Pelastaako köyhyys maailmamme?

Franciscus ja linnut

(Public domain – kuva sivustolta:

https://pxhere.com/fi/photo/680382)

Jos joku on sattunut lukemaan erään Ylen artikkelin viime viikolla, jakaa ehkä tämän kertaisen ympäristöahdistukseni.

Tiistaina julkistettu WWF:n Living Planet –indeksi kertoo, että vuosina 1970–2014 maailman selkärankaisten eläinten määrä on vähentynyt jo 60 prosenttia. WWF varoittaa, että tällä vauhdilla ”monista lajeista kohta enää rippeet jäljellä”. Raportin mukaan 50 vuodessa maapallon yhteenlaskettu ekologinen jalanjälki on kasvanut 190 prosenttia.

Ylen artikkelin mukaan ”Maapallo ei kestä paisuvaa keskiluokkaa”. WWF:n raportin mukaan ”ylikulutuksen, maankäytön ja luonnonvarojen riiston taustalla on ihminen”. ”Kulutuksen kasvua ruokkii erityisesti alati paisuva keskiluokka.” Tämän eniten kuluttavan ”yhteiskuntaluokan” jatkuva kasvaminen on syy maapallon elinolosuhteitten tuhoutumiseen.

Mitäpä tähän voi enää sanoa? Kukapa muukaan olisi syypää luomakunnan ahdistukseen kuin ihminen, joka kyllä otti luomakunnan haltuunsa, mutta unohti, että hänelle annettiin tehtäväksi myös ”viljellä ja varjella luomakuntaa”? Suurten ihmisryhmien vaurastuminen tuhoaa luonnon, koska vaurastunut ihminen kuluttaa luonnonvaroja monenlaiseen turhaan tekemiseen ja materiaan, ja edistää toiminnallaan myös ilmastonmuutosta. Niin moni haluaa vaurastua, kuvitellen sen tuovan itselleen onnea ja mielenrauhaa, tai turvallisuutta. Köyhyys voi kyllä tarkoittaa ahdinkoa, mutta onko pakko olla suorastaan varakas tai rikas paetakseen köyhyyden kurjuutta? Eikö riitä, että tulee toimeen jotenkuten ja on tyytyväinen vähään materiaan ja viihteeseen, eläen sisäisesti rikasta elämää?

Eihän siinä ole mitään järkeä eikä mieltä, että ihminen ahnehtii vaurautta ja tuhoaa samalla elinolosuhteita, etenkin tulevilta sukupolvilta. Kuka haluaa olla tulevien sukupolvien mielissä maapallon tarinan roisto? Tuo roisto on tässä tapauksessa kuin ahne syömäri, joka haalii ylimääräistä ruokaa eteensä ja nieluunsa, muttei tajua, että hänen yletön ahnehtimisensa tuhoaa elämän hänen ympärillään. Hän ”syö” lastensakin ja näitten lasten ruuat. Ahneuden seuraus olisi tietysti helpompi nähdä, jos söisi suoraan omaa käsivarttaan. Mutta nykyihmisen aiheuttama vahinko näkyy sen verran viiveellä, että siltä on helppo sulkea silmänsä.

Tietysti ihmisen täytyy saada ruokaa, eikä ole järkeä kituuttaa itseään, katkeroitua itsekidutuksestaan ja vihata maailmaa ja muita sokeita. Eihän viha johda oikeudenmukaisuuteen, eikä lisää hyvinvointia. Mutta empaattinen ihminen välittää siitäkin, riittääkö ruokaa muillekin, kun itse syö. Ekologisen tarinan konna vähät välittää siitä, että tulevat sukupolvet joutuvat kituuttamaan vähemmällä, kunhan itsellä on nyt hyvä oltavat!

Olisitko mieluummin ekologisen tarinamme sankari? Vähävaraisena ja vähän kuluttavana eläminen on monelle vaikea valinta. Joskus on mahdotonta valita köyhyyttä ennen kuin on saanut kokea varakkuutta ja nähdä sen, ettei varakkuus tuo onnea. Mm. äiti Teresa ja Pyhä Franciscus olivat varakkaita ennen kuin valitsivat köyhyyden. Moni uskoo, että varakkuus on tarpeen tai jopa välttämätöntä, eikä usko, ettei onnellisuus ole kiinni materiasta, ennen kuin on itse sen kokemusperäisesti todennut. Tämä on ehkä suuri syy siihen, että moni haluaa olla osa kuluttavaa keskiluokkaa, tai jopa enemmän, suorastaan ökyeliittiä, eikä tyydy niin vähään kuin olisi tarpeen tyytyä ekokatastrofilta välttyäksemme.

Voisivatko ”pienet köyhät” pelastaa maailman ekokatastrofilta? Kannattaisiko kulkea Pyhän Franciscuksen poluilla edes osan matkaa, köyhänä, mutta osana luomakuntaa, jonka varassa omakin elämämme on? Huono omatunto ei tee ketään onnelliseksi. On eettisesti enemmän oikein olla vähän kuluttava köyhä ”junttiluuseri”, kuin varakas, sokeasti kuluttava keskiluokan edustaja, joka ajelee laveaa tietä, eikä koskaan havahdu elämänsä sisäiseen köyhyyteen…

Franciscus Assisilainen, "Jumalan pieni köyhä", eli 1100 – 1200 lukujen vaihteessa ja perusti fransiskaanisen veljeskunnan. Pyhimyskalenterin mukaan Franciscusta muistellaan 4. lokakuuta, joka on myöhemmin hänen henkisen perintönsä vuoksi nimetty kansainväliseksi eläinten päiväksi.

Franciscus oli rikkaan kangaskauppiaan poika italialaisesta Assisin pikkukaupungista. Hänen kerrotaan viettäneen nuoruudessaan ylellistä ja nautiskelevaa elämää, mutta hylänneen tuon kaiken, vaateparttaan myöten. Franciscuksen elämäntapa muuttui radikaalisti hengellisen kutsumuksen kautta, mutta perusluonne ei muuttunut. Hänen kerrotaan olleen iloinen ja rakastava lähimmäinen, eikä ainoastaan ihmisille. Legendat kertovat Franciscuksen saarnanneen kedon linnuille ja metsän eläimille. Franciscus mm. osti kyyhkysiä Assisin torikauppiailta ja päästi ne lentämään vapauteen. Hän myös pelasti karitsoita teurastukselta ja siirsi toukkia tieltä turvaan ihmisten askelilta. Franciscus koetti muuttaa ihmisten asenteita eläimiä kohtaan myönteisemmiksi. Hänen sanotaan nähneen ja kokeneen koko luomakunnan kärsimykset ja tunteneen ne tuskana itsessään. Tällainen lienee tuttua herkimmille kanssaihmisille!

Eläimet ja luonto olivat siis Franciscukselle tärkeitä, ja katolinen kirkko onkin valinnut hänet luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. Franciscuksen sanoin: ”Niin kauan kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”

Kerrotaan, että Gubbion kaupungin asukkaat pelkäsivät sutta, joka oli aiheuttanut jo paljon vahinkoa kylässä. Franciscukselta pyydettiin apua susiongelman käsittelemiseksi. Kun Franciscus tapasi suden, hän puhutteli sitä lempeästi. Tarinan mukaan Franciscus sopi suden kanssa, eikä se enää myöhemmin ahdistellut kaupunkilaisia. Löytyisikö tästä mallia nykyiseen susipolitiikkaan?

Franciscus oli kutsumukselleen omistautunut, nöyrä ja köyhä mies, muttei todellakaan tiukkapipoinen uskonnollinen kiihkoilija. Hänessä oli lapsenomaista iloa, ja hänen kerrotaan halunneen laulaa kaikissa eteen tulevissa vastoinkäymisissä. Hän nimitti seuraajiaan "Jumalan pelimanneiksi", ja uskoi, että Jumalan tietä on seurattava iloiten ja riemuiten, senkin vuoksi, että ilo tarjoaa lohdutusta lähimmäisille heidän vaikeuksissaan. Franciscus piti synkkämielisyyttä uhkana pahaan lankeamiselle. Askeettisuuden harjoittamisen Franciscus halusi rajoittaa sellaiseen määrään, jonka ”ruumis kestää sielun menettämättä luontaista hyväntuulisuuttaan”. Masennukseenkin Franciscuksella oli ratkaisu – rukoileminen.

Kristuksen kärsimyshistoria oli Franciscukselle erityisen rakas asia. Köyhät ja halveksitut olivat Franciscuksen mielestä jo Kristuksen tiellä, toisin kuin ”mahtavat ja pöyhkeät”. Franciscus halusi itsekin elää köyhien ja nöyryytettyjen kanssa jakaen heidän kohtalonsa. Hänen mielestään vain sellainen elämä on aitoa, evankeliumien mukaista elämää.

”Missä on lepoa ja mietiskelyä, siellä ei ole huolta eikä harhailua.”

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Franciscus keskittyi rukoukseen ja paastoon, ja hänen kerrotaan kokeneen La Vernan vuorella stigmatisaation, eli saaneen käsiinsä ristiinnaulitun Kristuksen haavat. Elämänsä loppuaikoina, jo hyvin sairaana ja kärsimysten kourissa, hän kirjoitti vielä kuuluisaksi tulleen "Aurinkolaulun". Se on kaikkien luotujen ylistys, jossa kuvastuu Franciscuksen ajatus Jumalasta, joka on läsnä kaikissa luoduissaan; siis, luomakunnassa, meissä kaikissa ”luusereissakin”, siinä missä kaiken maailman elikoissakin, ja kasveissa…

On erittäin konnamaista ottaa luomakunnasta kaikki mistä saa itselle hyötyä, ja hylätä luomakunta sitten oman onnensa nojaan selviytymään kaikkien muittenkin riistävältä toiminnalta. Sehän on selkänsä kääntämistä Luojalle itselleen. Olemmeko todella niin pöyhkeitä, että julkenemme tehdä niin? Emmekö voisi olla osa luomakuntaa ja tunnustaa oman osuutemme sen kärsimyksissä, ja myöntää avuttomuutemme sen pahoinvoinnin keskellä? Emme pysty yksin paljoon, mutta vähäkin on merkityksellistä, kun se alkaa resonoida ympäristön kanssa… Emmehän ole oikeasti yksin, jos olemme osa tuota kaikkea.

Franciscuksen rukous San Damianon krusifiksin edessä

Oi korkea ja kunniakas Jumala,
valaise sydämeni pimeys.
Anna minulle oikea usko, varma toivo
ja täydellinen rakkaus, ymmärrys ja tieto,
että noudattaisin pyhää ja totista tahtoasi.
Amen.