Jos haluat rauhaa, älä ruoki pelkoa!

 

Näissä olosuhteissa on luonnollista tuntea itsensä hieman uhatuksi.

Olipa kerran koiravanhus, joka joutui eräänä päivänä olemaan yksikseen useamman tunnin. Tuo lähinnä nukkuen vietetty aika ei ollut niinkään se ongelma, vaan se, että herättyään tämä vanhus ei enää kunnolla tunnistanut kotiin palannutta kaveriaan samaksi harmittomaksi, paikkansa tietäväksi otukseksi, jonka kanssa oli ihan leppoisaa oleskella, vaan siinä kaverissa olikin nyt jotakin outoa. Tämä yleensä hyväntahtoinen kaveri vaikutti nyt tokkuraiselta ja sairaalta, sillä oli outo tötterö päässä, ja ennen kaikkea se haisi kaikenlaiselta sellaiselta, joka nostatti koiravanhuksen mieleen kauhua, kipua ja hätää.

Koiravanhuksen oma, taannoinen vierailu eläinlääkärillä oli epäilemättä ollut sille traumaattinen; etenkin, kun vanhuus on jo heikentänyt sen kuuloa ja näköä, ja ärsykemaailma vastaanotolla oli muutenkin kaoottinen. Ja kun tuo nuorempi koirakaveri nyt epäilemättä suorastaan löyhkäsi eläinlääkärin vastaanoton hajumaailmalta, se oli kaiken muun outoutensa lisäksi, tahtomattaan, myös traumamuiston herättävä ärsyke. Vanhuksen epäluuloa lisäsi sekin, että nuorempi kaveri alkoi vastoin tapojaan murista ja näytellä hampaitaan, ettei vain ”vanhapoika” tulisi nuuhkimaan sitä liian tunkeilevasti. Se oli nukutuksen jäljiltä yhä huonovointinen, ja ilmeisen peloissaan myös päätään ympäröivästä kammottavasta tötteröstä, joka kolahteli jokaiseen kulmaan sen kulkiessa horjahdellen omaa mielipaikkaansa kohti.

Rajoitetuissa tiloissa koirat pakostakin havaitsevat toistensa läsnäolon, ja ohitustilanteita ei voi täysin välttää. Mutta jo pelkästään tuo nopea tervehdys ilman suoraa kosketusta oli kummastakin koiraosapuolesta noissa olosuhteissa pelottava, uhkaava, ja herätti puolustusvalmiuden, joka helposti muuttuu hyökkäävyydeksi. Onneksi varsinaiselta rähinältä vältyttiin, ja kumpikin pääsi omaan tilaansa rauhoittumaan.

Seuraavana päivänä nuorempi koirakaveri oli jo oma hyväntuulinen itsensä, ja se oli saanut suojaliivin, ettei se rapsuttelisi leikkaushaavaansa, eikä sen tarvitsisi kärsiä siitä luonnottomasta ”tötteröstäkään”. Omasta mielestään se oli varmaankin ihan harmiton karvaveikko, ja se suorastaan uikutti ja kiemurteli saadakseen tervehtiä vanhuskaveriaan. Mutta koiravanhus karsasti nyt sen omituista suojaliiviä, ja varmasti kaveri myös edelleen haisi liikaa desinfiointiaineilta, lääkkeiltä ja vereltä ja sen sellaiselta. Se oli yhä liian uhkaava otus koiravanhukselle.

Karvakaverit oli siis pidettävä mahdollisimman paljon erillään, mutta kun ohituksia pakostakin tuli, saatoin todeta, että koiravanhus todella pelkää. Kun minä korotin ääntäni komentaakseni nuoremman kaverin pysymään paikoillaan kauempana, vanhusparka säikähti huutoani ja alkoi suorastaan täristä. Se ei kaivannut omaan turvattomuuteensa ainakaan huutoa ja hermostuneisuutta, vaan rauhoittelua ja rauhaa.

Rauhaa.

Nyt kun meitä kyllästetään uutisilla maailmassa tapahtuvista aggressiivisista toimista, saatamme huomata, että mekin haluaisimme rauhaa ja turvallisuutta, mutta meissä nouseekin alkukantaista uhantunnetta, painetta, stressiä. Me huolestumme, ahdistumme, hätäännymme, pelkäämme… ja, saatamme huomaamattamme alkaa lietsoa huoltamme ja pelkoamme erilaisilla jossitteluilla ja kauhistelulla, ja suorastaan ahnehtia lisää ruokaa tuolle mielentilallemme kaikenlaisilla aiheeseen liittyvillä virikkeillä. (Osa tosin välttelee aihetta ja blokkaa sen, mutta tässä tekstissä ei käsitellä sellaista reagointia.)

Kun alamme pelätä, kyseessä ei olekaan enää vain alkukantainen säikähdys (”Hui, mitä nyt?”), joka saattaisi mennä itsestään ohitse elimistön rauhoittuessa, vaan käynnissä onkin jo kokonaisvaltaisempi tila, jossa myös enemmän tai vähemmän tiedostettu ajatteleva mieli on täysillä mukana tuottamassa lisää tunteita ja estämässä elimistön rauhoittumista.

Kuinka ollakaan, ruokkiessamme pelkotilaamme alamme kovin herkästi olla myös ärtyneitä, tuskastuneita, kärsimättömiä, vihaisia, jopa raivoissamme. Ellemme voi paeta mielemme sisäistä uhantunnetta, meissä nousee taisteluun vaadittava aggressio, ja mihin se purkautuu? Onko meillä juuri nyt, juuri tässä, joku oikea kohde, jota vastaan meillä olisi syytä ”tapella”?

Joissakin tilanteissa on tarkoituksenmukaista, että esimerkiksi säikähdys aikaansaa taistelun, pakenemisen tai lamaantumisen. Säikähdys menee ohi, mutta jos mieli ylläpitää pelkoa ja hätää ”säikyttelemällä” itseään yhä uudelleen, stressitila ei pääse rauhoittumaan. Ja jos kyse on asioista, joihin emme voi suoranaisesti vaikuttaa juuri nyt, vaikka olisimme miten ”taisteluvalmiudessa”, on tärkeintä keskittyä rauhoittamaan ensin itsensä, ettei levitä pelkoaan tai vihaansa toisiin olentoihin.

Jostain syystä oman pelon lietsominen ja siitä nousevan aggression kasvattaminen saattaa tuntua välttämättömältä, vähän niin kuin olisi tarve kasvattaa omaa ”voimaansa” uhoamalla, pullistaa itsensä suuttumuksen energialla; ollakseen sitten olevinaan paremmin ”turvassa”, kun on täynnä raivokasta taisteluvalmiutta.

Mutta jos juuri tässä, juuri nyt, ei oikeasti ole mitään konkreettista kohdetta, jonka kanssa tarvitsisi sellaista valmiutta, ”uhkauhosta” on vain haittaa. (”Uhkauho” on hatusta vetämäni ilmaisu, joka kuvaa minulle sitä, että pelko on uhantunnetta ja ”uho” on viha, joka nousee pelosta.)

”Uhkauho” kuormittaa ihmisen omaa elimistöä. Se levittää hermostuneisuutta, pelkoa ja ahdistusta toisiin olentoihin. Se saattaa estää tekemästä käytännöllisiä asioita, joita voisi olla hyvä tehdä. Se voi aiheuttaa virhepäätöksiä, tarpeettomia riitoja, tapaturmia, ja levittää laajempaakin vihamielistä mentaliteettia.

Ja ennen kaikkea, minkään sortin aggressio ei edistä rauhaa; ei sisäistä, eikä ulkoista. Mikä sitten edistäisi rauhaa, joka tyynnyttäisi pelon? Rakkaus? Myötätunto? Ilo?

Se, joka uskoo johonkin ”korkeampaan tahoon”, voi rukoilla, tai harjoittaa ystävällisyyttä lisäävää meditaatiota. Tai, jos joku oikeasti pitää arvossa rauhaa, vaikkei uskoisi mihinkään ”ylimaalliseen”, olisi ehkä syytä juuri nyt keskittyä siihen, ensin itsessään, ja sitten ympärillään. Nyt ei ole aika narista tyhjänpäiväisistä asioista, kinastella makuasioista ja korostaa kulttuurisia tai uskonnollisia eroja. Olipa kulttuuri- tai uskomustausta mikä hyvänsä, syvin tunnustettu viisaus kaikkialla korostanee rauhaa, harmoniaa, yhteyttä. Nyt on aika nostattaa ekumeenista ja universaalia ”rauhanaatetta”, ei ulkoisesti rauhaa ”vaatimalla”, vaan viestimällä ja sisäisesti harjoittamalla sitä.

Ei Raamatussakaan turhaan toistella sanoja ”älä pelkää”, tai hepreaksi tervehditä sanalla ”shalom”, ellei rauha ole se, mitä ensisijaisesti halutaan jakaa ja levittää. Ja merkityksensä on myös itämaisilla viisauksilla, kuten toteamuksella: ”Tämäkin loppuu aikanaan”.  Mikään ei ole pysyvää, ja se on kummallisen rauhoittavaa. Hankalina aikoina se antaa kärsivällisyyttä, ja mukavina aikoina se auttaa nauttimaan siitä, mitä on nyt nautittavissa, ennen kuin sekin on ohi. Voi olla viisautta nauttia nyt siitä, mikä kaikki on hyvin, ok, mielenkiintoista, innostavaa, terveellistä, rakkaudellista, kuin odottaa hermostuneena, tapahtuuko joskus jotakin katastrofaalista. On hyvä olla rento, mutta valpas (silloin kun ei nuku); tietoinen tilanteesta, muttei ”hälytystilassa”.

Olipa maailman tilanne mikä onkaan, meillä on vain tämä hetki, jossa elää; tämä, jossa olemme olemassa, juuri nyt. Eikä tässä hetkessä ole pelkoa, vaan rauhaa. Jokainen hetki sisältää toivon. Voimme elää ”päivä vain ja hetki kerrallansa”, ja elämämme on tässä ja nyt. Olemassaolomme on tässä ja nyt.

Pelon ruokkiminen itsessään ja lietsominen toisissa eivät ole rauhan rakentamista. Tiedotusvälineitten sisällön tuottajien olisi syytä miettiä, ovatko he rauhan asialla, vai meneekö taloudellisen tuoton hankkiminen raflaavalla uutisoinnilla omantunnon edelle. Mitään eettisiä ihanteita, tai omatuntoa, ei ilmeisesti näillä toimittajilla edes ole, jos omaa mediaa markkinoidaan ja myydään ihmisten epätietoista pelokkuutta hyödyntämällä, seurauksista piittaamatta. Paikkaansa pitämättömän tai epäluuloisuutta lisäävän ”tiedon” levittäminen vain lisää hämmennystä, epävarmuutta, pelkoa, epäluuloisuutta, ja sitä kautta myös vihamielisyyttä, ja aina vain lisää turvattomuutta ja kärsimystä. Sitäkö me oikeasti haluamme?

Jos haluatte rauhaa, viestikää jotakin, mitä edistää sitä, te pelokkaat, eksyneet pikkuapinat, jotka pelottelette ja uhkailette toisia saadaksenne banaanin, mutta jäätte kuitenkin vaille emon lämpöä. Viestikää rauhaa, mediaihmiset! Nostakaa se, mitä sisimmässänne kai kuitenkin toivotte, kuin lyhdyksi seipään päähän, ja keskittykää siihen, niin se kasvaa.

Ne, jotka kaipaisivat maailmanrauhaa, varmasti ymmärtävät, miten iso valta medialla on siihen, millainen yleismentaliteetti maailmassa vallitsee. Emme me tarvitse katkeruuden ja epäluulon levittämistä, syyttelyä ja uhittelua, mahtipontisuutta, kerskailua…

Tarvitsemme myötätuntoa, ja sitä, että ymmärrämme – emme vain niitä, jotka ovat huolissaan siksi, kun joku toinen on ensin ollut aggressiivinen – vaan myös niitä, jotka ovat toimineet aggressiivisesti. Hekin ovat luultavasti olleet ensin peloissaan, jostain syystä. Uhittelu, pelottelu ja suuttuminen eivät rauhoita ketään, joka on vihoissaan tai pelkää. Kaikki rauhaa rakastavat ymmärtävät, ettei vihamielisyyttä lopeteta vihamielisyydellä. Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa, muttei se ole mahdotonta, eikä se rakennu ilman myötätuntoa ja hyväksyntää.

Mistä siis karvaisten ystävieni välinen konfliktitilanne on minua muistuttanut viime päivinä?

Hermostuminen ei auta traumatisoitunutta koiravanhusta, eikä myöskään sen hämmentynyttä kaveria. Jos kykenisi itse pysymään rauhassa, se saattaisi hieman liennyttää tilannetta. Se on siis keskeisin tavoite, olipa kyse suppeammasta tai laajemmasta konfliktista.

(PS. Kirjoitin tämän – kuten muutkin tekstini – yksityishenkilönä, en psykologina. Jotkut psykologiset seikat toki esitän psykologisen tietämykseni pohjalta, mutta filosofiset ja hengelliset näkemykset ovat luonnollisesti ihan vain omiani.)

Mielikuvitusleikki tekee materiasta aineetonta...

Uudestisyntynyt Santeri on tässä vielä
teini-ikäinen, mutta tarkkasilmäinen
voi havaita, etteivät hänen
elämäntapansa ole välttämättä
olleet aivan terveellisiä...

... ja siksi muovilelustakin voi tulla enemmän kuin muovia; jotakin, mikä voi jopa syntyä uudelleen, ja uudelleen...

Minun mielessäni elelee lukuisia mielikuvitushahmoja, joista ajoittain kirjoitan mielikuvitustarinoita. Osa jää mieleltäni unohduksiin tietokoneen muistiin, osa saattaa elellä jopa vanhanaikaisella ”korpulla”, osa pelkästään paperilla, vihkosessa, jota täytin kuivamustekynällä raapustetuin keppikirjaimin muistaakseni joskus kymmenvuotiaana. Sitä ennen mielikuvitushahmot, joista kirjoitin, taisivat olla lähinnä susia ja koiria, jotka ymmärsivät toistensa puhetta. Teini-ikää lähestyessäni aloin ilmeisesti jo paremmin sietää ihmishahmojenkin välisen kommunikaation kuvausta ja kiintymyssuhteista kirjoittamista, ja väsäsin joitakin ihmistarinoita. Minulla ei pahemmin ollut omia nukkeja, joitten kanssa olisin voinut vetäytyä omiin maailmoihini, mutta leikin persoonallisilla hahmoilla pääni sisällä…

Yksi mielikuvitukseni luomista hahmoista on ollut olemassa erilaisina versioina jo vuosikausia. Siitä tuli ensin nukkehahmo ja sitten tyyppi, joka olevinaan kirjoitti itsestään romaanin pituisen tarinan. Löysin kyseisen nukkehahmon persoonan ”idun” SPR:n kirpparilta. Hahmon pää oli ensinnäkin kiinni hölmönmuotoisessa muovisessa vartalossa, jolla oli oranssi, kovasta muovista valettu hupparintapainen, jota ei voinut edes riisua nukelta pois. Mutta pää oli erilainen, nuorekkaampi versio actionnukkesarjasta, jonka edustajia oli jo kertynyt pari tarjoushintaista kloonia mielikuvituksemme ilmaisuvälineiksi.

Tuo muovinen mielikuvituspersoonan ”itu” lähti kirpparilta mukaan muutamalla eurolla, ja olin jo sen nähdessäni päättänyt, että teen siitä leikkihahmon, jonka nimeksi tulee Santeri. Teini-iässä olin nimittänyt Santeriksi vaatekomerossa asuvaa mörköä, jonka avulla hillitsin pikkusisarusteni tutkimushalua kaappiani kohtaan, ja joka puhui suuni kautta kähisevän karhealla ja matalalla äänellä. (En enää muista, miksi nimitin mörköä nimenomaan Santeriksi, mutta olen pahoillani siitä, että pelottelin pikkusisaruksiani moisella olennolla… Tosin, ehkeivät he oikeasti uskoneet mihinkään mörköön, joka saattaisi purra tai tehdä jotain muuta kamalaa? Tai siihen pikkuluurankoon, jonka väitin myös olevan siellä kaapissa…)

No, olin siis päättänyt antaa kehittyvälle nukkehahmolle nimeksi Santeri, kenties tuon sisaruksiini liittyvän lämpimän muiston takia. Löysin samalla kirpparireissulla myös monot nuorimmaiselle jälkikasvulleni. Kun katsoin kotona niitten sisälle, niissä luki keppikirjaimilla aiemman omistajan nimi: ”SANTERI”. Siitä tuli aika mystinen olo, ja nimivalinta sinetöityi.

Koska en halunnut Santeri-hahmon jäävän sen alkuperäiseen vartaloon, irrotin pään ja käsittelin sitä erikseen. Veistin sitä mieleisekseni; kuten, pienensin suhteettoman isoa leukaa ja muotoilin suuta ja kulmakaaria vähemmän tylyiksi. Hioin veistojäljet sileiksi ja maalasin kasvonpiirteitä uusiksi. Veistin pois myös muovista valetun tukan ja liimasin tilalle luonnollisemman oloisia hiuksia. Santerista tuli sympaattisen näköinen nuorimies, tai, oikeastaan tyyppi oli vasta pää, joka tarvitsi hieman normaalimman vartalon kuin suhteettomasti pullistelevan muovihupparisen ja paksureitisen machoversion. Muuan jalkapalloilijatyyppi sai luopua taipuisasta kropastaan ja mennä päineen johonkin tönkkövartaloon. Santeri sen sijaan sai jalkapalloilijan kevytrakenteisemman ja hieman realistisemman kropan. Santeri-nukke oli syntynyt; tai, Santeri-niminen hahmo oli syntynyt ja alkoi elää mielikuvitusmaailmassa, niin leikeissä kuin mieleni sisällä.

Santerin sukunimi vaihteli leikkien ja tarinoitten mukaan. ”Junttiluuserin päiväkirjassa” hänen sukunimensä oli Harakka, ja hänen isänsä oli juoppo ja äiti lähtenyt muualle. Leikeissä hänen sukunimensä oli välillä Lehtinen, ja hänen isänsä oli vuorikiipeilijä, joka päätyi zen-munkiksi Himalajalle, ja äiti oli lähtenyt Kanadaan. Naapurin kiltti juoppo huolehti vanhempiensa hylkäämästä nuoresta miehestä miten pystyi. Toisinaan Santerilla oli myös punkkarimainen isoveli (samanlaisesta päästä veistetty), joka suojeli häntä, kun häntä esimerkiksi kiusattiin koulussa. Santeri oli taitava puutöissä, ymmärsi aika hyvin matematiikkaa ja kirjoitti runoja. Hänellä oli joitakin kavereita, mutta hän oli enemmänkin introvertti kuin vilkas seuranpitäjä.

Sukunimen ja perheolosuhteitten vaihteluista huolimatta Santeri oli aina ihastunut Edeline-nimiseen, ylpeän oloiseen tyttöpuoliseen nukkehahmoon. Edelinen pää kuului alkujaan ”tanssivalle prinsessalle”, mutta siirtyi myöhemmin paremmin taipuvaan vartaloon. Mutta jossain vaiheessa Edelinen muoviruumis ja pää hiuksineen ”vanhenivat”, kuluivat ja haurastuivat, ja samoin kävi myös tuolle ”alkuperäiselle” hybridi-Santerille. Muovikaan ei ole ikuista. Haurastuminen, värjääntyminen, murtuminen (ja liian rajut nukkejen keskiset seuraleikit, kuten jättipallon pelaaminen, merenneidon upotus ja sokkotörmäily) voivat tuhota nukkepersoonien ruumiillisen olemuksen; etenkin heikkonivelisten. Mutta jotakin jää eloon, vaikka ruumis tuhoutuu – hahmon sielu?

Alkuperäisten päittensä ja ruumiittensa tuhouduttua Santeri ja Edeline olivat pidemmän aikaa olemassa vain mielikuvituksessa, persoonallisina hahmoina. Edeline syntyi sittemmin uudelleen toisenlaiseen ruumiiseen ja päähän. Santerikin syntyi uudenlaiseen ruumiiseen ja päähän niitä ”Santeri-monoja” pari vuotta käyttäneen ihmispersoonan avustuksella, muttei uudenlainen Santeri oikein vielä tiedä, miten suhtautua uudenlaiseen Edelineen. Voihan olla, että persoonien tasolla ystävyys ja mieltymys ovat yhä olemassa, mutta erilaiset ruumiit eivät enää tunnukaan toisilleen sopivilta. Kumma kyllä, tämä ”epäsopivuustuntuma” voi olla yllättävän voimakas, vaikka kyse on ”vain” nukkehahmoista ja ylipäätään mielikuvitusmaailmasta…

Santeri-hahmo ei siis kuitenkaan ole ”kuollut”. Santerin persoona pääsi seikkailemaan myös Warginmaan tarinoihin, joissa hänen nimensä oli Xander. Ja nukkenakin hän on yhä olemassa, joskin vielä ruumiiltaan muuttuvana, tässä vaiheessa vielä kasvuikäisenä ja identiteettiään etsivänä. Mutta minulla on vakaa luottamus siihen, että kuulemme hänestä vielä – hänellä on luullakseni paljon sanottavaa elämän haasteissa selviytymisestä, kenties jopa uudestisyntymisestä…