 |
| Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä. |
Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.
Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…
Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…
Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?
Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.
Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…
Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…
Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…
Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…
Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…
Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.
Säästetään energiaa, myös omaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti