En todellakaan pidä mainostamisesta, etenkään tyrkyttävästä, ja tunnen joka kerta lähes voittamatonta vastenmielisyyttä, kun tunnen olevani pakotettu tiedottamaan jostakin oman ilmaisuni ”tuotteistuksesta”. Ja toisaalta, jos oikeasti kuvittelen, että olen tuottanut jotakin sellaista luettavaa, jossa saattaisi olla esimerkiksi jotakin rakentavaa sanomaa joillekin ihmisille, olisi aivan järjetöntä olla kertomatta siitä kenellekään. Miksi kirjoittaa 500-sivuinen romaani, johon lataa henkistä sisältöä, jonka uskoo olevan valaisevaa suurelle osalle ihmisistä, ja sitten jättää se kovalevylle; tai tehdä siitä omin päin kirja, mutta olla mainitsematta siitä yhtään missään, ettei vain kukaan edes harkitsisi lukevansa sitä joskus?
En tiedä. Ehkäpä moinen salamyhkäinen omakustantaminen ilman ajatustakaan muista lukijoista kuin itse kirjoittajasta olisi jotenkin ironisesti huvittavaa. Kirjoitan siis itselleni (ja parille läheiselle) sivukaupalla luettavaa, ja haluan sen omin päin suunniteltujen kartonkikansien sisään, ikään kuin olevinaan siistiksi paketiksi. No, monet laittavat itselleen ja perheelleen syötävää, joten, ei kai sekään ole niin älytöntä, jos järjestää itselleen kohtalaisen harmitonta ajanvietettä, joka saattaa jopa muistuttaa hajamielisyyteen taipuvaista itseä joistakin oleellisista henkisistä ”viisauksista”. (Sanon niitä ”viisauksiksi” hyvin subjektiivisesta näkökulmasta; siis siksi, että ne ovat tuntuneet minusta viisailta ajatuksilta. Jonkun toisen mielestä ne ovat ehkä järjetöntä höpinää tai itsestäänselvyyksiä tai muuta joutavaa, mutta luulen silti, ettei ihmisten maailma olisi ihan niin pilalla, jos suurempi osa oikeasti sisäistäisi näitä joitakin itsestäänselvyyksiä.)
Muistan tehneeni lapsena itselleni joitakin yksinkertaisia palapelejä. Eihän sellaisen omatekoisen, silputun kuvan kokoamisessa uudelleen ole enää mitään yllätysmomenttia, mutta voihan olla, että sekin puuha aikaansai jonkinlaista mielekästä tunnetta jonkin olemassa olevan rekonstruktiosta. Kun muokkaan ja oikoluen omia käsikirjoituksiani yhä uudelleen ja uudelleen, en ehkä enää ylläty kokonaisuudesta, mutta ehkäpä jäsennän itselleni jotakin sisällöllistä teemaa ja kertaan joitakin itselleni tärkeitä ”oppeja”.
Alkujaan (eli syksyllä 2002), kun aloin kirjoittaa tarinaa, joka kasvoi ja muotoutui vuosien mittaan Ohdakemaa-sarjaksi, en ajatellut julkaista sitä. Julkaisupäätös syntyi muistaakseni joskus 2015 -2016 vuosien aikana, kun olin jo julkaissut joitakin ”luuseritarinoitani” ja oma epäkaupallinen ”julkaisuideologiani” oli kehittynyt (siinä on ehkä jotakin punk-henkistä, siis epäkaupallisuudessa ja omaehtoisessa omatekoisuudessa). Siinä vaiheessa aloin muokata Ohdakemaahan sijoittuvia käsikirjoituksia ja kirjoittaa uudempia tarinoita samaan maailmaan. Ensin ajattelin sarjasta ehkä kolmiosaista, sitten viisiosaista, sitten kahdeksanosaista, sitten kymmenosaista… Ja nyt julkaisen yhdennentoista osan, ja kahdestoistakin osa on ehkä suurimmalta osaltaan koossa.
Niin, mitä järkeä? Lukaisin äskettäin Yleltä jutun Finlandia-palkitusta kirjailijasta, jonka kirjoja oli innostuttu euron kuvat silmissä painattamaan satatuhatta, ja suurin osa oli jäänyt myymättä, ja nyt kirjaa jaetaan ilmaiseksi, ja osa päätyy kierrätysmateriaaliksi. Kustantajan moka. Ei isoissa painoksissa ole mitään järkeä, koska painetut kirjat ovat yleensäkin aika epäekologisia, ja materiaalin uudelleenmuokkaus vaatii sekin energiaa. Mikseivät kustantajat käytä systeemiä, jossa kirjat painetaan vasta tilauksesta? Siksikö, että tuote myy paremmin, kun sitä on tarjolla isossa kirjapinossa? Saako valtava kasa appelsiineja ihmisen ostamaan appelsiinin, vaikkei hän alun perin tullut hakemaan kaupasta appelsiinia? Ehkäpä saakin (näin psykologisesta näkökulmasta pohdiskellen). Ihminen reagoi isoihin ärsykkeisiin voimakkaammin kuin pieniin. Joten, kaupalliset kustantamot ehkä sitten haluavat niitä isoja kirjakasoja, jos se lisää myyntiä. Minusta sellainen ”isottelu” on vastenmielistä, kuten kaikki muukin suuruudenhullun vouhotuksen tuottama visuaalinen pröystäily, joten valitsin Books on Demand- systeemin. Jokainen yksittäinen kirja painetaan vain jos joku oikeasti haluaa sen, ja sähköinen versio tulee samalla sopimuksella tarjolle.
Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miksi ylipäätään kirjoitan mitään kaunokirjallisuutta, joten en halua toistaa samaa asiaa tässä yhteydessä. Se, miksi olen kirjoittanut tätä blogia (vuodesta 2012 alkaen), on ehkä hieman vaihtelevampi asia. Tämä kirjoittaminen lähti tarpeesta ilmaista mielipiteitä, ja toisaalta tarpeesta jakaa yleishyödyllistä ymmärrystä ”maailman parantamiseksi”. Sittemmin tämä on toiminut myös ”tiedotuskanavana” noille aiemmin mainituille kirjallisille tuotteilleni. Välillä vain valitan maailman menoa, mikä ei ole kenellekään hyväksi. Aika ajoin pohdin uudelleen koko homman mielekkyyttä itselleni ja ihmisten maailmalle.
Onko minulla enää mitään uutta sanottavaa? No, ihmiset puhuvat usein vaikkei heillä ole mitään uutta asiaa, ja sekin on sallittua. Kenenkään ei ole pakko kuunnella, ainakaan aktiivisesti (ellei se ole erityinen velvollisuus juuri siinä tilanteessa, tai työtä). Tätä blogia ei ole kenenkään mikään pakko seurata tai lukea edes satunnaisesti. Minulla on teoriassa oikeus kirjoittaa ajatuksiani – vaikka ihan samoja ajatuksia joka viikko – mutta eihän se olisi itsellenikään mielekästä. Paitsi, joskus on hyödyllistä toistaa samaa, kunnes sen ihan oikeasti oppii. Joten, samojen teemojen käsittely kerta toisensa jälkeen saattaa olla ihan perusteltua. Kertaushan on opintojen äiti. Isästä minulla ei ole tietoa… No, en aio jäädä sitä pohtimaan tänään, kuka tai mikä olisi opintojen isä.
Minä olisin halunnut ”parantaa maailmaa” muun muassa kirjoittamalla, mutta se on aivan liian iso ja teoriassakin mahdoton homma yhdelle olennolle, jolla ei oikeasti ole mitään vaikutusvaltaa kenenkään ihmisolennon mieleen, joten, monet jatkavat ”pahuuksiaan” huolimatta siitä, että mielelläni yrittäisin ohjata heitä enemmän hyvään. Annoin siis periksi tuossa (en sano ”kunnianhimoisessa”, koska en ”himoitse kunniaa”) ylisuuressa missiossani, ja siivoan sen sijaan omaa vatiani. Yritän nyt olla lähinnä ”pahentamatta maailmaa” ja parantaa itseäni siltä osin kuin se on mahdollista. Ehkäpä tämä tarve on jossain määrin sen taustalla, miksi ylipäätään mitään tänäänkään kirjoitan.
Maailman ”pahentaminen” on suhteellisen helppoa – kärsimyksen, vihamielisyyden ja sen sellaisen lisääminen itselle ja toisille on oikein vaivatonta. Sitä voi tehdä joka päivä valittamalla asioista ja murehtimalla ja märehtimällä milloin mitäkin. Oman pahan olon suodattamaton ilmaisu tai purkaminen aggressiolla ja sotkemalla ei ole kovin rakentavaa, vaikka tuntuisikin itsestä hyvältä. Ekspressiivinen taidekin voi olla ahdistavaa, hermostuttavaa ja kaaosta lisäävää, eikä sovi kaikkien korville ja silmille. Vastuu on sillä, joka itseään ilmaisee, kun kyse on aikuisesta (ja syyntakeisesta) ihmisestä. Mitä tahansa ”itseilmaisua” – edes taiteen nimissä – ei voi pitää rakentavana. Toivoisin vähemmän raflaavan ”rumaa” tai imelän tekokaunista, ja enemmän aitoa ”rumankaunista” tai tragikoomista, mutta toiveikasta.
Välillä minusta on tuntunut, että kielteisyys on kuin painovoima / maan vetovoima, joka väistämättä vaikuttaa meissä ja vetää alas, ja että sen voimaa on tietoisesti vastustettava, jos meinaa jotakin ”hyvää” saada aikaiseksi. Ja kuitenkin – vastustaminen vain kuluttaa energiaa ja sitoo jatkuvaan torjuntaan. Joskus on ehkä mahdollista väistää sitä minkä kokee vahingolliseksi tai uhkaavaksi, ja ehkäpä on myös mahdollista käyttää tuota uhkaavaa voimaa niin että ohjaakin sen toivottuun suuntaan?
Mitähän siis tapahtuisi, jos vain antaisi olla ja menisi niin alas kuin voima vetää tai painaa, muttei tekisi matkan varrella kellekään mitään pahaa? Vain olisi ja eläisi siinä kärsimyksessään – muttei tekisi pahaa sen enempää itselle kuin toisillekaan. Antaisi kaiken kurjan olla, reagoimatta siihen, eikä yrittäisi väen väkisin mitään ylettömän hyvääkään, jos ei kerta jaksa, ja jos pinnistely vain katkeroittaa lisää menneisyyden luomaa ”kärsimyskehomieltä”… Tavoittaisiko silloin rauhan, joka olisi ”kaikkea ymmärrystä ylempi”?
En siis enää edes yritä parantaa maailmaa kirjoittamalla. Parannan ehkä vähän itseäni, tai ainakin yritän.
PS: Sen uusimman romaanini (”Ohdakemaa 11: Kuningas Jelizein uni”) esittelyteksti löytyy Ohdakemaa-blogin puolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti