Olet turvassa, kun olet uskollinen ystävä itsellesi!

Maailmassa on sekä rakenteita että kaaosta. Psyykkinen
joustavuus on sen hyväksymistä, mikä on. Joustava ei
mene rikki, vaikka maailma rypistyy ahdinkoonsa.

Maailma on aina ollut jossain määrin turvaton paikka. Tapaturmia sattuu, luonto koettelee, ihmiset tekevät toisilleen kaikenlaista pahaa, ja ihminen itsekin on itselleen monella tavoin vaaraksi; usein suorastaan ”pahin vihollisensa”.

Viime aikoina yhä suurempi osa ihmisistä on tiedostanut tämän kiistämättömän turvattomuuden ja joutunut luopumaan turvassa olemisen harhastaan, joka on mahdollistanut esimerkiksi kaikennäköisen huolettoman seikkailemisen ja vaikkapa ympäristötiedostamattoman elämäntavan. Monetkaan eivät ole pelänneet riittävästi omastakaan puolestaan, saati sitten muitten hyvinvoinnin puolesta, ja saattaneet joutua katumaan huolettomuuttaan. Jotkut ovat ehkä suhtautuneet välinpitämättömästi omaan hyvinvointiinsa, mutta suojelleet sentään jonkin verran läheisiään. Jotkut ovat eläneet korostuneen turvallisuushakuisesti, mutta saattaneet silti kärsiä vahinkoa yllättävältä taholta. Jotkut eliminoivat riskejä työnsä puolesta; jotkut taas ottavat riskejä työkseen. Kuka elää mitenkin, ja mikä on milloinkin se riski, joka otetaan tai jota vältetään? Kaikki me tarvitsemme luottamusta ja turvaa, mutta se vaihtelee, mihin kenenkin turvallisuudentunne perustuu.

Ihmiskuntaa ruoskivat parhaillaan koronapandemia ja ilmastonmuutos, ja uutisissa on nostettu esiin myös antibioottiresistenssi, jota ei sitäkään kuulemma ole ajoissa tiedostettu ja huomioitu. Miksei ole tiedostettu? Eikö ole uskallettu kohdata asiaa, joka voisi olla riski? Liiallista huolettomuutta? Pään piilottamista pensaaseen? Silmien sulkemista ja reikäpäänä eteenpäin kaasuttelua ihmiskunnan sivistyksen kehittämisen nimissä?

”Luomakunnan kruunu” haluaa olla olevinaan sivistynyt, elää mukavasti ja tehdä mitä milloinkin mieleen juolahtaa, mahdollisimman vaivattomasti vieläpä. Harmi kyllä sellainen kehitys on etäännyttänyt ihmisen syntyjuuriltaan, eli luomakunnasta. Ja kun etääntyminen vain kasvaa ja kasvaa, kyse alkaa olla vastakkainasettelusta. Luonto tuntuu kääntyvän ihmistä vastaan. Mutta ihminenhän sen valinnan teki alkujaan. Ihminen halusi olla enemmän kuin muu luomakunta. Hän käänsi selkänsä luonnolle (ja paratiisille), ja nyt ihmiskunta näyttää korjaavan sitä satoa, mitä on kylvänyt.

Tällä hetkellä vallitseva maailmantila voi tuntua katastrofaaliselta etenkin niistä, joilla on muutenkin ollut jollain tavalla turvatonta, tai niistä, jotka ovat tähän asti eläneet pumpulissa eivätkä ole tottuneet vastoinkäymisiin tai rajoituksiin. Pelot sairastumisesta, kärsimyksestä, kuolemasta ja läheisten menettämisestä voivat nousta yli sietokyvyn. Ja kun lohdun saaminen toisilta ihmisiltä voi olla monella tapaa rajoitettua, hätä vain kasvaa. Ystävällisyyden ja myötätunnon osoittaminen tuntemattomillekin on nyt erityisen merkityksellistä. Monet tarvitsevat kipeästi huomiota, edes tervehdystä; merkkiä siitä, että maailmassa on edelleen jotakin hyvää. Kasvomaskien takaa on vaikea saada hymyä perille. Suu-nenäsuojain ei STM:n tutkimuksen mukaan välttämättä ole merkittävästi hyödyksi tautipöpöjen näkökulmasta. Mutta ei-kielellistä kommunikointia kasvojen alaosan peittäminen kyllä haittaa.

Joskus äärimmilleen paisuva huoli tai pelokkuus voi kääntyä päälaelleen ja muuttua huolettomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi. Välinpitämättömyys voi olla vaarallista niin itselle kuin toisille, ylihilpeä huolettomuus samoin. Nyt ei ole kovinkaan rakentavaa olla ylettömän huoleton, koska se voi tarkoittaa joissain tilanteissa myös vastuuttomuutta. Ja nyt olemme vastuussa; kaikki, jokainen aikuinen ihminen voimavarojensa mukaan, myös lapsistaan.

Uhkarohkeus ei ole suotavaa, etenkään jos se riskeeraa muittenkin kuin vaaroja uhmaavan henkilön itsensä turvallisuuden. Tiedostamattaan itsetuhoiset ihmiset saattavat ottaa turhia riskejä omassa selviytymiskamppailussaan. Jos taas joku tavoittelee vain omaa etuaan eikä pelkää yhtään mitään; ei edes häpeää, saattaa kyseessä olla jopa psykopaatti. Ja kriisiajat ovat otollista maaperää häikäilemättömille pyrkyreille ja johtajille. Tällaiset iskevät ihmisten heikkouksiin. Nyt monet ovat heikossa jamassa ja alttiita kaikenlaiselle ”kusetukselle”. Emme todellakaan tarvitse nyt psykopaattisia tai narsistisia johtohahmoja luotsaamaan ihmiskuntaa olevinaan ulos kriisistä! Turvattomuudessaan ei kannata etsiä turvaa suurisuisista rehentelijöistä, jotka itselleen huomiota hakien lupaavat paljon ja ovat olevinaan maailman pelastajia. Tällaiset tapaukset imevät voimansa hyväuskoisilta hädänalaisilta. Turva ei ole siellä, missä ihminen unohtaa itsensä ja tekee itsestään mitättömän ja tahdottoman, toisen karismaan takertuvan, hyväksikäytettävän objektin.

Tarvitsemme nyt ennen kaikkea tiedostamista, harkintakykyä, viisautta ja myötätuntoa. Tiedostaminen tarkoittaa myös pelkojen kohtaamista, ei valittua sokeutta. Todellisuuden kohtaaminen vaatii rohkeutta, ja rohkeus on sitä, että kohtaa vaaran, vaikka pelkääkin. Pelon liennyttämiseen tarvitaan myötätuntoa. Itseään voi myös rohkaista, aivan kuin tekisi myös ystävälleen, kun tämä tarvitsee kannustusta.

Turvattomuus voi yhä lisääntyä maailmassa, mutta voisiko vastavoimaksi nousta ihmisistä jotakin hyvää, uudenlaista välittämistä ja toiveikkuutta? Yhteinen uhka voi nostattaa rakentavaa yhteishenkeä, mutta se voi aiheuttaa myös kaoottista toisten syyttelyä, riitaa, tuhovimmaa, pakenemista. Miten kukakin meistä reagoi uhkaan, riippuu meistä itsestämme. Miten me sisäisesti käsittelemme uhkatilannetta, ratkaisee sen, tuleeko meistä esiin vihollinen vai ystävä suhteessa itseemme ja toisiimme. Koemmeko olevamme koko ajan ystävän vai vihollisen seurassa? Sillä on hyvin ratkaiseva merkitys siinä, tunnemmeko olomme turvalliseksi.

Vihamieliset reaktiot voivat kummuta hallitsemattomasta pelostakin, kuin nurkkaan ajetulla rotalla. Pelon liennyttäminen siis rauhoittaa myös vihamielisiä purkauksia. Taisteleminen haasteen ratkaisemiseksi ei edellytä vihamielisyyttä, josta on vain haittaa, ja pelkokin häiritsee keskittymistä asiaan. Nyt tarvitaan siis rauhallista mieltä, lohduttelua ja myönteisen esiin nostamista. Tarvitaan riskien ja uhkien tiedostamista, muttei pelkoa. Tarvitaan yhteistyötä, ei rähinöintiä ja syyttelyä. Myötätuntoa voi kohdistaa niin itseen kuin toisiinkin. Jos todella olisimme kuin uskollisia ystäviä itsellemme, olisimme koko ajan ystävän seurassa.

Mitä tästä pohdinnasta ehkä jää käteen?

On hyvä tiedostaa, ettei maailma ole turvallinen paikka. Olisi sinisilmäistä kuvitella toisin ja järkyttyä yhä uudelleen, kun jotakin kamalaa sitten sattuukin. Maailma ei ole paratiisi, eikä kärsimys häviä maailmasta minnekään. Sitä voi vain jakaa ja lievittää.

Mutta vaikka elämmekin turvattomassa maailmassa, on mahdollista olla turvassa. Turva on henkinen, ei konkreettinen ulottuvuus. Henkisellä tasolla mikään ei oikeastaan voi vahingoittaa meitä, vaikka ruumiillisesti olisimmekin vaarassa, ja vaikka ns. egommekin haavoittuisi kerta toisensa jälkeen. Tätä voi tosin olla vaikea sisäistää, ellei usko henkiseen ulottuvuuteen.

Turva on sisäisesti ihmisessä itsessään; siinä, että tiedostamme ainutkertaisen olemassaolomme ja näemme olevamme yhtä ihmeellisiä ja arvokkaita kuin kuka tahansa muukin ihminen. On hyvä kokeilla, mitä tapahtuu, kun hetken ajan vain kokee olemassaolonsa ja sen, että on ihmeellistä olla elossa. Elämä on universaali ja samalla henkilökohtainen lahja; olemassaolomme on ihme.

On surullista, jos tämä näkyvä maailma on kaikki mihin ihminen uskoo. Tällä hetkellä näkymät ovat nimittäin hieman ankeat…

PS: Itsetunnon käsi- harjoitus voi auttaa muistamaan kolme tärkeää teemaa turvallisuudentunteen lisäämiseen liittyen:

NIMETÖN: Olen uskollinen ystävä itselleni. (Itsemyötätunto, rohkaisu, kannustus).

PIKKUSORMI: Huolehdin sisäisestä lapsestani. (Omista perustarpeista huolehtiminen, leikkisyys, luovuus…)

KÄMMEN: Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus. (Henkinen taso – elämä on muutakin kuin tämä maailma!)