Julkaisin jo vuosia sitten ratkaisuksi itsetunnon ongelmiin tekstin, jossa esittelin ”kaavion” siitä, mikä on ihmisen todellinen olemus, ja miten tuo todellinen olemus peittyy negatiivisilla käsityksillä ja uskomuksilla. Kielteisen minäkäsityksensä suojaksi ihminen kehittää epäaidon olemuksen, siis, teennäisen ulkokuoren. Mielikuvissani näin ihmisen todellisen olemuksen ikään kuin helmenä, joka on peittynyt kuonan sisälle, ja kuona taas on peitetty jonkinlaiseen käärepaperiin tai suojakennoon.
 |
Niin kauan kun ihminen luulee itsekin olevansa sitä, mikä hänestä näkyy ulospäin, oman itsen hyväksyntä on väärällä pohjalla. Ja jos perustaa itsetuntonsa siihen, miten toiset ihmiset suhtautuvat tähän epäaitoon "minään", itsearvostus on huteralla pohjalla. Jos joutuu kannattelemaan suojakuorta voidakseen tuntea olevansa hyväksytty, joutuu aina olemaan peloissaan. Entä jos kuori murenee? Entä jos joku näkee kuoren läpi? Entä jos kaikille paljastuu, että olen teeskentelijä?
Suojakuoren romahtaminen voi tuntua katastrofilta, koska sen alta paljastuu omillekin silmille tuo kielteisistä uskomuksista koostuva ”kuonakerros”, ja ihminen luulee, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisena. Likakerros sisältää kaiken sen kielteiseksi koetun, mitä olemme esimerkiksi epätäydellisen hoivan ja ympäristön kielteisen suhtautumisen kautta omaksuneet. Tietysti tuntuu pahalta luulla olevansa pelkkä kuonamöykky! Eikä siis ole ihme, jos ihmisellä on tarve peittää toistenkin silmiltä oma persoonansa, jota hän luulee jollain tapaa ei-hyväksyttäväksi tai vajavaiseksi.
Mutta todellinen olemuksemme on ”kuonamöykyn” sisällä, ja löydettävissä, vaikka olisimme itse sen unohtaneet. Se on kuin ainutlaatuisuuttaan hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin ja johon meillä on edellytyksiä. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan aivan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, enemmän tai vähemmän, ja ihmiset ovat joskus todella julmia toisilleen ja haavoittavat toisiaan myös ajattelemattomuuttaan. Ihminen omaksuu kielteisiä käsityksiä itsestään joskus hyvinkin herkästi, ja alkaa tulkita kaikkia kokemuksiaan kielteisesti. Näin voi kehittyä hyvinkin negatiivinen minäkuva, joka saattaa tuntua ”todelta” ja muuttumattomalta.
Joskus ihminen voi kärsiä narsistisesta häiriöstä, jossa äärimmäisen kielteinen minäkuva saa aikaan vastareaktioon: peitoksi kehittyy toisten mielestä epäuskottavasti myönteinen, täydellisyyttä tavoitteleva minäkuva. Mutta on itse kullekin aivan tavallista esittää toisille hieman parempaa kuvaa itsestään, jos ei halua olla toisten silmissä niin ”surkea” kuin itse luulee olevansa. Joskus tosin ihminen haluaakin näyttää itsestään ulospäin pelkän kuonakerroksen, eikä yritäkään peitellä sitä, tai jaksa peitellä sitä enää. Siinä on toisaalta se hyvä puoli, ettei hänen todellinen olemuksensa ole niin paksujen kerrosten alla, vaan ehkä jopa helpommin nähtävissä pelkän ”lian” alta, ilman teennäisen miellyttävää ulkokuorta. Mutta on surullista, jos hän ei itse tunnista olevansa jotakin muuta kuin kuonamöykky. Hän ei muista helmeä siellä sisällä, ja tarvitsee kokemuksen, että joku muu näkee kuonan läpi ja sanoo hänelle, että hän on helmi…
Ihmisen todellinen olemus voi siis peittyä niin itseltä kuin toisiltakin. Eikä ole siis ihme, jos meillä on ”huono” tai ainakin vaihteleva itsetunto. Kuinka se voisi ollakaan vakaa, jos näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn ja vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen? Ihminen voi kadottaa itsensä kaiken teeskentelyn ja peittelyn alle. Itsensä löytäminen voikin olla tärkein ja ensisijainen terapeuttinen prosessi monissa psyykkisissä ongelmissa, kuten myös merkityksen ja tarkoituksen löytäminen omalle olemassaololle ja elämälle.
Jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt, emme tarvitsisi valheellista suojakuorta. ”Kuonakerroskin” menettäisi kielteisen voimansa, kun sen mieltäisi ikään kuin poispestävänä likana; inhimillisenä likaantumisena, jota tapahtuu itse kullekin elämän rapakoissa rypiessä. Tietoisen läsnäolon kautta voi saada kokemuksen omasta todellisestä olemuksesta, tässä ja nyt; olentona, joka on, tiedostaa, kokee, näkee, tuntee, tarkkailee, sellaisena kuin aidosti on. Olemme tietoisesti tässä ja nyt, ilman ulkoista olemustamme ja siihen tarttunutta kuonaa. Se voi antaa kokemuksen, että on ihme. Ja miksi ihme pitäisi peittää kuorien alle?
Jospa porautuisimme oman valheellisen suojakuoremme ja kuonakerroksen läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme? Se on ainutlaatuinen ja täydellinen sellaisena kuin on, henkisellä tasolla. Ja mitä tapahtuisi, jos alkaisimme nähdä tällä tavoin myös muut ihmiset? Jos katsoisimme myös toisiamme pintaa syvemmälle, ulkokuoren läpi ja kielteiseltä vaikuttavan käytöksen läpi, saattaisimme ehkä nähdä, millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille…
Syvenny siis hetkeksi ajatukseen, että olet ainutlaatuinen helmi kuonan alle piilotettuna, kiillotetun kääreen sisällä. Jos tavoitat tuon mielikuvan herättämän tunteen, olet löytänyt uuden näkökulman ”itsetunto-ongelmiin”. Ja saman näkökulman avulla voit löytää kasoittain helmiä ympäriltäsi, kun kohtaat toisia ihmisiä…
Suojakuoren romahtaminen voi tuntua katastrofilta, koska sen alta paljastuu omillekin silmille tuo kielteisistä uskomuksista koostuva ”kuonakerros”, ja ihminen luulee, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisena. Likakerros sisältää kaiken sen kielteiseksi koetun, mitä olemme esimerkiksi epätäydellisen hoivan ja ympäristön kielteisen suhtautumisen kautta omaksuneet. Tietysti tuntuu pahalta luulla olevansa pelkkä kuonamöykky! Eikä siis ole ihme, jos ihmisellä on tarve peittää toistenkin silmiltä oma persoonansa, jota hän luulee jollain tapaa ei-hyväksyttäväksi tai vajavaiseksi.
Mutta todellinen olemuksemme on ”kuonamöykyn” sisällä, ja löydettävissä, vaikka olisimme itse sen unohtaneet. Se on kuin ainutlaatuisuuttaan hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin ja johon meillä on edellytyksiä. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan aivan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, enemmän tai vähemmän, ja ihmiset ovat joskus todella julmia toisilleen ja haavoittavat toisiaan myös ajattelemattomuuttaan. Ihminen omaksuu kielteisiä käsityksiä itsestään joskus hyvinkin herkästi, ja alkaa tulkita kaikkia kokemuksiaan kielteisesti. Näin voi kehittyä hyvinkin negatiivinen minäkuva, joka saattaa tuntua ”todelta” ja muuttumattomalta.
Joskus ihminen voi kärsiä narsistisesta häiriöstä, jossa äärimmäisen kielteinen minäkuva saa aikaan vastareaktioon: peitoksi kehittyy toisten mielestä epäuskottavasti myönteinen, täydellisyyttä tavoitteleva minäkuva. Mutta on itse kullekin aivan tavallista esittää toisille hieman parempaa kuvaa itsestään, jos ei halua olla toisten silmissä niin ”surkea” kuin itse luulee olevansa. Joskus tosin ihminen haluaakin näyttää itsestään ulospäin pelkän kuonakerroksen, eikä yritäkään peitellä sitä, tai jaksa peitellä sitä enää. Siinä on toisaalta se hyvä puoli, ettei hänen todellinen olemuksensa ole niin paksujen kerrosten alla, vaan ehkä jopa helpommin nähtävissä pelkän ”lian” alta, ilman teennäisen miellyttävää ulkokuorta. Mutta on surullista, jos hän ei itse tunnista olevansa jotakin muuta kuin kuonamöykky. Hän ei muista helmeä siellä sisällä, ja tarvitsee kokemuksen, että joku muu näkee kuonan läpi ja sanoo hänelle, että hän on helmi…
Ihmisen todellinen olemus voi siis peittyä niin itseltä kuin toisiltakin. Eikä ole siis ihme, jos meillä on ”huono” tai ainakin vaihteleva itsetunto. Kuinka se voisi ollakaan vakaa, jos näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn ja vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen? Ihminen voi kadottaa itsensä kaiken teeskentelyn ja peittelyn alle. Itsensä löytäminen voikin olla tärkein ja ensisijainen terapeuttinen prosessi monissa psyykkisissä ongelmissa, kuten myös merkityksen ja tarkoituksen löytäminen omalle olemassaololle ja elämälle.
Jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt, emme tarvitsisi valheellista suojakuorta. ”Kuonakerroskin” menettäisi kielteisen voimansa, kun sen mieltäisi ikään kuin poispestävänä likana; inhimillisenä likaantumisena, jota tapahtuu itse kullekin elämän rapakoissa rypiessä. Tietoisen läsnäolon kautta voi saada kokemuksen omasta todellisestä olemuksesta, tässä ja nyt; olentona, joka on, tiedostaa, kokee, näkee, tuntee, tarkkailee, sellaisena kuin aidosti on. Olemme tietoisesti tässä ja nyt, ilman ulkoista olemustamme ja siihen tarttunutta kuonaa. Se voi antaa kokemuksen, että on ihme. Ja miksi ihme pitäisi peittää kuorien alle?
Jospa porautuisimme oman valheellisen suojakuoremme ja kuonakerroksen läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme? Se on ainutlaatuinen ja täydellinen sellaisena kuin on, henkisellä tasolla. Ja mitä tapahtuisi, jos alkaisimme nähdä tällä tavoin myös muut ihmiset? Jos katsoisimme myös toisiamme pintaa syvemmälle, ulkokuoren läpi ja kielteiseltä vaikuttavan käytöksen läpi, saattaisimme ehkä nähdä, millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille…
Syvenny siis hetkeksi ajatukseen, että olet ainutlaatuinen helmi kuonan alle piilotettuna, kiillotetun kääreen sisällä. Jos tavoitat tuon mielikuvan herättämän tunteen, olet löytänyt uuden näkökulman ”itsetunto-ongelmiin”. Ja saman näkökulman avulla voit löytää kasoittain helmiä ympäriltäsi, kun kohtaat toisia ihmisiä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti