Olipa kerran tyyppi, joka pakkasi varusteet ja lähti vaeltamaan. Hän oli arvioinut tarkkaan, että muonavarat riittäisivät siksi ajaksi, mitä hän oli laskenut kuluvan määränpään saavuttamiseen, jos hän etenisi tietyllä nopeudella. Hän vaelsi tietoisena määränpäästään, mutta hukkasi karttansa ja kompassinsa, sai itikanpiston silmäänsä, sekoitti opastetaulut ja viitat, ja päätyi harhailemaan saloille. Vaeltajasta tuli harhailija. Samoihin aikoihin muuan dementikko oli lähtenyt "harhailemaan" eräästä hoitokodista. Hän itse koki olevansa matkalla tärkeään määränpäähän, kunnes muistoista noussut määränpää sekoittui realiteetteihin, ja hän tajusi hämärästi olevansa harhailija. Hän törmäsi edellä mainittuun matkamieheen, joka osasi dementikon laitospuvun havaitessaan päätellä, mistä tämä oli maastoon harhaillut, ja oli taas "kartalla".
Kun harhat sekoittuvat todellisuuteen, kuka tahansa alkaa harhailla. Toisaalta, jos harhailija sattuu oikealle reitille, hänestä voi tulla vaeltaja. Vaeltajan mielen sisällä hänen tietoisuutensa kohde, se, mihin hän keskittyy, vaeltaa tai harhailee. Se on vähän kuin kiikarinäkymä, joka kartoittaa maastoa pieni pala kerrallaan. Tai jos olemme pimeässä, se on kuin taskulampun luoma valospotti. Hätääntyneen tai kärsimättömän kulkijan lampunkeila tekee helposti siksakkia, ja voi olla, että mielekäs reitti jääkin huomaamatta. Tavoitekeskeinen suuntaa kiikarinsa tai lamppunsa sinne, missä olettaa määränpään olevan. Mutta jos määränpää on muutaman kukkulan ja sankan metsikön peitossa, tarvitaan laajempaa tietoisuutta maastosta, jossa kuljemme; oletusta siitä, mistä tavoiteltu määränpää tai reitti sinne saattaisi olla löydettävissä. Siksipä me olemmekin luoneet mieleemme karttoja.
Tietoisuuteen mahtuu rajallinen määrä informaatiota kerrallaan, etenkin jos pitäydymme perinteisessä tavassa havainnoida ja kokea. Usein se on ihmisyksilölle esim. näkö- tai kuuloaistimusten kautta saatua informaatiota. Jotkut saattavat myös tunnustella tai haistella. Harvempi luottaa intuitioon. Mutta millaiset mahdollisuudet harhailijalle avautuisikaan, jos hän voisi laajentaa tietoisuuttaan; olla tietoinen koko maastosta, eikä vain pienestä näkymästä jossakin tuolla, tai siitä, mikä on juuri siinä yksittäisessä paikassa konkreettisesti havaittavissa?
Tarkkaan ottaen mielemme sisältö ei ole maasto, vaan pelkkä kuva maastosta, ikään kuin kartta (tämä on yksi NLP:n perusideoista). Kartta on meidän tulkintamme maastosta. Olemme yleensä käsittäneet jotakin väärin, sivuuttaneet jotakin, saaneet puutteellista havaintoa jostakin. En tiedä, onko kaikilla maastoon putkahtaneilla tarve vaeltaa. Jotkut ainakin lähtevät harhailemaan. Toiset ehkä olettavat pääsevänsä johonkin muuhun maastoon, ja ottavat jonkin oletetun määränpään. Ehkä olemme koko ajan tahtomattammekin matkalla, koska maasto muuttuu, olemmepa liikkeellä tai paikallamme. Joskus on hyvä tutkia karttaansa perin pohjin, mutta jotta voimme päivittää karttamme, meidän on myös saatava ajantasaista tietoa todellisesta maastosta. Koska ennakko-oletuksemme (vanha karttamme) herkästi ohjaa sitä, mitä maastosta havaitsemme, meidän on havainnoitava myös omaa tapaamme havaita. Tämä edellyttää laajennettua tietoisuutta.
Joskus on parempi unohtaa kartta ja pysähtyä vain kokemaan sitä, missä olemme. Huomio saattaa tosin harhailla ja vaeltaa edelleen. Toisaalta mieli voi olla keskittynyt, vaikka kävelisimme. Missä sitten olemmekin; kivikossa tai sumussa tai ihanteellisessa leiripaikassa, pysähdyksissä tai liikkeessä, olemme samalla "tässä ja nyt". Jos kartta ja oletuksemme koko maastosta ahdistaa meitä, voimme etsiä tai jopa keksiä kartallemme leiripaikan ja mennä aika ajoin sinne suunnittelemaan seuraavaa etappia ja keräämään voimia. Ja jos kartalla on paljon hetteikköjä ja kivikkoja, kuka käskee katsella niitä? Onko oikeastaan ihan pakko tuijottaa koko ajan sitä himputin karttaa, kun se kuitenkin on vain yksi tulkinta todellisuudesta? Loppujen lopuksi eksynyt ihminen on ehkä sittenkin useimmin se, joka luottaa liikaa karttaansa, kuin se, joka karttansa hukkaa.
Joka hetki on mahdollisuus valita, mihin suuntaa kiikarinsa.
Merkityksensä parhaiten säilyttävä määränpää ei kuitenkaan ole "siellä jossain". Se on TÄSSÄ. Jos uskot, että ihmisolion vaelluksen mielekkäin määränpää on jotakin mielenrauhan tapaista, se ei ole ikinä "tuolla", vaan tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti