 |
| ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät.” |
Meillä on isohko muovilaatikollinen legoja, ja vähän pienempi laatikollinen muovielukoita. Suuri osa muovielukoista ja osa legoistakin on peräisin omasta lapsuudestani, jolloin ne elukat ja legot olivat lempilelujani. Jos satuin saamaan jostakin vaikkapa kolme markkaa, halusin käyttää sen muovielukkapussiin. (Jonkun kerran tosin ostin pikkuauton, että pääsin paremmin mukaan veljeni järjestämiin autokisoihin.) Legot olivat sen verran kalliita, ettei omat taskurahat riittäneet ainakaan isompiin paketteihin. Useamman kerran näin unta, että löysin ulkovintistä (eli sahanpurulattiaisesta, eristämättömästä vinttikerroksesta) legoja, jollaisia olisin halunnut (lisää peruspalikoita, tai erikoispalikoita). Sitten kun heräsin unesta, tuntui aika ankealta, ettei niitä palikoita oikeasti ollutkaan…
No, vähäisempi määrä valmiita palikoita lienee edistänyt oman mielikuvituksen käyttämistä ja ongelmanratkaisutaitoja! Nykyäänkin värkätessäni yritän välttää laajamittaista valmiin ja uuden materiaalin hankkimista, jos vain saan tehtyä jotakin jostakin vanhasta, tai ylipäätään käytettyä kierrätysmateriaalia noihin värkkäyksiini. Toisinaan menee aikaa, kun yrittää pähkäillä, miten saa jonkun jutun tehtyä ilman siistiä, valmista tarviketta. Mutta se on samalla tavalla mielenkiintoista kuin legoista rakentelu ilman valmista ohjetta; yrittää tehdä jotakin omanlaista juttua, niistä palikoista mitä on käytettävissä sillä hetkellä, ja tekee sellaisen kuin onnistuu.
Elämäkin on vähän sellaista. Ellei ihminen hyväksy sitä, että juuri nyt on vain nämä palikat käsissä, hän kokee kroonista tyytymättömyyttä ja tarvetta saada aina vain lisää ”palikoita”, että saisi rakennettua sitten joskus jotakin ”hienompaa ja parempaa”… ja sitkuttelee onnensa ohi.
Mutta juttu ei olekaan se palikoitten määrä, kiiltävyys tai sen sellainen glamour, tai tekninen hienous.
Jos osaisikin olla kiitollinen näistä palikoista, joita juuri tässä, juuri nyt on! Vaikka niitä olisi vain yksi, sekin voi olla jonkun merkityksellisen rakennelman alku. Nyt nousi mielikuva tietystä vanhasta, himmeästä ja yhdestä nurkasta sulaneesta punaisesta pikkupalikasta (kuka lie yrittänyt polttaa sitä?). Se ei sopinut kunnolla oikein mihinkään rakennelmaan eikä alustaan, koska oli vääntynyt, mutta juuri nyt se palikka tuntuu jostain syystä hyvin rakkaalta. Ehkäpä löytäisin sen, jos penkoisin sitä laatikkoa vielä? En ole ainakaan tieten tahtoen halunnut laittaa sitä roskiin. Siinä on jotakin koskettavasti vertauskuvallista…
Ja asiasta toiseen. Nuo luurangot tuossa kuvassa ehkä mieltyvät tällä hetkellä Halloween-tunnelmiin, mutta poimin ne jo muutamia päiviä sitten legolaatikosta sodan- ja muun väkivallan kauheudesta muistuttamiseksi.
Monikaan ihmisistä ei kai olevinaan halua sotaa eikä muutakaan väkivaltaa, mutta elättää silti sisimmässään kielteisyyttä ja katkeruutta, joka tiedostamattomana ja tunnistamattomana voi olla aggression siemen, ja tuo aggressio saattaa sitten olosuhteista ja ihmisen luonteenpiirteistä riippuen purkautua sotaisena käytöksenä tai väkivaltaisuutena.
Tietoisuuden lisäämiseksi neuvotaan tarkistamaan säännöllisesti, tai edes silloin tällöin, oman ”mielentilan” laatu, esimerkiksi kysymällä: ”Onko sisimmässäni kielteisyyttä?”
Ja jos onkin, se on ihan normaalia ja ymmärrettävää, eikä sitä tarvitse yrittää torjua ja salailla. Tärkeintä on olla siitä tietoinen, eikä siis pysytellä sokeana omalle katkeruudelle ja negatiivisuudelle, ja syyttää kaikesta maailman negatiivisuudesta toisia ihmisiä, valtioita, puolueita, liikkeitä tms. Meissä kaikissa on pelkoa, katkeruutta ja vihaa, mutta on eri asia, antaako sen vaikuttaa toimintaansa.
Tämä on jokapäiväinen haaste. Hyvin usein ärsyttää, rasittaa, raivostuttaa, inhottaa ja tekisi mieli huutaa julki tuota omaa pateettista ajatusmassaansa. Mutta onko se rakentavaa? Lisääkö se hyvää tähän maailmaan, että minä lisään ilmapiiriin omaa katkeraa valitustani, ”puran vihaani” olevinaan sivistyneellä tavalla, mutta pahoitan kuitenkin monen ihmisen mielen, tai aikaansaan samanlaista katkeraa jurotusta muissakin?
”Vaikka vihastuttekin, älkää syntiä tehkö.”
Minun käsitteistössäni ”synti” on rakkaudettomuutta, ”ohi ampumista” siitä, mikä olisi oikein ja rakentavaa. Eli, vaikka suututtaakin, ei ole hyvä toimia vahingollisesti ja rakkaudettomasti. Sokeana ampuu aika todennäköisesti ohi…
Olen miettinyt, että ehkei minun kannata kirjoittaa enää mitään pakinoita tai mielipidetekstejä, ellen pysty muuhun kuin lisäämään negatiivista tunnelmaa. Vaikka minua edelleen inhottaisi joittenkin ihmisten käytös ja vaikka maailmassa onkin paljon vääryyttä ja pelottavaa toimintaa, voinko minä pitää itseäni vähemmän haitallisena ihmisenä, kun itsekin olen monen katkeran ajatuksen ja vihaisen ilmaisun lähde, ja omalta osaltani lisään vallitsevaa kahtiajakoisuutta?
Olisiko tärkeämpää ymmärtää, ettemme me ihmiset ole tahallamme ”hölmöjä” ja hutki pelon vallassa, vihamielisestikin, sinne tänne? Me vain luulemme näkevämme, kun näemme oman mielemme heijastuman ympärillämme, emmekä tajua olevamme sokeita sille avaruudelle, joka on ympärillämme. Olisiko siis tarpeen ”vapautua mielensä vallasta”, hiljentää ”sisäinen apinansa”, ”kieltää itsensä (= egonsa) ja myöntää, ettei tiedä eikä näe eikä ymmärrä, ennen kuin suomut on tipahtaneet silmiltä.
