tykätkää minusta! Surullista. Niin paljon huomiotta jäämistä taustalla… Ihmiset huutavat tunnustusta olemassaololleen. Kilpailu muitten huomiosta ja ”tykkäämisestä” on kuin kilpailua siitä, saako olla olemassa vai ei. Ikään kuin ei olisi olemassa ollenkaan, ellei kukaan noteeraa. Ja aina on uhka jäädä syrjään ja unohtua, kun kuvatarjonta kasvaa. Se on kuin kasvottoman ihmismassan loputonta huutoa; katso minua, minua, minua, minua…

Ihminen tarvitsee huomiota hoivaajiltaan, kun on pieni lapsi. Oikeanlaista huomiota; rakkautta, hoivaa, rajoja. Ja jos sitä ei ole saanut silloin, jää jollain tapaa vajaaksi, tai rajattomaksi; jopa röyhkeäksi vaatimuksessaan. Kuka sitten mitenkin kuvittelee saavansa sellaista huomiota kuin haluaa, sen on eri asia, millaista huomiota jokainen ihminen tarvitsisi. Emme me tarvitse kaikkien ihmisten ihailua ja arvostusta. Tarvitsemme edes yhden ihmisen, joka kohtaa meidän sellaisena kuin me oikeasti olemme. Miksi ihminen sitten yrittää olla jotakin ”parempaa” kuin olisi aitona itsenään, ja päätyy olemaan epäaito, joskus jopa naurettava kiillotetun kuorensa kanssa?

Onneksi monet ihmiset ymmärtävät aitouden merkityksen ja kuvaavat itsensä ja itseään oman näköisenä ja persoonallisesti, ei-lavastetussa ympäristössä. Mutta sitten on sellaistakin, että huomaa kyllä oikean ihmisen peittyvän kuoren alle. On olemassa ”treenikuvia” ikään kuin ihminen olisi pelkkä kehoaan trimmaava kuori, ja sellaisia poliitikon vaalimainostyyppisiä naamoja, tai ihmeellisiä poseerauksia Napoleonin tyyliin, tai tällättynä epämukavissa vaatteissa… Niin no, onhan katsojan hauska naureskella, kun ihmiset yrittävät näyttää ”arvokkaalta” tai erityisen viehättävältä, muodikkaalta, reippaalta tai ylipäätään sellaiselta, jonka arvelevat olevan suosittua mahdollisimman monen mielestä. Ja jos yrittää mainostaa itseään sukupuoliobjektina, kun etsii ”ystävää”, niin millaisen kumppanin löytää? Jonkun, joka näkee sinut sukupuoliobjektina. Ja sehän on suoraan sanottuna typerä pohja ”ystävyydelle”. Sukupuolisella viehättävyydellä ei pitäisi olla mitään väliä silloin, jos etsii oikeasti ystävää tai jotakuta, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Persoonan pitäisi olla se ratkaiseva tekijä, ja kuvan tulisi kertoa persoonallisuudesta, luonteesta, kiinnostuksista ja arvomaailmasta.

Pelkkä kasvokuvakin kyllä kertoo paljon persoonasta, ja usein se riittää antamaan vaikutelman siitä, minkä oloinen ihminen on kyseessä. Koko ihminen mieliympäristössään, mahdollisimman luontevassa asetelmassa, kertoo hänestä vielä enemmän, mutta oleellista on silloinkin se, onko ”asetelma” aito.

”Ulkonäkö” tarkoittaa minulle ”oloisuutta”. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat miellyttävämmän oloisia kuin toiset; luonnollisempia, teeskentelemättömämpiä myös ulkoisesti, kuten myös käytöksellään. Mitä teennäisempi poseeraus, sitä enemmän herää sääliä. Teennäisyys kertoo persoonasta sen, ettei ihminen uskalla olla oma itsensä. Hän on kuori, jonka sisällä hänen oikea persoonansa huutaa yksinäisyyttään ja huomiontarvettaan. Jokin rooli ehkä pakottaa hänet olemaan epäaito, ikään kuin haarniskan tai kultasilauksen alle peitettynä. Mutta miten se oikea persoona edes voisi saada huomiota, kun se on kuoren peitossa?

Ja kun kaksi kuori-ihmistä tapaa toisensa, kuoret vaan kolisee, eikä oikeaa yhteyttä synny. Missä te siis olette, te oikeat ihmiset, jotka voisitte kohdata toisenne ja antaa toisillenne sen kokemuksen, että on OK olla oma itsensä, sellainen kuin on? Keitä te oikein olette, te kiiluvan kuorenne sisällä piileskelevät ihmiset? Miksi pitää piilottaa se, mitä oikeasti on, ja esittää jotakin muuta?

Ei kultaakaan arvioida pelkän pintakiillon perusteella, ja sinä olet äärettömästi arvokkaampi kuin puhtainkaan metalli.

Lue tästä lisää itsetunnon terveestä pohjasta. 

Ja ihmisen todellisesta olemuksesta kuoren sisällä.

"Ohdakemaa IV: Narrin tarina" löytyy nyt myös e-kirjana

Paikka maailmassa?

Ohdakemaan ja lähivaltakuntien kartta

Mikä on minun paikkani maailmassa? Saako täällä olla olemassa omana itsenään? Missä on minun oma koloni, minun reviirini, minun kotini? Mikä on minun leiviskäni? Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut joukkoon, johon haluaisin kuulua? Tai, saanko olla rauhassa jossakin, jos haluan olla itsekseni? Missä on minun paikkani, minun tarkoitukseni, minun elämäntehtäväni, minun hommani?

Samantapaisia ja osittain toisiinsa liittyviä kysymyksiä esitetään niin ammatinvalinnanohjaajan, terapeutin kuin ehkä pastorinkin vastaanotolla. Ja kuka siihen osaa vastata tyhjentävästi? Voitko edes tietää sitä vielä? Mistä tiedät, ettet ole juuri nyt oikealla paikalla? Mihin suuntaan haluaisit lähteä, ja miksi, vai etkö tiedä sitä, vai etkö uskalla lähteä liikkeelle? Tiedät ehkä sen, että joku toinen saattaa sanoa sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä (”Hanki opiskelupaikka!”) tai minun sinun ehkä kannattaisi tehdä (”Kannattaisikohan hakeutua hoitoon?”), tai mitä mieltä joku muu on tilanteestasi (”Jätä se luuseri!”, ”Ota lopputili!”). Uskotko toisten ohjeita, vai syntyykö sinussa vastarintaa, uhmaa, ihan periaatteesta? 

Jotkut eivät uskalla tehdä mitään ilman jonkun toisen neuvoa. Jotkut eivät tee mitään, mitä joku toinen suosittelee. Jotkut kysyvät silloin kuin ovat yrittäneet selvitä ilman neuvoja, ja päätyneet umpikujaan. Kun joku kysyy neuvoa, on vastaajalla suuri kiusaus esiintyä kaikkitietävänä. Mutta oikeastaan opastaja voi vain näyttää karttaa, ja kysyjä valitsee sieltä jonkin paikan, tai suunnan, minne haluaa ehkä lähteä. Ja karttahan on aina eri asia kuin maasto. Maasto on se todellisuus, joka näyttäytyy meille, kun vaellamme. Kartta on tulkintamme siitä, ja aina vajavainen, ehkä vääristynytkin. Mutta kartasta voi olla apua suunnan valitsemiseen. Tie ja reitti ovat sitten eri asioita. Joku valitsee merkityn polun, joku valtatien, joku etsii oman reittinsä ja nauttii matkasta…

Ihminen saattaa etsiä itselleen ensinnäkin leipätyötä, eli ”ammatillista paikkaa”, työpaikkaa, roolia työelämässä. Ammatinvalintapsykologina selvittelin asiakkaan persoonallisuuspiirteitä, taitoja ja kiinnostuksia, kun hän pohti itselleen sopivaa alaa tai uusia työkuvioita. Myös arvomaailman asiat olivat usein esillä. Jotkut halusivat ”hyväpalkkaisen työn, hyvillä etenemismahdollisuuksilla”, sen kummemmin pohtimatta omia edellytyksiään tai persoonansa sopivuutta alalle. Ja joillakuilla oli intressejä ja tarve esimerkiksi auttaa kärsiviä, mutta kuormittumiselle altistava psyykenrakenne. Nykyään persoonalle sopivan työn löytäminen on entistäkin vaikeampaa, etenkin teknistyneissä kulttuureissa. Ammatteja katoaa. Teknologia korvaa monet työtehtävät. Tekoäly korvaa pian ns. aivotyönkin, jopa osittain luovankin työn. Mitä ihmiset tekevät, jos heille ei ole enää leipätyötä tarjolla? Elävätkö he jollakin perustulolla, itseään viihdyttäen? Mitä se tekee ihmiselle henkisesti, jos hän on kokenut työ ja ammatin olevan keskeinen elämänsä sisältö?

Ihminen tarvitsee myös oman reviirin, ja kodin. Sen voi jakaa toisten kanssa, mutta jonkinlainen ihan oma paikka kotiympäristössäkin on useimmiten tarpeen. Oma huone, oma nurkkaus, autotalli, verstas, keittiö… Joku voi kokea, ettei edes kotoa löydy sitä omaa paikkaa, jossa saisi olla rauhassa, tai jonka saisi laittaa omanlaisekseen; jossa saisi sotkea, miten huvittaa, eikä sinne tarvitsisi päästää ketään, ellei halua. Ja hieman laajemmassa mittakaavassa: minkä verran kukakin tarvitsee omaa pihaa? Riittääkö oma laatikko kerrostalossa, vai tarvitseeko ison pihan ja vielä metsääkin ympärille? Ihmiset ovat yksilöllisiä, eikä mikä tahansa asuinpaikka sovi kelle tahansa. Mutta onko kaikille tilaa, oikeasti? Pitääkö ihmisten ahtautua kaupunkeihin niitten pian katoavien työpaikkojen lähettyville, tai etsimään viihdettä, kun työpaikat ovat kadonneet? Pitääkö ihmisten survoutua toistensa seinien taakse, koska syrjäseuduille ei saa enää paljoakaan palveluita? Tulee jotenkin mieleeni häkkikanalat, ja alkaa ahdistaa…

Onneksi on vielä niitä ”alkukantaisempia” kulttuureita, joissa ihmisille on ihan oikeaa ja mielekästä leipätyötä tarjolla; keräilyä, viljelyä, kalastusta, metsästystä, kädentöitä, taiteellista ilmaisua. Ehkä se oma paikka, erilaisine elämäntapoineen, löytyykin jostakin muusta kulttuurista, toisesta maasta. Ehkäpä yhä useammat työllistävätkin itse itsensä omavaraistaloudella, ja pienentävät samalla ekologista jalanjälkeämme.

Millä perusteella suunnata jonnekin, mistä se oma paikka voisi löytyä? Tärkeintä on tuntea itsensä. Millainen olet, oikeasti, aidosti, välittämättä toisten näkemyksistä? Mistä asioista olet oikeasti kiinnostunut? Millaisia taitoja haluat opetella? Mihin sinulla on luontaisia taipumuksia? Mitä arvostat? Millaisessa ympäristössä viihdyt? Miten paljon haluat olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa? Haluatko keskittyä enemmän ihmisiin vai asioihin, vai molempiin? Haluatko tehdä asioita käsilläsi, olla liikkeellä ja vaihdella keskittymisen kohdetta tiuhaan, vai puurtaa pitkän aikaa saman asian parissa? Haluatko toteuttaa jotakin luovaa? Viihdytkö ulkona? Pidätkö eläimistä? Ja niin edelleen…

Nämä ovat perinteisiä ammatinvalinnallisia kysymyksiä, mutta soveltuvat elämäntavankin etsimiseen. Parhaimmillaanhan leipätyö voi olla osa elämäntapaa, joka ilmentää omaa persoonaa. Mutta oman paikan löytäminen työelämässä on entistä haastavampaa, eikä paikkaa aina löydy sosiaalisessakaan elämässä, eikä asumiseenkaan. Monet ihmiset ovat ”hukassa” ja harhailevat, tai sitten nököttävät paikallaan uskaltamatta liikahtaa, tai juoksevat oravanpyörissään. Mutta, voiko ihminen tuntea olevansa ”kotona”, vaikka jostakin näkökulmasta olisikin itselleen epäsopivassa, väärässä paikassa? Mikä on tärkeintä, kun etsii omaa paikkaansa tässä maailmassa?

Oletko kotona itsessäsi? Toisin sanoen, tunnetko olevasi läsnä kehossasi? Tunnetko olevasi olemassa, ja elossa; sinä, omassa ruumiissasi? Kehotietoisuus, läsnäolon kokemus omassa kehossa saa aikaan tunteen siitä, että on olemassa tässä, juuri nyt. Se on kummallinen, mutta hyvä tunne. Silloin tietää, että on omalla paikallaan, kun mieli ja keho ovat yhtä. Se taas, ettei tunne selkeästi olevansa kehossaan, aiheuttaa irrallisen, harhailevan olotilan; turvattoman, eksyneen, avuttoman. Se liittyy eksistentiaaliahdistukseen, jollaisen vallassa saattaa kokea katoavansa jonnekin äärettömyyteen, ellei saa mistään kiinni. Ja ihmisethän tarraavat hädissään mihin tahansa. Tavaraan, asemaan, syömiseen, juomiseen, viihteeseen, joitten kautta hän yrittää saada kokemusta olemassaolostaan. Turhaan.

Niin kauan kuin mieli kokee olevansa eksyksissä eikä ymmärrä, että sen tulisi vain palata oman kehon yhteyteen, ihminen tuntee olevansa hukassa, väärässä paikassa, juureton, irrallinen. Siksi ihminen herkästi säntäilee paikasta toiseen, epätoivoissaan kotia etsien, tai sitten menee niitä polkuja joita muutkin menevät. Hän ei uskalla kuunnella itseään, todellisia omia toiveitaan, ja intuitiotaan.

Miltä tuntuisi olla aina oikeassa paikassa, eikä koskaan eksyksissä? Saisit vaeltaa sinne minne oikeasti tahdot mennä, ja nauttia koko ajan siitä tunteesta, että olet turvassa, eheä, läsnä kehossasi. Huolimatta siitä, missä paikassa olet juuri nyt kartan mukaan, voit olla ”kotona” itsessäsi. Kun olet läsnä tässä ja nyt, teet päätöksiä mielenrauhasta käsin, tietoisena siitä, mitä oikeasti, aidosti, itse haluat ja tarvitset. Voit jopa saada mielikuvan, joka ohjaa sinua eteenpäin, oikeaan suuntaan.

Missä siis on minun paikkani? Tässä, missä olen, läsnä, juuri nyt. Ja voi vapaasti vaihtaa paikkaa, ja olla silti koko ajan kotona ja kartalla! 

PS: Lue myös "Kuka olen? Identiteettimme ydin"

Ohdakemaan kartta isommassa koossa.