 |
| Tämä kuva muistuttaa riittävästi jotakin sellaista rakennetta, joka tekstissä mainitaan, joten, olkoon se tässä kuvituksena. |
Tuntui etten mitenkään jaksaisi kirjoittaa mitään ”yleishyödyllistä”, koska sellaisen aivotyön vaatima ajatteluenergia tuntuu olevan tältä päivältä lopussa. En haluaisi myöskään valittaa ”maailmanmenosta”, etten levittäisi negatiivista ajattelua mahdollisille lukijoille, jotka tälle sivulle eksyvät.
Nyt ei kuitenkaan irtoa mitään näennäispositiivistakaan, ja jotenkin tuntuu, että se ainoakin aito myönteinen älynväläys, jonka saattaisin tässä juuri nyt onnistua tuottamaan, jää yhtä absurdiksi asiaksi kuin joku kallisarvoinen pikkuesine kahdensadan neliömetrin laajuisessa sontakasassa. Kuka lähtee kahlaamaan kasan keskivaiheille ja ryhtyy vieläpä tonkimaan sitä moskaa ihan vain siksi, että joku sanoo, että siellä saattaisi olla jotakin arvokasta? Tai vaikka joku lupaisikin, että kyseessä on peltoon kätketty aarre; se helmi, joka aikoinaan ehkä heitettiin sioille, jonka siat tallasivat peltoon, ja jota kukaan ei sittemmin nähnyt…
Tai ehkä se helmi tarttui jonkun sian sorkan ”varpaitten" väliin ja päätyi keittoliemeen, josta joku sen puolivahingossa nielaisi, ja ruuansulatuksen läpäistyään se putkahti huussiin, ja kulkeutui sieltä parin mutkan kautta ja vuoden päästä takaisin peltoon, tai jäi sinne sontakasaan, koska huussi poistettiin käytöstä, muttei sitä ole vielä tänäkään päivänä tyhjennetty. Who knows?
Otapa tuosta nyt selvää.
Helmeni ja muut symboliset aarteeni ovat ikään kuin olevinaan hukassa, ja joudun huuhtelemaan mieleni sisältä paljon saostumia etikkapitoisella (tai sapekkaalla) litkulla saadakseni sieltä ulos kenties myös ne mutkiin juuttuneet ja takertuneet, hieman merkityksellisemmät, aikaa ja kulutusta kestävät jyväset.
Paljon sanoja, vähän merkitystä? Ehkäpä vain yksi olisi tosiaankin tarpeen, jos vain löytäisi sen yhdenkään.
Olen kai ylikäyttänyt tänään vasenta aivopuoliskoani, ja nyt haluaisin vain pyörittää mielikuvia ja kielikuvia ja olla olematta mitään ”mieltä” ja tekemättä mistään väkisin mitään järkevää ja loogista. Sen sijaan leikin metaforilla.
Jos olisin omena, haluaisin olla yhä puussa ja puoliraaka, enkä haluaisi mädäntyä ennen kuin olen kypsä ja tipahdan jonkun päähän. Ehkä Newtonin. Siitä saattoi näet olla hyötyä ”painovoiman” tunnistamisessa. Tosin, en muista mitä hyötyä siitä oli luomakunnalle. Joistain keksinnöistä on ollut lähinnä haittaa…
Jos olisi soitin, olisin mieluiten akustinen kitara, joka soi yhä kauniisti ja syvästi, vaikka sen kaula onkin hieman vääntynyt, ja kannessa on naarmuja. Sen kielet on uusittu lukuisia kertoja, koska sillä on yritetty soittaa sekä rautalankarokkia että flamencosäestystä, muttei se ole saanut vielä tarpeeksi soida ilman soittajaa, pelkällä resonanssilla; vastaten Luojansa ääneen.
Jos olisin kasvi, olisin vänkyrä mänty, joka antaa toisten puitten kasvaa itsensä ohi korkeuksia kohti, mutta onnistuu silti kasvamaan itsekin, vaikka joutuisikin mutkittelemaan tavoitettaan kohti päästäkseen. Se pysyy itsepäisesti siinä mihin on juurensa saanut; tarjosipa se paikka sitten kituliaamman ravinnon tai liian vetisen. Jos se kasvaakin hitaasti ja känkkyräksi, siitäpä tuleekin hyvin sitkeä pilkottava, eikä sitä ensimmäisenä olla kaatamassa ainakaan lautatarpeiksi. Uuniin se ehkä kelpaa vänkyränäkin, mutta luultavasti vasta jo pystyyn kuolleena ja kuivettuneena; sen ei siis tarvitse sentään elävänä tulla poltetuksi.
Jos olisin auto, olisin polkuauto, jolla pienet ihmiset ajavat ja kuvittelevat innoissaan olevansa jo isoja ihmisiä; ne reppanat! Parempi olisi pysytellä pienenä ja ajella isonakin polkuautolla.
Jos olisin oma itseni, olisin helmi.
Miksi on niin vaikeaa nähdä sitä helmeä? Se on peittynyt suojuksiin, haarniskaan, koristeisiin, eristeisiin, pakkeliin ja muuhun, jolla peittelemme sitä mitä on pinnan alla. Siellä on näet paljon kuonaa, mätää, tulehdusnestettä ja muuta ikävänpuoleista, jota emme halua toisille näyttää, emmekä aina itsekään nähdä.
Mutta siellä kaiken sisällä on se helmi. Eikä sitä tarvitse nähdä; sen voi tuntea. Sen voi tallentaa kämmeneensä, tai painaa sinetiksi sydämeensä.
Kuten sanottua, helmi on ikään kuin sontakentän keskellä, ja sen löytäminen vaatii paljon kaivamista, jota ei pysty aina tekemään likaamatta käsiään. Ehkei sitä olisi pitänyt koskaan jättää sikojen tallattavaksi. No, sikareppanat, minkäpä nekään luonnolleen voivat, kun tonkivat ja syövät mitä suuhun sattuu?
Jos olisin itsekin sika, haluaisin olla sellainen sika, jonka kärsässä ei ole kultarengasta, ja joka ei syö soijaa, ja joka ei niele helmiä ruuansulatukseensa, jos sattuu sellaisia löytämään pahnoja tonkiessaan. Jotkut helmet ehkä näyttävät Mozart-kuulilta, muttei niitäkään kai kääreineen syödä... Paitsi joku erityisen nälkäinen possu.
PS: Jutun kuva on otettu vanhasta kattovalaisimesta. Entä jos helmi olisikin lamppu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti