 |
| Tämä on oikeastaan kaikenlaisten sateenkaarevien ihmisten evankeliumi, ei vain "luuserihomojen"... |
Sain idean tästä uusimmasta ”luuseritarinasta” vajaat pari vuotta sitten. Viime vuoden tammikuussa olin jo aloittanut kyseisen tarinan kirjoittamisen, kun näin voimakkaan, symbolisen unen.
Unessani olin korkean vuoren laella; mustien, teräväsärmäisten kallioitten ja valkoisen jää- ja lumipeitteen keskellä, öisen taivaan alla. Äkkiä mustassa kalliopinnassa alkoikin hohtaa väriläikkiä, ikään kuin eteerisiä kiteitä. Ne taittoivat niihin osuvan valon spektrin tavoin, niin että näytti kuin kallio olisi alkanut hohtaa sateenkaaren värisenä täplämerenä, ja se outo, eläväinen hohde levisi jalkoihinikin. Kysyin häkeltyneenä, jopa peloissani: ”Mitä tämä on?” Silloin huomasin jonkin matkan päässä seisovan, valkoista valoa loistavan hahmon, ja hän sanoi minulle: ”Älä pelkää! Minä autan sinua.” Olin sitten luisua alas yhdeltä liukkaalta lohkareelta, mutta minuun tartuttiin ja minut vedettiin ylös, niin etten pudonnutkaan pimeään rotkoon.
Tuolloin aluillaan olevan romaanikäsikirjoituksen keskeisin sisällöllinen teema varmistui ja vahvistui, kun ymmärsin tuon uneni merkityksen. Päätin sitten ladata tähän kirjaan melko lailla täysillä sen viestin, jonka koin saaneeni tuon unen ja muittenkin ”sattumalta” vastaani tulleitten vihjeitten myötä. Ja nyt on korkea aika saada tämä viesti jakoon.
Kirjoitin ”Sateenkaarisillan” niille, joita ”sateenkaariteemat” pelottavat ”uskonasioitten” vuoksi, ja toisaalta niille, joita ”uskonasiat” pelottavat, koska he ovat tavalla tai toisella ”sateenkaarevia”.
Ihan maallisistakin ennakkoluuloista, syrjinnästä ja henkisestä väkivallasta aiheutuu monenlaista kärsimystä sateenkaari-ihmisille, ja se on jo ongelma sinänsä. Mutta viime vuosina olen suorastaan järkyttynyt siitä, millaista vahinkoa konservatiivisesta uskonnollisuudesta ja hengellisestä / uskonnollisesta väkivallasta aiheutuu tälle ihmisryhmälle ja heidän läheisilleen. Millaista järjetöntä ja armotonta tuomitsemista, vihamielisyyttä, syrjintää, hurskastelevaa paheksuntaa… Kaikkea sellaista siis, mistä on ns. kristillinen lähimmäisenrakkaus kaukana, tai suorastaan vastakkaisessa suunnassa!
Koin, että on tarpeen korottaa ääntään näitten ”uskonnollisesti tuomittujen” ihmisten puolesta, vaikka huuto särähtäisikin joittenkin tahojen korviin. Tarkoitukseni ei ole pahantahtoinen niitäkään ihmisiä kohtaan, joita tulen ehkä ”sohaisseeksi” tällä viestilläni, mutta tämän verbaalisen ”sohaisun” tarkoitus on vähän herätellä; tai ainakin herättää pohdintaa, avata uutta näkökulmaa. Haluan muistuttaa ”uskonnollisesti lakihenkisiä” ihmisiä siitä, mikä oikeasti on tärkeintä, ja mikä se olikaan, mikä ”täyttää lain vaatimukset”. Koska sehän se tuntuu herkästi unohtuvan…
”Sateenkaari” symboloi tässä rakkautta, jota ei voi kieltää tai evätä keneltäkään ihmiseltä, sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolisesta suuntautumisesta huolimatta. Sateenkaarihan ilmestyy sinne, minne milloinkin ilmestyy, ihmisten näkemyseroista ja henkilökohtaisista mielipiteistä huolimatta. Luonnossa esiintyvä spektri syntyy vedestä ja valosta, joita me ihmiset emme omista; ne tulevat taivaasta, kaikille, ansioihin katsomatta. Inhimillisen mieltymyksen ja kiintymyksen ylittävä rakkaus ei ole ”ansaittavissa”, eikä siis vaadi tekoja; se on lahja, joka kuuluu kaikille.
Jos joku muistaa Aale Tynnin runon ”Kaarisilta” (löytyy esim. täältä), siinä runossa on ollut minulle aina joku kummallinen ”juttu”, koska sen lukeminen tuottaa minulle ihmepuistatuksia ja sisäistä ”hytinää”. Nyt se runo yhdistyi mieleni ”rojuaarreaitassa” sateenkaareen, ja niin syntyi ”sateenkaarisilta”. (Huom. sen niminen pieneläinkrematorio on olemassa, ja ”urbaanisanakirjan” mukaan ”sateenkaarisilta” on myös ”kauniita värejä täynnä oleva silta Taivaan ja Maan välillä, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan”. Ehkäpä sinne meni myös Jasu-koiramme noin vuosi sitten…)
Minun ”vertauskuvallisessa” mielikuvamaailmassani ”sateenkaarisilta” ei tarkoita sen enempää ihmisen kuin lemmikinkään ruumiillista kuolemaa (jos jotakin kuolemaa, niin ”egon”), vaan ko. silta luo yhteyden tästä ”maanpäällisestä” maailmasta hengelliseen todellisuuteen. Tavallaan se silta johtaa myös jonkinlaisen merkityksettömyyden (”kadotuksen”) kuilun toiselle puolen, uudenlaiseen elämään. Ja kun pääsemme pois tästä inhimillisten käsitysten, tulkintojen ja leimojen maailmasta, voimme tuntea olevamme olemassa, merkityksellisiä ja rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme.
”Silta” ylipäätään voi symboloida myös polariteettien välistä ”tilaa”, jossa saamme olla rauhassa, putoamatta minnekään, vaikka olisimmekin jostakin näkökulmasta ”väliinputoajia”. Ja kun siihen siltaan lisätään sateenkaaren värit, päästään takaisin aiheeseen…
On äärimmäisen rakkaudetonta ja surullista, jos – anteeksi vain rumanlaiset ilmaisuni – jonkinlaiset tekopyhät hurskastelijat, lakihenkiset fanaatikot ja omahyväiset ”oikeauskovaiset” yrittävät estää sellaisia ihmisiä, joita itse karsastavat, etsimästä ja lähestymästä hengellistä todellisuutta.
Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jotkut kristityiksi itseään nimittävät ihmiset voivat toimia niin tuomitsevasti ja armottomasti, vaikka juuri armon pitäisi olla se ydinasia kristillisyydessä! ”Kaikki on kutsuttu, harvat valittu.” Ne, jotka sitten lopulta kenties heitetään ulos juhlapöydästä ”itkemään ja kiristelemään hampaita”, valitsee kutsujen ”isäntä”, eikä toiset vieraat, tai joku tärkeilevä ovivahti!
Saarnaamatta tässä sen enempää totean vain, että minulla on oma, henkilökohtainen uskonfilosofiani, jonka kirjoitin auki romaanin päähenkilön sanoihin ja ajatuksiin. Saatanpa olla jonkun perinteisemmän ja suppeamman uskonkäsityksen näkökulmasta varsin ”harhaoppinen”, ja jostain toisesta näkökulmasta taas epätieteellinen hörhö, mutta minulla on oikeus henkilökohtaiseen hengelliseen vakaumukseen ja näkemykseeni. Eihän sitä tarvitse kenenkään omaksua ja ”jakaa”, vaikka siitä kertoisinkin.
Mahdollisista teologisista tulkintavirheistäni ja valtavirrasta poikkeavista näkemyksistäni huolimatta haluan puolustaa tällä kirjanmittaisella puheenvuorollani niitä ihmisiä, joilta esimerkiksi tietynlainen konservatiivinen uskonnollisuus haluaisi viedä oikeuden valita itse elämänkumppaninsa, tai joita uhkaillaan ja pelotellaan pahimmillaan itsetuhoisuuteen saakka, ”syntisiksi” ja ”helvettiin joutuviksi” leimaten. Yksikin hengellisellä väkivallalla aiheutettu itsemurha on liikaa; äärimmäisen rakkaudeton teko.
Halusin siis kirjoittaa jonkinlaisen oman uskoni mukaisen evankeliumin sateenkaari-ihmisille.
En tiedä onnistuinko sinne päinkään, mutta ainakin yritin tässä reilun vuoden aikana tehdä käsikirjoituksestani julkaisukelpoisen, kantaaottavan puheenvuoron; puettuna kuvitteelliseen, tragikoomiseen ”luuseritarinaan”. Romaani on samalla ”luuserisaarnaajan matka itseensä”, eli myös kertojaminän henkilökohtainen kehitystarina. Oma jälkikasvuni antoi myös panoksensa tähän romaaniin yhteisten pohdintojen, mielikuvitusmaailmojen jakamisen, kahden koskettavan tekstinpätkän ja muutaman häneltä lainatun hahmon kautta.
Tässä jonkinlainen esittelyteksti (yhdistelmä takakansitekstiä ja myyntisivuston kuvausta):
Joel-Petrus, jota läheiset kutsuvat ”Jopeksi”, kokee ymmärtäneensä jotakin hyvin syvällistä ja merkityksellistä, ja tuntee velvollisuudekseen lähteä levittämään tätä ilosanomaa edes joillekin ventovieraillekin ihmisille, ”maailman parantamiseksi”, vaikka onkin sosiaalisia haasteita omaava Asperger-piirteinen introvertti.
Poliisi-isä ja nunnaksi ryhtynyt äiti ovat evästäneet jälkikasvunsa erilaisilla moraalisilla ja henkisillä opetuksilla. Osan ajatusmaailmastaan Joppe on omaksunut enemmän tai vähemmän virallisesti opiskelemalla, osan “johdatuksessa”. Joppe on tuntenut olevansa oudoksuttu ja syrjittykin, muttei haluakaan olla riippuvainen kenestäkään; paitsi ehkä koirasta. Hän kokee olevansa jonkinlainen yksinäinen pahanilmanlintu, jonka velvollisuus on varoittaa ihmisiä siitä, minkä hän uskoo “harhaksi”: siitäkin huolimatta, ettei sillä tavalla saa ihmisten hyväksyntää, eikä pahemmin elantoakaan.
Joppe on valmistellut naapurinisännän vanhaan pakettiautoon petipaikan ja laatikot välttämättömille matkatavaroille ja tarvikkeille, jotta voisi viipyä automatkallaan vähintään pari kuukautta. Koska Joppe haluaa seurata intuitiotaan tai ”johdatusta”, hän arpoo sormellaan paikan, jonne suuntaa ensimmäiseksi. Matkakohteeksi sattuu Kuusamo, ja Rukalla Joppe tapaakin “tutuntuttuja”. Eräs nuorimies änkeytyy hänen Hiacensa kyytiin, eikä tästä kyytiläisestä olekaan niin helppo päästä eroon! Umpi-introvertti Joppe ei ole mikään ”niitä näitä rupattelija”, joten kuka tahansa kyytiläinen olisi hänelle stressinlähde, mutta tämä “kaverin veljen bestis”, Rolle, sattuu vielä olemaan kevytmielinen, riippuvuuksiin taipuvainen, ulkoisesti itsevarma, ADHD-piirteinen homopoika.
Homous ei niinkään ole Jopelle “ongelma”; hän kokee itse olevansa ei-binääri aseksuaali ja hyväksyisi sateenkaarevuuden jopa tärkeimmälle hengelliselle idolilleen, eikä mielestään kärsi myöskään homofobiasta. Mutta jostain syystä Rolle saa Jopen ymmälleen; jopa ahdistumaan ja suuttumaan, ja siinä samalla Jopen oletukset, kuvitelmat, ajatukset, laskelmat ja aikomukset heittävät häränpyllyä. Eikä hän yleensäkään pidä kaaoksesta, hälinästä, suunnitelmien muuttumisista, epävarmuudesta, eikä tunteilusta…
Joppe kyllä tapaa matkallaan muitakin ihmisiä, mutta monikaan ei ole erityisen kiinnostunut hänestä eikä hänen sanomastaan; paitsi tuo tietty ihminen, Rolle, jonka kiinnostus on enemmänkin kiusallista ja tunkeilevaa, ja jota Joppe ei ensi alkuun olisi edes halunnut ottaa mukaansa, vaikka tämä tarvitsikin kaikenlaista apua ja tukea. Mutta epäluuloinen ennakkoasenne kääntyy sekin päälaelleen, kun Rolle sotkee ihan kaiken; myös Jopen tarpeen olla kenestäkään riippumaton ”laupias samarialainen”.
Joppe kokee olevansa varsinainen “luuserisaarnaaja”, kun juuttuu auttamaan vain yhtä erityisen eksynyttä pässiä, kun olisi pitänyt “pelastaa koko maailma”. Ja kuitenkin: ellei hän olisi lähtenyt, kuten “uni johdatti”, olisi saattanut jäädä se tärkein ilosanoma kertomatta, ja samalla löytämättä jotakin, mitä ei oikeastaan edes tiennyt etsivänsä.
”Parental advice”: Tässäkään kirjassani ei ole mitään sen räävittömämpää intiimielämän kuvausta tai väkivaltaa, mitä nyt elokuvissa tai tv-ohjelmissakaan, joissa suositusikäraja on 12-v. Romaanin sisältämät mielenterveys- ja päihdeaiheet sen sijaan saattavat olla vähän rankkoja niin nuorille ihmisille. Sen takia en tätä romaania kohdistanut suoraan nuorille / teineille. Kertoja on neuropoikkeava nuori aikuinen; toisaalta ikäistään lapsellisempi, toisaalta kypsempi, joten, riippuu toki lukijasta, miten mielekästä on eläytyä tällaisen hahmon kokemusmaailmaan.
PS. Jos Luoja suo, joku ehkä saa tästä kirjasta irti sen viestin, minkä tarkoitin hyvällä. Olkoon se valoa. Ja jos herätän ”närää”, olkoon se sen suolan vaikutusta, jota lisäsin nyt runsaasti, ihan tarkoituksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti