Olenko yhteisölle vaarallinen ”yksinäinen susi”?

Sudenreppana. Voi olla härpittäessä vaarallinen, koska onhan sillä

hampaat ja niissä on todennäköisesti pöpöjä. Ja jos sillä on vesikauhu,

se saattaa käydä herkemmin kimppuusi pahassa olossaan...

(kuva on "maxpixel.freegreatpicture.com" -sivustolta)

Puhutaanko nyt syrjäytyneistä, luusereista vai jopa terroristeista? Joka tapauksessa käsite "yksinäinen susi" on leimaava, epäoikeudenmukainen ilmaisu väärässä asiayhteydessä käytettynä!

Olen jo lapsena kokenut itseni monella tapaa erilaiseksi suhteessa muihin ihmisiin, mutta en ole, syystä tai toisesta, pitänyt sitä katkerana ongelmana. Kun susista tuli jonkinlainen ”erityiskiinnostuksenkohteeni”, aloin nimittää itseäni ”yksinäiseksi sudeksi” (siinä mielessä yksinäiseksi, että olisin kaivannut itselleni ”susikaveria” tai edes omaa koiraa; ja siinä mielessä ”sudeksi”, koska halusin samaistua tuohon hienoon luomukseen). Pari vuotta sitten aloin törmätä ”yksinäisen suden” käsitteeseen ikävissä asiayhteyksissä, enkä ollut ainoa ilmaisun käytöstä provosoitunut. Nimitys leimaa sekä yksinäisiä että yksikseen viihtyviä ihmisiä, ja susia.

Etsiskelin netistä ko. ilmaisuun liittyviä artikkeleja, ja eteeni osui Helsingin Sanomissa 10.4.2016 julkaistu juttu, jota varten oli haastateltu keskusrikospoliisin päällikköä Robin Lardotia. Kritisoimatta jutun sisältöä sinänsä, leimaavat sanavalinnat ovat se ongelma. Onko pakko käyttää yhteisölle vaarallisina pidetyistä ihmisyksilöistä, kuten esimerkiksi kouluampumista suunnittelevia henkilöistä, käsitettä ”yksinäiset sudet”?

Suoria lainauksia kyseisestä jutusta:

”Uusien uhkien rinnalla säilyy vanha ongelma, kantasuomalaiset yksinäiset sudet.” Toimittajan mukaan Lardot totesi: ”Meillä on useita kymmeniä ihmisiä, jotka ihannoivat joukkoampumisia ja koulusurmia. He käyvät keskustelua keskenään ja välillä vihjailevat, että olisivat valmiita tekemään vastaavan teon. Tälläkin hetkellä meillä on kymmeniä ihmisiä seurannassa.” Ja toimittaja kirjoitti: ”Motiivina näillä ihmisillä on yleensä joko kosto tai laajempi ihmis- ja yhteiskuntaviha. Osa on syrjäytyneitä, osa koulukiusattuja, osa ihannoi joukkomurhia muuten vain.”

En yhtään vähättele asian vakavuutta, enkä kyseenalaista sitä, etteikö monissa ihmisen toisille ihmisille aiheuttamissa vahingonteoissa voisi olla taustalla torjutuksi tulemisen aiheuttamaa katkeruutta. Kritisoin tuossa ja muissa jutuissa sitä, että yhteisölle vaarallisesti ajattelevia ja toimivia ihmisiä nimitetään SUSIKSI. Se on hyvin epäoikeudenmukaista susia kohtaan ja vaikuttaa asennetasolla vähintään yhtä haitallisesti kuin vanhat sadut ”pahoista susista”. Samoin on epäoikeudenmukaista viitata siihen, että ihmisen yksinäisyyden kokemus tai syrjään vetäytyminen olisi aina vaaraksi yhteisölle. Kaikki syrjässä elävät ihmiset eivät ole yksinäisiä. Nekin, jotka kokevat yksinäisyyttä tai ovat joskus tulleet kiusatuiksi, eivät välttämättä ole katkeria muille, vaan kenties itselleen; tai sitten lähinnä surullisia, eivätkä edes vihaisia.

Katkeruutta ja kostonhimoa aiheuttava yksinäisyys on useimmiten tulosta torjutuksi tulemisesta, kaltoin kohtelusta, hylkäämisestä. Kostosuunnitelman toteuttavilta saattaa puuttua, syystä tai toisesta, empatiakykyä. Tällaiset ihmiset haluaisivat ehkä kovastikin saada huomiota ja tunnustusta olemassaololleen, mutta he eivät ymmärrä kiintymystä ja rakkautta. Se on hyvin surullista, ja vaarallista. Mutta kyse ei edelleenkään ole SUSISTA!

Jos puhutaan oikeista yksinäisistä susista, sudelle perheestä lähteminen (tai perheen menettäminen laittoman metsästyksen vuoksi!) voi olla haastavaa aikaa. Ilman omaa kumppania ja perhettä niiden on vaikeampi saada ravintoa, ja toisinaan ne toimivat ihmiselle haittaa aiheuttaen, eli syöden koti- tai lemmikkieläimiä. Sellaista eläimelle luonnollista toimintaa ei tietenkään pitäisi käyttää vertauskuvana lajikumppaneitaan kostonhimoisesti tappavien, sairaitten tai psykopaattisten ihmisyksilöitten toiminnalle! Sudet tuskin hautovat mielessään ”susivihaa” tai ”ihmisvihaa” samalla tavalla kuin ihmiset voivat kokea ”ihmisvihaa”, tai harmillisen monesti myös ”susivihaa”.

Sudet ovat perhekeskeisiä, jälkeläisistään huolta pitäviä olentoja. Ne käyttävät kyllä välittömiä ”rangaistuksia” vuorovaikutuksessaan, mutta eivät ne haudo kostoa, tai jauha päässään suunnitelmia, miten tappaa entinen ”laumansa”, jossa tuli kiusatuksi tai kaltoin kohdelluksi. Jos oikeat yksinäiset sudet ovat sairaita, ne saattavat kyllä olla vaaraksi ihmisellekin lähikohtaamisissa, mutta eivät ne silti ole mitään terroristeja. Eivätkä oikeat yksinäiset sudet ”käy keskustelua keskenään” (etenkään internetissä) ja suunnittele yhdessä kurjia tekoja lajitovereilleen. Ja onko se muka ”yksinäistä” toimintaa, jos verkostoituu netissä ja käy keskustelua yhteisistä kiinnostuksenaiheista? Minusta ei; se on sosiaalista vuorovaikutusta, ryhmittymistä.

Susien perhekokoonpanoista käytetään nimitystä ”lauma”, mutta sekin nimitys on minusta hieman harhaanjohtava. Varsinaisiksi ”laumaeläimiksi” nimittäisin ennemminkin muunlaisia ryhmittymiä kuin perheryhmiä muodostavia eläimiä. Onhan niitä esimerkiksi haaremiryhmiä ja sukuyhteisöjä. Ihmisillä niin sanottuja ”laumoja” muodostavat yleensä ne tavanomaisessa määrin tai jopa korostuneesti sosiaalisesti riippuvaiset yksilöt, jolloin ”lauman” mielipide vaikuttaa kaikkien mielipiteeseen. Ja tämähän voi kääntyä kielteiseen suuntaan, kun ”lauman” yleistä näkemystä ei uskalleta kyseenalaistaa, vaikka näkisi sen vaaralliseksi, ettei vain joudu ulos joukosta, syrjäydy ja jää yksin.

Liiallinen riippuvuus toisten ihmisten hyväksynnästä voi tuottaa liian voimakasta pelkoa hylätyksi tulemisesta tai syrjään jäämisestä, ja aiheuttaa pahimmillaan katkeruutta ja vihaa. Ihmisellä on taipumus hakea mitä kummallisimpia korvikkeita perustarpeilleen, elleivät ne tule tyydytetyksi. Jos ei saa rakkautta ja hyväksyntää, yrittää saada edes huomiota, ja jos sitä ei saa hyvällä, niin sitä otetaan pahalla. Vihan kohteenakin saa sentään tunnustusta olemassaololleen; eihän kukaan voi sivuuttaa ja jättää huomioimatta ”pahista”. Aikuisen voimilla ja keinoilla varustettu, raivokkaasti huomiota kiukkuava ”vauva” vain on paljon vaarallisempi ja vaikeammin rauhoiteltava kuin nelikiloinen rääpäle.

Ihmisyksilön kokemus ”lauman” ulkopuolelle jäämisestä on voinut saada alkunsa jo vauvaiässä. Jos omat vanhemmat ja oma perhe on kohdellut kuin muukalaista, kuin tunkeilijaa, katkeruuden ydin on syvällä. Varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat nimittäin ihmisyksilöön voimakkaammin kuin nuoruudessa tai aikuisuudessa koetut asiat. Kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana luodaan perusta tuleville vuorovaikutussuhteille, ja myös synnynnäiset piirteet vaikuttavat siihen, millaiseksi olennoksi kukin ihmisyksilö kehittyy suhteessa toisiin ihmisiin. Kaikki eivät ole yhtä seurallisia tai seuraa hakevia, toisille riittää ”laumaksi” oma perhe, toiset haluavat elää yhteisöissä. Jotkut haluavat elellä ihan itsekseen, vaikkapa mökissä luonnon keskellä koiransa kanssa, eivätkä he todellakaan suunnittele töllön töitä yhteiskunnan vahingoksi, vaan haluavat tulla jätetyiksi rauhaan.

No, yritän nyt harrastaa ”näkökulman vaihtamisen taitoa” ja etsiä jotakin yhtäläisyyttä ”yksinäisen suden” vertauskuvallisesta käsitteestä ja ihmisyksilön tarpeista. Ok, on ehkä totta, että kuten yksinäinen susi saattaa joissain olosuhteissa lyöttäytyä yhteen vaikkapa lampaita saalistamaan tottuneen lajikumppaninsa kanssa, yksinäinen ihminen saattaa lyöttäytyä ”vääränlaiseen seuraan”. Susikumppanukset saalistavat lampaita yhdessä, ja niiden perhe oppii syömään lampaanlihaa. Mutta eihän susi harrasta ruuanhankintaa kostonhimoisesti ihmisen elinkeinon vahingoittamistarkoituksessa, tai tieten tahtoen lajitovereitaan tuhotakseen!

Toisin käy vaikkapa terroritekoja harrastavaan jengiin liittyneelle ihmiselle. Hänen ajatusmaailmansa muokkautuu syvemmin; onhan kyse kognitiivisesti monimutkaisemmasta olennosta. Kostomielikuvat ja suunnitelmat alkavat elää ihmisen mielessä; susi taas nauttii hetkestä, jos on kylläinen, ehkä leikkii välillä pentujensa kanssa, ja keskittyy ruuanhankintaan taas sitten kun on nälkä. Tuossa vaiheessa joku eliölajien monimuotoisuudesta piittaamaton taho on jo ehkä suunnittelemassa, miten ”hankkiutua eroon” lammaslaumaa verottavasta susiperheestä. Ihmisyhteisölle haitallisen jengin käsittely ei ole yhtä suorasukaista. Ongelmakin on paljon monimutkaisempi selvittää, kun vastassa onkin toinen ihminen. Ehkäpä haitallisesti toimivan ihmisen ”sudeksi” leimaaminen onkin mielikuvallinen yritys tehdä ”ongelmasta” helpompi käsitellä? Onhan aina helpompi ”niittää vihulaisia” kuin teloittaa lajikumppaneita. Ihminen antaa ”tuholaiselle” nimen, jotta voi itse tuhota sen haitallisena ja tarpeettomana. Mutta kuka se tuholainen onkaan, lopulta? Minun mielestäni se, joka vie toiselta ihmiseltä ihmisarvon, tai se, joka aiheuttaa toiminnallaan eliölajien tuhoa...

Susien tuottamat haitat ihmisille eivät ole ”tahallista vahingontekoa”, jollaiseen ihmislajin yksilöt paljon herkemmin syyllistyvät. Eivätkä sudet kuljeksi pitkin maita ja mantuja, tai lymyile koloissaan tarkoituksenaan tappaa suunnitelmallisesti mahdollisimman monta lajitoveriaan. Sudet etsivät reviiriä, omaa kotia, omaa aluetta, jossa elää perheensä kanssa. Tarvittaessa kotia puolustetaan uhkaavilta tunkeilijoilta. Tämä lienee ihmisyksilöllekin tuttu tarve? Pitäisikö susien ymmärtää käsite ”hätävarjelun liioittelu”, etteivät ne kävisi jonkun reviirilleen tunkeutuneen metsästyskoiran kimppuun? Eivät kaikki ihmisetkään ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Jotkut ehkä kokevat puolustavansa oikeutetusti omaa ylisuurta reviiriään (tai egoaan?), kun ottavat nyrkit pystyssä vastaan vaikkapa turvapaikanhakijoita.

”Yksinäiset sudet” ei siis todellakaan ole osuva ilmaus psykopaattisille tai mieleltään haavoittuneille tai sairaille ihmisyksilöille, jotka haluavat tahallaan ja suunnitelmallisesti aiheuttaa haittaa lajitovereilleen, ja tekevät suunnitelmiaan verkostoitumalla ja saamalla siten hyväksyntää muilta yksilöiltä. Ei siis pidä leimata sen enempää ”yksinäisiä” ihmisiä, kuin ”susiakaan”! Toivoisin, että ihmisen haitallisesta toiminnasta puhuttaessa käytettäisiin ilmaisuja, jotka viittaavat siihen mistä oikeasti on kyse, eli ihmisen toimintaan, eikä luotaisi viattomille luontokappaleille haitallisia mielleyhtymiä!

”Ihminen on ihmiselle susi”, siinäpä yksi sananparsi, jota on vaikea sulattaa, etenkin jos sen liittää yhteen toisen sanonnan kanssa, ”olla ihminen ihmiselle”, joka onkin sitten muka hyvä asia. Mutta jos ihminen = susi, tarkoitetaanko noilla sanonnoilla, että ”susi on sudelle susi” (ihanko totta?), tai että on hyvä ”olla susi sudelle”? Vai että ihminen on suhteessa toisiin ihmisiin kuin susi (= jonkun mielestä paha asia?), ja että on sitten kuitenkin hyvä olla ”susimainen sudelle”, vai mitä ihmettä tällä tarkoitetaankaan? Ihmisen on kaiketi vaikea kohdata omaa "viheliäisyyttään"; siksihän niitä "syntipukkeja" on aina tarvittu, kuten myös "pahoja susia"...

Kunpa ihmiset eivät sotkisi asioita käyttämällä epämääräisiä, yleistäviä ilmaisuja… Otettaisiinko sudet susina ja ihmiset ihmisinä, vaikka he olisivatkin joskus hieman "kettumaisia" ja "sikamaisia"?

Terveisin,

Perhelaumassa ja itsekseenkin viihtyvä Hukka, joka ei tosiaankaan suunnittele kellekään mitään pahaa, vaikka vähän uliseekin...

PS: Julkaisin tämän jutun aiemmin "Luuseritarinoitten" puolella, mutta poistin sen sieltä ja siirsin tänne vähän rikastettuna...