Kuvan robotti näyttää kyllä inhimilliseltä ja
hellyttävältäkin, mutta surullista kyllä, robotit eivät voi olla oikeasti
surullisia. Eihän tekoäly voi kärsiä.
Minä en ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisista (lasten)elokuvista, joissa päähenkilö on jonkinlainen inhimillistetty robotti. En kykene eläytymään sellaiseen rakennettuun hahmoon lainkaan samalla tavoin kuin vaikkapa inhimillistettyihin eläinhahmoihin. Puhuva, liikkuva ja ilmeilevä robottihahmo voi kyllä luoda vaikutelman elävästä olennosta, mutta oikeasti, onko sellainen muka mukavampi kaveri kuin joku oikea olento? Vai onko se turvallisemman tuntuinen siksi, että se on tietyllä tavoin ohjelmoitu, kun taas oikeat olennot saattavat olla hieman arvaamattomia?
Erilaiset hoivarobotit, palvelurobotit ja virtuaaliset tekoälysovellukset näyttävät yleistyvän erilaisissa palveluissa. On hyljerobotteja, vuorovaikutteisia nukkehahmoja ja nelijalkaisia lähettejä… Nettisivuillakin on kaikenlaisia chattibotteja tervehtimässä iloisesti ja tarjoamassa apuaan. Nämä ”älypäät” antavat itsestään sympaattisen vaikutelman ja puhuttelevat ”käyttäjäänsä” ikään kuin olisivat muka inhimillisiä olentoja; sellaisia sosiaalisia, auttavaisia rupattelijoita.
Tekoälyn kanssa voi kyllä olevinaan jutella, ikään kuin kaverillisessa tunnelmassa, mutta vuorovaikutuksen ystävällisyys on harhaa. Eihän mikään tekoälyinen ajatustenvaihto korvaa eläviin olentoihin, kuten ihmisiin, eläimiin tai kasveihin syntyvää myötäelävää yhteyttä; ei edes ”tekoälyllistä” keskustelua ihmisolennon kanssa.
Tekoälyn inhimillistäminen on niin ollen hieman harhaista. Mikään robottilelu tai chattibotti ei oikeasti välitä sinusta pätkääkään; eihän sillä ole tunteita, eikä siis myöskään kiintymystä, myötätuntoa eikä empatiaan perustuvaa moraaliakaan. Ja empatian ja moraalin puuttuminen on se huolestuttavin ominaisuus, kun puhutaan tekoälystä, tai vaikka puhuttaisiin ihmisistäkin.
No, etten nyt olisi ihan yksioikoisen kielteinen…
Paremman puutteessa hoivarobotti tai joku seurallinen lelu voi olla hyväksi esimerkiksi yksinäiselle ikäihmiselle. Ja parhaimmillaan esimerkiksi lelurobottihahmojen inhimillistäminen voi toki kehittää myötätuntoa oikeitakin eläviä kohtaan, siinä missä myös pehmolelujen tai nukkejen hoivaaminen ikään kuin ne olisivat eläviä olentoja. Mutta jossain vaiheessa lapsi yleensä tajuaa, ettei lelu ole mikään oikea elävä olento, ja sen emotionaalinen merkitys muuttuu. Oman robotti-imurin nimeäminen vaikkapa ”Repeksi” on ihan luonnollista ja humoristista, mutta eihän sellaista esinettä tarvitse kohdella tietoisena olentona, johon vaikkapa sattuu, jos sitä joku kolhaisee. (Ei tosin myöskään kannata opettaa lapsia tieten tahtoen hajottamaan esineitä, vaikkei niihin sattuisikaan, koska laitteitten rikkominen on epäekologista.)
Niin, joskus meillä on tapana inhimillistää esineitä ja toisaalta esineellistää inhimillisiä olentoja…
Lapsille on varsin normaalia kiintyä esineisiin, kuten myös joillekin autismin kirjon ihmisille. Jotkut aikuiset saattavat myös kiintyä haluamallaan tavalla ”ohjelmoimiinsa” esineellistettyihin ihmisiin (”objekteihin”), tai somejulkkiksiin tai jopa virtuaalihahmoihin, ja kuvitella saavansa näiltä haluamiaan tunteita, kuten vastavuoroista välittämistä. Moni ihminen tuntuu kaipaavan inhimillistä yhteyttä niin kipeästi, että tyytyy paremman puutteessa harhakuvaankin. Tai ehkäpä oikeat elävät olennot tuntuvat jotenkin vaarallisilta, koska eivät ole ohjelmoitavissa toimimaan kuin robotit…
Siis, robotti voi kyllä näyttää surulliselta, mutta eihän se sitä ole, oikeasti. Hoivarobotit, robottilemmikit, aikuisten robottiseuralaiset, tekoälyiset jutustelijat ja virtuaalihahmot ja sen sellaiset (tai roboteiksi muuttuneet ihmiset) ovat vain ilmiöinä surullisia. On surullista, ellei tällä yli rajojensa kansoitetulla pallolla muka ole riittävästi ihmisiä olemaan ihmisiä ihmisille. En usko, että ihmisiä puuttuu ainakaan globaalissa mittakaavassa; puuttuneeko sitten välittämistä, vai riittävää turvallisuudentunnetta luoda yhteyksiä, jotka korvaisivat kivat tekoälybotit ja suurisilmäiset hyljerobotit?
Erilaiset hoivarobotit, palvelurobotit ja virtuaaliset tekoälysovellukset näyttävät yleistyvän erilaisissa palveluissa. On hyljerobotteja, vuorovaikutteisia nukkehahmoja ja nelijalkaisia lähettejä… Nettisivuillakin on kaikenlaisia chattibotteja tervehtimässä iloisesti ja tarjoamassa apuaan. Nämä ”älypäät” antavat itsestään sympaattisen vaikutelman ja puhuttelevat ”käyttäjäänsä” ikään kuin olisivat muka inhimillisiä olentoja; sellaisia sosiaalisia, auttavaisia rupattelijoita.
Tekoälyn kanssa voi kyllä olevinaan jutella, ikään kuin kaverillisessa tunnelmassa, mutta vuorovaikutuksen ystävällisyys on harhaa. Eihän mikään tekoälyinen ajatustenvaihto korvaa eläviin olentoihin, kuten ihmisiin, eläimiin tai kasveihin syntyvää myötäelävää yhteyttä; ei edes ”tekoälyllistä” keskustelua ihmisolennon kanssa.
Tekoälyn inhimillistäminen on niin ollen hieman harhaista. Mikään robottilelu tai chattibotti ei oikeasti välitä sinusta pätkääkään; eihän sillä ole tunteita, eikä siis myöskään kiintymystä, myötätuntoa eikä empatiaan perustuvaa moraaliakaan. Ja empatian ja moraalin puuttuminen on se huolestuttavin ominaisuus, kun puhutaan tekoälystä, tai vaikka puhuttaisiin ihmisistäkin.
No, etten nyt olisi ihan yksioikoisen kielteinen…
Paremman puutteessa hoivarobotti tai joku seurallinen lelu voi olla hyväksi esimerkiksi yksinäiselle ikäihmiselle. Ja parhaimmillaan esimerkiksi lelurobottihahmojen inhimillistäminen voi toki kehittää myötätuntoa oikeitakin eläviä kohtaan, siinä missä myös pehmolelujen tai nukkejen hoivaaminen ikään kuin ne olisivat eläviä olentoja. Mutta jossain vaiheessa lapsi yleensä tajuaa, ettei lelu ole mikään oikea elävä olento, ja sen emotionaalinen merkitys muuttuu. Oman robotti-imurin nimeäminen vaikkapa ”Repeksi” on ihan luonnollista ja humoristista, mutta eihän sellaista esinettä tarvitse kohdella tietoisena olentona, johon vaikkapa sattuu, jos sitä joku kolhaisee. (Ei tosin myöskään kannata opettaa lapsia tieten tahtoen hajottamaan esineitä, vaikkei niihin sattuisikaan, koska laitteitten rikkominen on epäekologista.)
Niin, joskus meillä on tapana inhimillistää esineitä ja toisaalta esineellistää inhimillisiä olentoja…
Lapsille on varsin normaalia kiintyä esineisiin, kuten myös joillekin autismin kirjon ihmisille. Jotkut aikuiset saattavat myös kiintyä haluamallaan tavalla ”ohjelmoimiinsa” esineellistettyihin ihmisiin (”objekteihin”), tai somejulkkiksiin tai jopa virtuaalihahmoihin, ja kuvitella saavansa näiltä haluamiaan tunteita, kuten vastavuoroista välittämistä. Moni ihminen tuntuu kaipaavan inhimillistä yhteyttä niin kipeästi, että tyytyy paremman puutteessa harhakuvaankin. Tai ehkäpä oikeat elävät olennot tuntuvat jotenkin vaarallisilta, koska eivät ole ohjelmoitavissa toimimaan kuin robotit…
Siis, robotti voi kyllä näyttää surulliselta, mutta eihän se sitä ole, oikeasti. Hoivarobotit, robottilemmikit, aikuisten robottiseuralaiset, tekoälyiset jutustelijat ja virtuaalihahmot ja sen sellaiset (tai roboteiksi muuttuneet ihmiset) ovat vain ilmiöinä surullisia. On surullista, ellei tällä yli rajojensa kansoitetulla pallolla muka ole riittävästi ihmisiä olemaan ihmisiä ihmisille. En usko, että ihmisiä puuttuu ainakaan globaalissa mittakaavassa; puuttuneeko sitten välittämistä, vai riittävää turvallisuudentunnetta luoda yhteyksiä, jotka korvaisivat kivat tekoälybotit ja suurisilmäiset hyljerobotit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti