Luuserit, syrjäytyminen ja aktiivimalli

Aloitin ”Mieli Hukassa” -blogin pitämisen 2012 keväällä ajatellen, että samalla kun ilmaisen mielipiteeni erinäisistä asioista, voin myös antaa ilmaisia neuvoja esim. mielialan itsehoitoon ja henkiseen hyvinvointiin. Noitten blogitekstieni, ”Luuseritarinoita”- blogin ja julkaisemieni kirjojen kautta olen profiloitumassa ”luusereitten” puolustajaksi. Se tarkoittaa, että haluan tukea ja rohkaista niitä, jotka ovat yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa, ja joita nimitellään tai jotka itse kokevat itsensä ”luusereiksi”. Olen jo vuosia sitten alkanut ajatella, että ”menestys” on haitallinen käsite, etenkin jos sillä viitataan siihen ilmiöön, mitä sillä nykymaailmassa ymmärretään. Kirjoitan näistä asioista teksteissäni ”Kuka on luuseri?” ja ”Nujertaa vai myötäelää, menestyä vai olla ihminen?”

Ns. ”luusereitten” on keskimääräistä vaikeampi selviytyä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa. Usein he ovat jollain tapaa syrjässä, ilman omaa haluaan syrjäytyä. Toisaalta, jotkut saattavat haluta olla syrjässä, ja silloin muut helposti leimaavat heidät ”luusereiksi”. Mutta kaikki me olemme joissain asioissa epäonnistuneita ihmisiä, ainakin joittenkin mielestä. Meitä mitataan ja arvioidaan, punnitaan ja kehnoiksi todetaan. Tässä mittakeppien ja punnusten, muottien ja ideaalien maailmassa kaikki ovat jostain näkökulmasta luusereita, jollakin mittarilla arvioituna kelvottomia, ja tursuavat ulos jostakin muotista, tai eivät täytä sitä ollenkaan. Mutta tärkeintä on muistaa, että mitat ja muotit ovat ihmisten itsensä keksintöä! Luuseriuuden mittari on ihmisten päässä, siinä missä kauneuskin on ”katsojan silmässä”…

Blogiteksteissäni olen kritisoinut joitakin haitallisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja se on ehkä minulle luontevin tapa osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. Leipätyöni on paljolti ihmisten auttamista, ja muu aikani menee palautumiselle työkuormituksesta, perheelle ja pakollisille arkisille asioille, sekä kotoisille harrastuksilleni. En siis puuhaile sen solidaarisempia asioita vapaa-ajallani. Mutta yritän edelleen kirjoittaa, kirjoja ja blogitekstejä. Olen elämäntavoiltani ainakin jossain määrin erilainen kuin enemmistö, enkä mitenkään ulkoisesti mitattuna menestynyt sen enempää psykologina, kirjailijana tai missään muussakaan suhteessa, mitä ”maailmalla” arvostetaan. Olen lapsesta saakka kokenut, millaista on olla erilainen ihminen kuin valtaväestö. Ehkei sitä aina päällepäin huomaa, mutta olen ”junttiluuseri”, erakkomainen, puoliksi-toisinajattelija, yhteiskuntakriitikko, omalla hiljaisella tavallani.

Mutta introversioni tekee erilaisuuden kokemuksesta ja itsekseen viihtymisestä minulle luontevaa. Surullisempaa syrjäytyminen on silloin, jos ihminen ei haluaisi olla syrjässä ja poiketa joukosta. Silloin ulkoapäin lyödyt leimat satuttavat paljon enemmän, ja syrjään jääminen on tuskallisempaa. Mutta muitakin yksinäiseksi itseään tuntevia on jossakin; ”samalla tavalla erilaisia” saattaa kyllä löytyä, vaikkei ehkä sieltä, minne massat kokoontuvat. Ihmisethän ovat oikeasti erilaisia, mutta jotkut ovat vielä erilaisempia kuin toiset. Jotkut viihtyvät suurissa laumoissa, toiset pienemmissä porukoissa, kaksin tai jopa yksin. Isoista ihmisjoukoista on vaikea löytää ”samalla tavalla erilaisia”, koska siellä on usein keskenään ”samalla tavalla samanlaisia”, jotka luulevat keskinäistä samanlaisuuttaan ”normaaliudeksi” ja erilaisuutta ”epänormaaliudeksi”. Itsensä tunteminen sellaisena kuin oikeasti on auttaa tunnistamaan kaltaisensa. Siksi suosittelisin kaikille, jotka etsivät kaltaisiaan, että he perehtyisivät siihen, mitä etsivät…

Kun ns. aktiivimalli tuli käyttöön, mietin itsekseni, voisiko siitä olla jotakin hyötyä maailmanparantamiseen ja ”luusereitten” yhteen saattamiseen? Kesällä 2015 julkaisemassani romaanissa ”Luuserikapina” esittelin yhden aktivoivan toimintamallin, joka voisi todella parantaa maailmaa; niin pienessä kuin isommassa mittakaavassa. Liittyen tuon kirjan ideaan, toivoisin, että ne, joilla on ”ylimääräistä” aikaa, ryhtyisivät tukihenkilöiksi niille, joilla on vaikeuksia auttaa itseään elämässään eteenpäin (kuten esimerkiksi masentuneet, syrjäytymässä olevat nuoret). Tukihenkilöt voisivat olla mukana harrastetoiminnassa, liikunnassa, asioita hoitamassa ja sosiaalisessa elämässä. Sosiaalitoimi välittää jonkin verran tukihenkilöitä niitä tarvitseville, mutta tarjokkaita on kuulemma liian vähän. Byrokratia myös hankaloittaa asioita. Tarvittaisiin myös lisää matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja ja verkostoitumista, sekä toimintakykyisille ihmisille uskallusta lähteä ”syville vesille”, eli huonommassa asemassa olevien ihmisten pariin.

”Luuserikapina”- romaanini keskeisen henkilön, Uoti-Ilari Pietarisen, käynnistämä toiminta syrjäytymisuhanalaisille nuorille aikuisille olisi erityisen käyttökelpoinen idea nyt, kun aktiivimalli alkaa patistella työttömiä työnhakijoita jonkinlaisen yleishyödyllisen toiminnan pariin. Aktiivimalli voisi jopa toimia, jos tarjolla olisi mielekästä, yksilöllisesti räätälöityä ja taloudellisesti kannattavaa toimintaa ja tukea. Jos ehtisin ja jaksaisin, voisin ehkä itsekin tarjota jotakin mielekästä, aktivoivaa tekemistä niille, joita TE-keskus patistelee aktivoitumaan. Kenties jonkinlainen psykologinen itsetutkiskelukurssi voisi täyttää ”aktiivisuusehdon”? Entä voisitko sinä, valistunut ja solidaarinen lukija, seurata Uoti-Ilarin jalanjälkiä ja etsiä pari mielenkiintoista syrjäytymisuhanalaista tyyppiä mukaan maailmanparantamishankkeeseen?

Eihän aktivoitumista tarvitse kokea uhkaavana, jos saa itse päättää, mitä mielekästä haluaa tehdä. Yhteiskunnan on tarjottava mielekkäitä vaihtoehtoja aktivoitumiseen, muuten seuraa vain lisää syrjäytymistä!

Luuserikapinan esittely kustantajan sivuilla:

Itseoppinut, vähän hörhöltä vaikuttava yhteiskunta-aktivisti Uoti-Ilari Pietarinen haluaa kaataa turhat raja-aidat ihmisten väliltä. Hän on saanut vuosisadan loistavimman idean; ei vain ihmisten henkisen hyvinvoinnin lisäämiseksi itäisellä kuolemanvyöhykkeellä, vaan koko maailman parantamiseksi. Niinpä Uoti-Ilari jakaa kutsua ”luuseri-iltaan” kotilähiönsä postilaatikkoihin, ja muutama tyyppi jopa aktivoituukin; kukin tosin ihan omista, yksilöllisistä motiiveistaan. Uoti-Ilari haluaa luotsata porukkansa kohti solidaarisempaa yhteiskuntaa ja hyvinvoivaa luomakuntaa, eikä tingi omista arvoistaan, vaikka muuan kunnianhimoinen poliitikonalku tarjoaa myös poliittista väylää asioihin vaikuttamiseksi. Reko Hukka, yksi ”syrjäytymisuhanalaisista” luusereista, kertoo omasta perspektiivistään, miten luuserikapina pääsee vauhtiin, ja miten prosessi vaikuttaa häneen itseensä ja hänen uusiin tuttaviinsa.

”Luuserikapina” on humoristisella otteella kerrottu tarina nykypäivän kuolemanvakavista teemoista; nuorten syrjäytymisestä ja elämäntavan vaikutuksesta globaaleihin elinolosuhteisiin. Se on psykologinen, lämminhenkinen, ja kantaaottava. Sen luettuaan ymmärtää entistä paremmin, että menestys on pelkkä typerä ja provosoiva sana, valta ilman vastuuta on psykopaattien hommaa, ja että on parempi roikkua kiintymysobjektissaan kuin turruttaa itsensä massakulttuurituotteilla odottaessaan väistämätöntä loppua.

HUOM: Romaani löytyy myös e-kirjana ja painettuna esim. BoD-kaupan sivuilta.

Jonkin sortin "luusereista" kertovat myös muut "luuserigenren" romaanini, "Anna minulle rauha" (2013) ja e-kirja "ADHD-tyypin tarina" (2014). Aiemmin Luuseritarinoita-blogissani ollut romaanikäsikirjoitus "Junttiluuserin päiväkirja" löytyy e-kirjana.

Sadunomaiseen aikaan sijoitetuista luusereista kirjoitan Ohdakemaan tarinoita, joita esittelen Ohdakemaa- blogissani.