Hyvää päivää, kirvesvartta, olen yhä olemassa!

Häkkisusi Ranualla. Ehkä se lepäsi kylläisenä
ja tyytyväisenä siihen hetkeen, mutta itse
olisin ollut onnellisempi, ellen olisi nähnyt
aitauksia sen ympärillä.

Yritän heti alkuun sanoa jotakin myönteistä. Keväiset aamut, kello kuuden ja seitsemän välillä, ovat olleet viime aikoina erityisen kauniita. Vaikka maassa on saattanut olla vielä kuuraa ja vähiin vajonneet hanget ovat vielä viilentäneet ilmaa, muuttolinnut ovat laulaneet innoissaan, reviiriään ilmaistakseen tai puolisoa kutsuen. Linnunlaulu, omien askelten rapina, ja jopa maiseman yli kantautuva arkinen koiranhaukunta luo tunnelman, josta tiedän olevani hermostolleni ja mielelleni sopivassa ympäristössä. Parisen vuotta sitten kuulin aikaisena aamuna suden ulvonnan. Vaikkei tällä seudulla ole tiettävästi niin paljon susia näkynyt kuin joillakin paikkakunnilla, oli ainakin jossain vaiheessa tehty näköhavaintojakin juuri sillä suunnalla, josta tuon sävähdyttävän äänen kuulin. Toivoin, ettei kukaan pahantahtoinen löytäisi tuota ulvojaa. Tuskin sekään pahaa tarkoitti laulaessaan. Jos se oli yksin, se ehkä toivoi tulevansa lajikumppanin huomatuksi, tai ehkä se ilmoitti jotakin kauempana olevalle perheelleen, tai kertoi löytäneensä oman paikan, jossa elellä.

Jos olisin ollut metsäretkelle varustautunut ja ellei aamupala olisi ollut vielä syömättä, olisin halunnut kävellä tuota ääntä kohti, ainakin kuullakseni sen vielä selvemmin. Kännykkäkään ei ollut mukana, enkä voinut edes yrittää äänittää tuota ääntä. Mieleni olisi tehnyt vastata ulvontaan ilmaistakseni, että noteerasin sen olennon itseilmaisun, ja ehkä jopa herättääkseni siinä uteliaisuutta jolkottaa lähemmäs. Olisihan mielenkiintoista nähdä luonnossa elävä susi edes muutaman kymmenen metrin päästä! Mutta sitten ajattelin, ettei sudelle olisi ”terveellistä” tulla yhtään lähemmäs asutusta; sehän saattaisi joutua salakaatajan uhriksi. Ja toisaalta, jos joku parinsadan metrin päässä asustelevista kyläläisistä olisi kuullut minun omituista ulinaani pihamme suunnasta, se olisi herättänyt häiritsevää uteliaisuutta, ja joku olisi saattanut kysellä siitä asiasta joskus ohimennen minut tavatessaan. Enkä erityisesti halua rupatella harvojenkaan naapureitten kanssa, koska jos joskus puhelee enemmänkin jonkun sellaisen kanssa, jota näkee joka viikko, luo itselleen sosiaalisen paineen jutella suunnilleen joka kerta, kun törmää tähän ihmiseen. Toisin sanoen, jos luo rupattelusuhteen johonkin ihmiseen, joutuu myös ylläpitämään sitä, ettei loukkaa tätä ihmistä ”välinpitämättömyydellään”, ellei muistakaan joskus sanoa mitään kauniista päivästä tänään.

En tarkoita väheksyä ihmisiä, joita tiedän elelevän ympärilläni; en vain halua mitään väkinäisesti ylläpidettävää tuttavuutta sellaisten ihmisten kanssa, joille minun elämälläni ei ole mitään oikeaa merkitystä, ja joitten sallisin itse elellä ihan omissa rauhoissaan, häiriintymättä minun olemassaolostani. Ja jos pitäisikin jutella jonkun kanssa, en kuitenkaan haluaisi yrittää selittää, miten kiinnostunut olen eläimistä, jopa sellaisista, joita pidetään ”haittaeläiminä”. Mielipiteeni voisi aiheuttaa siinä tilanteessa närkästystä, enkä halua väitellä ihmisten kanssa tarpeettomasti. Joskus on viisaampaa vaieta voimakkaista mielipiteistään ja sanoa vain jotakin ympäripyöreää harmonian vaalimiseksi. En liioin itsekään jaksa kuunnella toisten ihmisten mielipiteitä itselleni tärkeistä asioista, jos niitten perusteet ovat mielestäni epäloogisia tai vastoin arvojani. Siinähän joutuu hillitsemään omaa närkästystään, ja itsehillintä on joskus kovin rasittavaa… Joten väistelen. Jätän antamatta informaatiota pääni sisällöstä. Otan vastaan sen, mitä toinen antaa omastaan. Ja reflektoin sitä vain pääni sisällä…

Ymmärrän hyvin, miksi joillakin ihmisillä, kuten myös eläimillä, tuntuu joskus olevan tarve raakkua kovemmin ja innokkaammin kuin tavallisesti. Ei niillä ehkä ole sen kummempaa asiaa kuin yleensäkään, mutta niillä voi olla tarve ilmaista tunteitaan ja olemassaoloaan, tai sitten vaikkapa ”purkaa” ylimääräistä energiaa. Jos viestintä olisi pelkkää informaation välittämistä, siitä puuttuisi kaikki persoonallinen ilmaisu. Ja toisaalta, persoonallinen ilmaisukin antaa informaatiota viestin lähettäjästä…

Suoraan sanottuna, vaikka olenkin viime aikoina miettinyt ja puuhaillut yhtä jos toista, minulla ei ole nyt mitään selkeää ja yksiselitteistä informaatiota välitettäväksi. On vain lievä tarve raakkua jotakin, tai ulvoa. Olen olemassa! Täällä on olento, joka on olemassa omanlaisenaan otuksena! Tämä on tällä hetkellä minun sijaintini, täällä minä olen, vaikken tiedä oikein itsekään, missä tämä paikka on, ja mikä tämä maailma oikeastaan onkaan. Olenhan maailmankaikkeudessa vain mitätön hiukkanen, ja ääneni hukkuu sfääreihin. Meillä kaikilla on kuitenkin oikeus olla olemassa ja päästellä omanlaisiamme ääniä, ensiparkaisusta lähtien.