Mielialahäiriöt, kuten bipolariteettihäiriö ja depressio, ovat suosittuja diagnooseja. Missä sitten kulkeekaan sairaalloisen mielialan vaihtelun ja normaalin reaktiivisen mielialan raja? Ja kuka tai mikä sitä mielialaa loppujen lopuksi heiluttaa? Ympäristön sietokyky ja luonnollisesti myös yksilön suhtautuminen omiin "oireisiinsa" vaikuttavat siihen, tulkitaanko ja koetaanko mielialan ailahtelu tai toisaalta yhteen mielentilaan juuttuminen sairaana vai ei. Sairaaksi leimaaminen voi olla kulttuurinen käytäntö, toisaalta se voi olla tekosyy eettisen käytöksen rajojen rikkomiselle. Diagnoosilla voi laittaa stigman sen otsaan, jonka käytöksen haluaa jatkossakin tulkittavan epänormaaliksi. Ja toisaalta diagnoosilla voi aina selitellä omaa "huonoa" käytöstään.
Luonnollisesti keskushermoston toimintahäiriöt ovat usein paljolti ihmisoliosta itsestään riippumattomia. Etenkin alkujaan. (Tähän ei kovinkaan yllättävään päätelmään olen päätynyt vuosien mittaan erinäisiä kirjoja, artikkeleita ynnä muita selostuksia lueskeltuani ja tarkkailtuani ihmisiä elävässä elämässä.) Emme ole voineet valita geenejämme; sitä, millaisia herkkyyksiä perimme, tai mikä tekee meidät jo syntyjämme alttiimmaksi sairastumaan niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Emme myöskään voi valita, millaiseen syliin synnymme. Emme voi estää vanhempiemme laiminlyöntejä sen enempää kuin muitakaan lyöntejä, emmekä vaikuttaa sen hoivan ja rakkauden määrään, jota saamme tai emme saa. Tiedetään, että lapsen saaman hoivan laatu vaikuttaa keskushermoston toimintaan (tästä löytyy asiaa esim. Sue Gerhardtin teoksesta "Rakkaus ratkaisee"). Toisaalta alttius sairastua psyykkisesti kulkee suvuissa. Noin viidesosa lapsista syntyy sellaisella temperamentilla varustettuna, että ongelmia tulee, ellei ympäristö kanna erityisvastuuta hänen psyykkaamisestaan tasapainoiseksi yksilöksi. (Jos kellä asia kiinnostaa, voi perehtyä esim. Liisa Keltikangas-Järvisen tuotantoon.)
Toisilla ihmisillä on siis - paljoltikin ilman omaa syytään - jo lähtökohtaisesti heikommat edellytykset säädellä tunnetilojaan ja mielialaansa, ja usein myös vaikeuksia vastustaa erilaisia autoimmuunisairauksia. Kyse on pitkälti keskushermostosta, välittäjäaineista, hormonituotannosta. Tiedetään, että aivoissa tapahtuu muutoksia aikuisenakin, ja myös uusia aivosoluja syntyy. Aivot kehittyvät siihen suuntaan, mihin niitä käyttää. Terveellisillä elämäntavoilla, terapialla tai itsehoidolla ja muulla kuntouttavalla treenillä voi vaikuttaa aivoihinsa ja samalla mielenterveyteensä. Toista sitä, mitä haluat aivoillesi opettaa. Vältä aivomyrkkyjä. Vältä kielteisten asioitten mielessä pyörittelyä. Aivoihin lillumaan jäävät stressihormonit näet syövyttävät aivokudoksia...
Mutta kuka on vastuussa kenenkin aivoista ja mielialasta? Eikö vastuu ole etenkin sillä, joka haluaa olla vallassakin? Aikuinen on vastuussa lapsista, johtaja alaisista, paimen lampaista. Se, joka kykenee huolehtimaan itsestään, olkoon vastuussa omista aivoistaan, mielensä sisällöstä, asenteistaan ja käytöksestään. Se, joka ei kykene itse huolehtimaan aivoistaan, on toisten hyväntahtoisuuden armoilla aivan kuin vastasyntynyt lapsi. Jos joku ei jaksa ajatella rakentavasti ja myönteistä mielialaa tuottavasti, on syytä tarjota hänelle kokemuksia, jotka muuttavat mielen sisältöä. (Se on sitä maailman parantamista. Pienikin myönteinen teko, ele, ilme, sana... ja jonkun maailma kirkastuu.)
Meille psyykkisesti keskenkasvuisillekin löytyy aina jotakin pientä, mitä voi itsekin yrittää mielialansa eteen. Ehkä olisi hyvä pitää välillä taukoa uutisten katselusta ja ottaa päivän tavoitteeksi löytää kymmenen tai edes viisi huvittavaa asiaa. Voisin vaikka aloittaa laittamalla kynän poikittain hampaitten väliin ja katsomalla peiliin.
 |
| Toimiiko? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti