 |
| Luuseritarinoitten synnyinseuduilta |
Tämänhetkisessä organisointitarpeessani, jota saan kovin huonosti toteutettua johtuen toiminnanohjauksen haasteista ja ajoittaisesta yleisnääntymyksestä, tulin järkeistäneeksi myös kirjallisia ilmaisukanaviani.Tämä teksti on omistettu ”Luuseritarinoita”- blogin muistolle. Tuo blogi on nyt nimittäin historiaa...
Joskus kesällä 2012 avasin tuon kyseisen blogini, jossa ensinnäkin julkaisin pienoisromaanini "Junttiluuserin päiväkirja" jatkokertomuksena. Sittemmin myös ”ADHD-tyypin tarina” sai ensijulkaisunsa blogin kautta. Kirjoittelin tuohon blogiin ajoittain myös lyhyitä ”luusereihin” liittyviä tekstejä. Viime vuosina en enää kuitenkaan päivittänyt kyseistä blogia lyhemmillä jutuilla muutoin kuin tiedotusluontoisesti, mutta annoin esim. "Luuserikapina"- romaanin olla siellä kokonaisuudessaan luettavana. Blogissa oli myös omilla sivuillaan hieman pidemmät esittelyt muista romaaneistani.
Luuseritarinoita- blogin esittelyteksti kuului seuraavasti:
"T. H. Hukan kirjoittamaa psykologista proosaa. Kertojaminän mielensisältöjen kuvausta ja epäviihteellisiä sattumuksia, jollaisia ei tietenkään koskaan tapahdu menestyneille tyypeille ja sankareille. Arkista selviytymiskamppailua tai epäonnistumistarinaa itäsuomalaisittain. Siis, varsinaisia luuseritarinoita itäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä..."
Nyt – tai siis eilen – sitten vain päätin, että blogin on aika haihtua, koska en ehdi paneutua sen ylläpitoon kuitenkaan. Voin sitä paitsi aivan hyvin julkaista luuseriaiheisia tekstejä tässä blogissani, siinä missä kirjoitan myös mielenterveydestä, hyvästä elämästä, henkisestä hyvinvoinnista ja yhteiskunnan vaikutuksesta yksilöön. Siirsin jo aiemmin yksittäisiä luuseritekstejä tähän ”Mieli Hukassa”-blogiini, ja tänne ne istuvat aivan hyvin. En siis tarvitse erillistä luuseriaiheista tiedotuskanavaa. Joten, tässä blogissa on edelleen luuseritarinoita, vaikka varsinainen luusereitten äänitorveksi mieltämäni toitutuskanava haihtuikin…
"Junttiluuserin päiväkirja", joka aiemmin oli luettavana jatkokertomuksena, on sittemmin päivitetty ja ilmestynyt e-kirjana. Sen kertoja on nuorimies, joka on yhteiskunnan näkökulmasta pahemman kerran syrjäytymässä. Mutta jos lukija viettää muutaman viikon Santeri Harakan housuissa, hän saattaa joutua haastamaan käsityksensä siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri…
Käytin luonnollisesti ”Luuseritarinoita”-blogia mainoskanavana ”luuserigenreä” edustaville romaaneilleni. Julkaisin ensimmäisen romaanini ”Anna minulle rauha” alkuvuonna 2013. Se on rankka psykologinen kehitystarina, mutta kuten olen joskus aiemminkin todennut, minusta ei ole eettisesti oikein jättää lukijaa epätoivon tunnelmiin, joten, loppu on toiveikkaampi kuin alku. Tarinan kertoja, nuori Joel, asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa syrjäytyneenä ja maailmalta paenneena; läheisriippuvuuden ja muutoksenpelon luomassa psyykkisessä ansassa. Häpeä tekee avun pyytämisestä nöyryytystä. Mutta nöyrtymättä ei löydä itseään, eikä löytämättä itseään löydä mielenrauhaa…
”Olin kuin koleaan syyssateeseen unohdettu liekakoira, joka makasi ulosteissaan jaksamatta laahata nälkiintynyttä ruumistaan suojaan kylmältä kosteudelta. Se ei jaksanut enää edes ulista. Oikeastaan se häpesi päästää inahdustakaan. Se oli tietoinen nöyryyttävästä kurjuudestaan, eikä se halunnut tulla nähdyksi. Jos joku olisi sattunut huomaamaan sen, se olisi teeskennellyt kuollutta. Sillä on pienempi häpeä olla kuollut kuin hylätty. Olla hylätty on olla kuin ei olisi kukaan eikä mitään. Se on sitä, ettei kukaan näe tai välitä, vaikka näkisikin…”
Toinen ”luuserigenreä” edustava romaanini, "Luuserikapina", ilmestyi kesällä 2015. Pidin sitä useamman vuoden ilmaiseksi luettavana myös blogissani. Loppuvuodesta 2017 lähtien olen julkaissut myös fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista tarinaa, eli Ohdakemaa- sarjaa, ja myös Ohdakemaan tarinat ovat jollain tapaa ”luuseritarinoita”. Useimmat Ohdakemaan hahmot ovat nimittäin jollain tavalla normista poikkeavia yksilöitä; liian herkkiä, liian levottomia, liian tunteellisia, liian epäsosiaalisia, liiaksi sukupuolinormeja rikkovia tai muulla tavoin "outoja" ihmisiä. He epäonnistuvat heihin kohdistuvien odotusten täyttämisessä, ja ovat siten muun yhteisön näkökulmasta luusereita. Mutta toisaalta, he eivät tavoittelekaan ihmismassojen suosiota, menestystä, valtaa tai rikkauksia. Kaikilla on kuitenkin oma tehtävänsä ja merkityksensä Luojan luomana olentona. Kahdeksas romaanisarjan osa, ”Kuningas ja prinssi”, ilmestyi loppuvuodesta 2019. Minulla on tekeillä näillä näkymin vielä neljä jatko-osaa. Ohdakemaan maailmaan ja kirjasarjaan voi tutustua tarkemmin tästä linkistä.
"ADHD- tyypin tarina", joka oli ”luuseriblogissani” ainakin vuoden päivät ilmaiseksi luettavana, ilmestyi kesällä 2014 e-kirjana ja uudistettuna versiona nimellä "ADHD-luuserin tarina" 2020. Romaanin ”luuserisankari” Kristian on hajamielinen ja levoton, eikä oikein osaa säädellä vireystilojaan. Elämä on mennyt vähän sivuraiteille; siis syrjään tavanomaiselta yhteiskunnalliselta uralta, mutta sille löytyy kyllä selityksensä. Ehkei tosin mikään viranomaisille läpimenevä selitys, mutta ainakin Kristian osaa selittää…
Tässä ”ADHD-tyypin tarinan” alkusanat (koska ei niitä muuallakaan ole enää erikseen luettavissa):
"Tämä on häröilevän pään tilitys: tarina vähän sekavasta ihmisestä, joka etsi itseään, kunnes törmäsi tuottamaansa sekasotkuun. Tämä on tarina, jonka kertoja toistaa itseään, kunnes itsekin kyllästyy toistoihinsa, ja joka syrjähtelee sivupoluille niin usein, että luultavasti myös lukija kyllästyy seuraamaan kirjoittajan toisinaan kovin absurdeja mielleyhtymiä. Tämä on silti kelvollinen tarina, vaikkei kukaan uskaltaisikaan lukea tätä loppuun siinä pelossa, että tunnistaa jossakin kohdin itsensä.
Minä olen tämän tarinan kertoja ja päähenkilö; se siis, jolle yleensä sattuu jotakin traagista siinä vaiheessa kun noin seitsemänkymmentä prosenttia sivujen määrästä on takanapäin. Mutta minun kohdallani, jos täsmällisiä ollaan, jotakin traagista saattaa tapahtua jo varhemmin tai myöhemmin. Jotakin tapahtuu alituiseen, ainakin pääni sisällä. Yritän toisinaan rauhoittaa tuota kaaosta, mutta se tuntuu olevan pysyvä ominaisuus; jonkinlainen syntymälahja, jos haluaa ajatella positiivisesti.
Jos haluaisin kuvata elämääni vain muutamalla sanalla, lyhyesti, en taitaisi kyetä siihen. Ajoittain jokin ulkopuolinen voima heittää minut jonnekin, mistä sinkoan minne sattuu niin kuin joku kumilelu. Usein olen pallo hukassa pihalla tumput suorina. Tai mietin, ollako vai eikö olla siellä pihalla, vai olenko itse asiassa se pallo, joka on hukassa. Ohjausjärjestelmässä on häikkää, ja keltainen valo vilkkuu kojelaudassa vähän väliä, tai sitten käsijarrun varoitusvalo palaa samalla kun kaasutan silmät sokkona päättömästi eteenpäin. Ajoittain pääni on niin tiheästi täynnä, että tuntuu niin kuin siellä ei liikkuisi mitään. Mutta toisinaan päässäni vilisee aivan kuin siellä eläisi maaninen hiiri. En tiennyt olevani ”hyperaktiivinen, impulsiivinen ja tarkkaamaton” ennen kuin sain diagnoosiksi jonkun hämärästi avautuvan kirjainyhdistelmän. Siis, mikä ihmeen ADHD?"
Nyt, kun minulla ei ole enää erillistä blogia ”luuseritarinoille”, mahdolliset ”luuserigenren” jatkojulkaisut tulevat esitellyiksi tässä blogissa. Viimeisin työn alla ollut nykyaikaan sijoittuva romaani on vielä odottamassa muokkausta ja sopivaa julkaisuajankohtaa. Se on ”erään erityisen erilaisen luuserin tarina”, ja jo sinänsä teemaltaan erityisiä ihmisiä koskettava. Mutta oikeastaan haluaisin päivittää käsikirjoitusta vielä siksi, että ilmastoasiat ovat nousseet niin tärkeiksi ja akuuteiksi, ettei ole järkeä julkaista mitään nykyaikaista tarinaa ilman että ottaa siinä jollain tapaa kantaa ilmastonmuutokseen. ”Nykyaikainen” vanhenee niin nopeasti. Siksi menneisyyteen tai ajattomaan fantasiamaailmaan sijoitetut tarinat ovat joskus toimivampia tärkeitten teemojen välittämisessä; niitähän voi lukea vuosikausia ilman että sisältö tuntuu vanhanaikaiselta…
Luuseritarinoita- blogin esittelyteksti kuului seuraavasti:
"T. H. Hukan kirjoittamaa psykologista proosaa. Kertojaminän mielensisältöjen kuvausta ja epäviihteellisiä sattumuksia, jollaisia ei tietenkään koskaan tapahdu menestyneille tyypeille ja sankareille. Arkista selviytymiskamppailua tai epäonnistumistarinaa itäsuomalaisittain. Siis, varsinaisia luuseritarinoita itäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä..."
Nyt – tai siis eilen – sitten vain päätin, että blogin on aika haihtua, koska en ehdi paneutua sen ylläpitoon kuitenkaan. Voin sitä paitsi aivan hyvin julkaista luuseriaiheisia tekstejä tässä blogissani, siinä missä kirjoitan myös mielenterveydestä, hyvästä elämästä, henkisestä hyvinvoinnista ja yhteiskunnan vaikutuksesta yksilöön. Siirsin jo aiemmin yksittäisiä luuseritekstejä tähän ”Mieli Hukassa”-blogiini, ja tänne ne istuvat aivan hyvin. En siis tarvitse erillistä luuseriaiheista tiedotuskanavaa. Joten, tässä blogissa on edelleen luuseritarinoita, vaikka varsinainen luusereitten äänitorveksi mieltämäni toitutuskanava haihtuikin…
"Junttiluuserin päiväkirja", joka aiemmin oli luettavana jatkokertomuksena, on sittemmin päivitetty ja ilmestynyt e-kirjana. Sen kertoja on nuorimies, joka on yhteiskunnan näkökulmasta pahemman kerran syrjäytymässä. Mutta jos lukija viettää muutaman viikon Santeri Harakan housuissa, hän saattaa joutua haastamaan käsityksensä siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri…
Käytin luonnollisesti ”Luuseritarinoita”-blogia mainoskanavana ”luuserigenreä” edustaville romaaneilleni. Julkaisin ensimmäisen romaanini ”Anna minulle rauha” alkuvuonna 2013. Se on rankka psykologinen kehitystarina, mutta kuten olen joskus aiemminkin todennut, minusta ei ole eettisesti oikein jättää lukijaa epätoivon tunnelmiin, joten, loppu on toiveikkaampi kuin alku. Tarinan kertoja, nuori Joel, asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa syrjäytyneenä ja maailmalta paenneena; läheisriippuvuuden ja muutoksenpelon luomassa psyykkisessä ansassa. Häpeä tekee avun pyytämisestä nöyryytystä. Mutta nöyrtymättä ei löydä itseään, eikä löytämättä itseään löydä mielenrauhaa…
”Olin kuin koleaan syyssateeseen unohdettu liekakoira, joka makasi ulosteissaan jaksamatta laahata nälkiintynyttä ruumistaan suojaan kylmältä kosteudelta. Se ei jaksanut enää edes ulista. Oikeastaan se häpesi päästää inahdustakaan. Se oli tietoinen nöyryyttävästä kurjuudestaan, eikä se halunnut tulla nähdyksi. Jos joku olisi sattunut huomaamaan sen, se olisi teeskennellyt kuollutta. Sillä on pienempi häpeä olla kuollut kuin hylätty. Olla hylätty on olla kuin ei olisi kukaan eikä mitään. Se on sitä, ettei kukaan näe tai välitä, vaikka näkisikin…”
Toinen ”luuserigenreä” edustava romaanini, "Luuserikapina", ilmestyi kesällä 2015. Pidin sitä useamman vuoden ilmaiseksi luettavana myös blogissani. Loppuvuodesta 2017 lähtien olen julkaissut myös fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista tarinaa, eli Ohdakemaa- sarjaa, ja myös Ohdakemaan tarinat ovat jollain tapaa ”luuseritarinoita”. Useimmat Ohdakemaan hahmot ovat nimittäin jollain tavalla normista poikkeavia yksilöitä; liian herkkiä, liian levottomia, liian tunteellisia, liian epäsosiaalisia, liiaksi sukupuolinormeja rikkovia tai muulla tavoin "outoja" ihmisiä. He epäonnistuvat heihin kohdistuvien odotusten täyttämisessä, ja ovat siten muun yhteisön näkökulmasta luusereita. Mutta toisaalta, he eivät tavoittelekaan ihmismassojen suosiota, menestystä, valtaa tai rikkauksia. Kaikilla on kuitenkin oma tehtävänsä ja merkityksensä Luojan luomana olentona. Kahdeksas romaanisarjan osa, ”Kuningas ja prinssi”, ilmestyi loppuvuodesta 2019. Minulla on tekeillä näillä näkymin vielä neljä jatko-osaa. Ohdakemaan maailmaan ja kirjasarjaan voi tutustua tarkemmin tästä linkistä.
"ADHD- tyypin tarina", joka oli ”luuseriblogissani” ainakin vuoden päivät ilmaiseksi luettavana, ilmestyi kesällä 2014 e-kirjana ja uudistettuna versiona nimellä "ADHD-luuserin tarina" 2020. Romaanin ”luuserisankari” Kristian on hajamielinen ja levoton, eikä oikein osaa säädellä vireystilojaan. Elämä on mennyt vähän sivuraiteille; siis syrjään tavanomaiselta yhteiskunnalliselta uralta, mutta sille löytyy kyllä selityksensä. Ehkei tosin mikään viranomaisille läpimenevä selitys, mutta ainakin Kristian osaa selittää…
Tässä ”ADHD-tyypin tarinan” alkusanat (koska ei niitä muuallakaan ole enää erikseen luettavissa):
"Tämä on häröilevän pään tilitys: tarina vähän sekavasta ihmisestä, joka etsi itseään, kunnes törmäsi tuottamaansa sekasotkuun. Tämä on tarina, jonka kertoja toistaa itseään, kunnes itsekin kyllästyy toistoihinsa, ja joka syrjähtelee sivupoluille niin usein, että luultavasti myös lukija kyllästyy seuraamaan kirjoittajan toisinaan kovin absurdeja mielleyhtymiä. Tämä on silti kelvollinen tarina, vaikkei kukaan uskaltaisikaan lukea tätä loppuun siinä pelossa, että tunnistaa jossakin kohdin itsensä.
Minä olen tämän tarinan kertoja ja päähenkilö; se siis, jolle yleensä sattuu jotakin traagista siinä vaiheessa kun noin seitsemänkymmentä prosenttia sivujen määrästä on takanapäin. Mutta minun kohdallani, jos täsmällisiä ollaan, jotakin traagista saattaa tapahtua jo varhemmin tai myöhemmin. Jotakin tapahtuu alituiseen, ainakin pääni sisällä. Yritän toisinaan rauhoittaa tuota kaaosta, mutta se tuntuu olevan pysyvä ominaisuus; jonkinlainen syntymälahja, jos haluaa ajatella positiivisesti.
Jos haluaisin kuvata elämääni vain muutamalla sanalla, lyhyesti, en taitaisi kyetä siihen. Ajoittain jokin ulkopuolinen voima heittää minut jonnekin, mistä sinkoan minne sattuu niin kuin joku kumilelu. Usein olen pallo hukassa pihalla tumput suorina. Tai mietin, ollako vai eikö olla siellä pihalla, vai olenko itse asiassa se pallo, joka on hukassa. Ohjausjärjestelmässä on häikkää, ja keltainen valo vilkkuu kojelaudassa vähän väliä, tai sitten käsijarrun varoitusvalo palaa samalla kun kaasutan silmät sokkona päättömästi eteenpäin. Ajoittain pääni on niin tiheästi täynnä, että tuntuu niin kuin siellä ei liikkuisi mitään. Mutta toisinaan päässäni vilisee aivan kuin siellä eläisi maaninen hiiri. En tiennyt olevani ”hyperaktiivinen, impulsiivinen ja tarkkaamaton” ennen kuin sain diagnoosiksi jonkun hämärästi avautuvan kirjainyhdistelmän. Siis, mikä ihmeen ADHD?"
Nyt, kun minulla ei ole enää erillistä blogia ”luuseritarinoille”, mahdolliset ”luuserigenren” jatkojulkaisut tulevat esitellyiksi tässä blogissa. Viimeisin työn alla ollut nykyaikaan sijoittuva romaani on vielä odottamassa muokkausta ja sopivaa julkaisuajankohtaa. Se on ”erään erityisen erilaisen luuserin tarina”, ja jo sinänsä teemaltaan erityisiä ihmisiä koskettava. Mutta oikeastaan haluaisin päivittää käsikirjoitusta vielä siksi, että ilmastoasiat ovat nousseet niin tärkeiksi ja akuuteiksi, ettei ole järkeä julkaista mitään nykyaikaista tarinaa ilman että ottaa siinä jollain tapaa kantaa ilmastonmuutokseen. ”Nykyaikainen” vanhenee niin nopeasti. Siksi menneisyyteen tai ajattomaan fantasiamaailmaan sijoitetut tarinat ovat joskus toimivampia tärkeitten teemojen välittämisessä; niitähän voi lukea vuosikausia ilman että sisältö tuntuu vanhanaikaiselta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti