Sam Gamgi ja johdatus Sormusten Herrassa

Sam Gamgi. Kuvittaja Henri Kähkönen Kuva kertoo Samin merkityksestä. (Tämän tyylinen kuva ei sopisi kirjan kuvitukseksi, vaan se on kuvittajan kokeilullista ideointia ja harjoittelua.)

Tolkien on lähipiirini yksi yhteinen kiinnostuksenkohde. Tolkienin ”Taru sormusten herrasta” on teos, jota ei ole helppo kommentoida. Arviollaan, tulkinnoillaan ja käsityksillään loukkaa helposti kyseisestä teoksesta innostuneita tai Tolkien-faneja, tai Tolkienin ajatusmaailmaan syvemmin perehtyneitä; ja ennen kaikkea saattaisi tulla loukanneeksi kirjailijaa itseään, joka sanoi vihaavansa allegorioita.

Myös erilaiset kuvalliset tulkinnat Tolkienin hahmoista ja maailmasta voivat olla katsojan mielestä jopa loukkaavia. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvitus suomenkielisessä ”Hobitissa” ei ollenkaan sovi henkilökohtaiseen käsitykseeni siitä, miltä Keskimaan hahmot näyttävät. Meillä lienee jokaisella omat visualisointimme; joillakin hyvinkin vahvat ja omalaatuiset, toisilla hämärämmät tai toisten visualisointeihin pohjautuvat. ”Lord of the Rings” – elokuvatrilogian visuaalinen ilme on mielestäni pääosin miellyttävä (kuten värimaailma, valaistus, realistisuus, maisemat), mutta kaikki näyttelijävalinnat eivät oikein osuneet itselle syntyneisiin mielikuviin ja tulkintoihin. Tästäkin aiheesta voisi varmasti väitellä tuntikausia pääsemättä yhteisymmärrykseen, koska makuasioista on turha kiistellä. Mutta olisi ollut mielenkiintoista saada tietää, mitä Tolkien itse olisi pitänyt elokuvaversioista ja näyttelijäkaartista.

Elokuvan keskeiset hobitti-hahmot olivat kohtalaisen onnistuneita. Kun luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus teini-iässä, mielikuva ”puolituisista” oli suorastaan ahdistava. Oli vaikea kuvitella pieniä, ihmisen tapaisia olentoja, jotka eivät näyttäisi jotenkin naurettavilta ja säälittäviltä. Tämä häiritsi lukiessani noihin hahmoihin eläytymistä. Siinä suhteessa elokuvan hahmot auttoivat pääsemään yli ”puolituiskammostani”. Elokuvan hobitti-hahmot ovat sopivan epäarvokkaan näköisiä, mutteivat niin hupsuja, etteikö heidän kokemuksiaan pystyisi myötäelämään. He eivät näytä lyhytkasvuisilta ihmisiltä, eivätkä lapsilta, mikä auttaa kuvittelemaan, että he ovat mieleltään aikuisia; joskin luonteeltaan mukavuudenhaluisia ja kenties jossain määrin yksinkertaisia.

Usein ajatellaan, että tarinan sankari on Frodo, joka uhrautuu vaarantamaan henkensä ja kärsimään, jotta Keskimaa pelastuisi Sauronin vallan alta. Frodohan kuitenkin epäonnistuu tehtävänsä viimeisillä millimetreillä, ja meinaa jo matkan varrella monessa kohdin luovuttaa tai jäädä tien varteen. Frodo ei olisi selvinnyt hommastaan yksin. Ei ilman saattuetta, ilman haltiaylimysten apua, ei ilman Samia, eikä myöskään ilman Klonkkua…

Sam joutuu Frodon mukaan Gandalfin käskystä; hän ei olisi vapaaehtoisesti halunnut poistua kotikonnuiltaan. Hän kuitenkin seuraa ja palvelee isäntäänsä uskollisesti ja antaumuksella; ei pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan ennen kaikkea kiintymyksestä. Samin uskollinen tuki Frodolle nousee jopa merkittävämmäksi sankariteoksi kuin Frodon itsensä ponnistelut. Ja Samin nöyrä luonne antaa hänelle enemmän voimaa vastustaa Sauronin sormuksen pahaa vaikutusta. Samkaan ei kuitenkaan pysty estämään sitä, että Frodo viime hetkellä antautuu sormuksen vallalle ja pujottaa Sauronin sormuksen sormeensa. Tässä tilanteessa, jossa Sam todennäköisesti kokee täydellistä avuttomuutta ja pettymystä, ilmaantuu Klonkku, joka tahtoo riippuvuudenkohteensa takaisin, keinolla millä hyvänsä. Ja ellei Klonkku saisi sormusta Frodolta, tarinan loppu olisi tietysti toisenlainen. Klonkun surkuteltavan elämän päättyminen on traagista, vaikkei hän uhrautunutkaan vapaaehtoisesti, eikä todellakaan aikonut tuhota sormusta tai tehdä muutakaan epäitsekästä. Frodo uhraa tehtävänsä takia suuren osan elämästään, mutta saa palkinnokseen pääsyn ”Länteen”.

Samia voisi siis pitää tarinan varsinaisena sankarina, koska hän yrittää viime hetkeen saakka täyttää tehtävänsä, eikä missään vaiheessa ”lankea” pahan valtaan. (Tolkien on itse sanonut, että Sam on tarinan pääsankari, esim. Stratford Caldecottin kirjassa ”The Power of the Ring”.) Mutta sormuksen tuhoaminen jäi Samin ponnisteluista huolimatta lopulta Klonkun varaan, eikä se ollut ihmisten, hobittien, kääpiöitten tai haltioittenkaan vallassa. Toisaalta, jos Legolas ei olisi tehnyt sitä ja tätä, tai Aragorn siten ja täten, jne. homma olisi voinut mennä pieleen aiemminkin. Tapahtumien sarja ja verkko oli alkanut jo aikoja sitten, ilman että kukaan elävä olisi voinut pysyä siinä kärryillä. Säälintunne pidätteli Bilboa olemaan surmaamatta Klonkkua vuosikymmeniä aiemmin, ja sillä oli kauaskantoinen merkitys. Eli, mikä, tai tarkkaan ottaen, kuka olikaan kaiken takana ja johdatti tapahtumia? Illuvatar. (Eli Luoja.)

Mitä tästä ehkä voisi soveltaa omaan ajatteluunsa ja tähän todellisuuteen, jossa elämme? Maailmojen kohtalo ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen varassa, mutta jokaisella on roolinsa ja merkityksensä. Jokaisen osa on tärkeä. Eckhart Tollen sanoin:

”You are here to enable the divine purpose of the universe to unfold. That is how important you are!”