Olenko sensuroitu!?!

Olen viime aikoina kyynistynyt tämän blogin päivittämisen suhteen, koska sen jälkeen, kun julkaisin asiatekstin liittyen trans-aiheeseen, on tämän blogini näkyvyys epäilyttävästi vähentynyt. Kyseistä tekstiä kyllä syynättiin ahkerasti rapakon takana, mutta senpä jälkeen katselumäärät uusissa teksteissä ovatkin tipahtaneet varsin selvästi. Epäilen siis, että tuotan jonkun tahon mielestä ei-suotavaa sisältöä, vaikka kirjoittaisin ja julkaisisin vaikkapa psykologian ja lääketieteen alan artikkeleihin pohjautuvaa tekstiä.

Saa nähdä miten tämän mitäänsanomattoman tekstin näkyvyyden suhteen käy!

Noo… Ei tämä blogialusta ole kai vielä ”keksinyt” estää minua julkaisemasta enää yhtään mitään, vaikka se pystyisikin säätelemään julkaisujeni näkyvyyttä hakukoneille. Viime aikojen turhautuneesta mielentilastani poikineessa päättäväisyydenpuuskassa avasin pari päivää sitten kolmannen blogin, jonne latasin kaikki tähän asti tekemäni nukkesarjakuvat, ja jonne jatkossakin laitan niitä, jos Luoja suo, ja Blogger sallii…

Sekään blogi tuskin tulee olemaan mikään yleisömenestys; etenkin, jos kaikkia minun käyttäjänimelläni tehtyjä julkaisuja sorsitaan hakukoneissa, mutta sinnikkäästi yritän kuitenkin levittää myötäelävää ja hyväksyvää suhtautumista erilaisuutta kohtaan, edes satunnaisille blogivierailijoille. Psykologin ammattietiikkakin niin suosittaa, siis tiedottamaan esimerkiksi sateenkaarevista biopsykososiaalisista ilmiöistä, vaikkeivat kaikki ihmiset niistä aiheista pitäisikään.

Mutta eikö ole aika omituista, jos aletaan tällaisilla globaaleilla informaatioalustoilla ikään kuin piilotella tieteellisiinkin lähteisiin pohjautuvia koosteita ja kannanottoja?

Tästä voi tutustua nukkeleikkimaailmasta syntyneeseen ”blogiini”:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

Aktiivista itseilmaisua vai itseilmaisullista aktivismia?

HUOM. Jos haluat lukea nukkesarjakuvan ja jatkoa sille, se löytyy nyttemmin erillisestä blogistani:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

Keskittymisvaikeuksia… Onko minulla ADHD? Vai ADT? Vai missä vika?

Tästä tulee vähän sellainen "pallo hukassa"-
olo, tai tunne, että on "palikat levällään".
Mutta voisi tämän tulkita myös jonkinlaisina
"ilopilkkuina" synkkyyden keskellä. Tai
hyvien ajatusten leikkinä tuolla pääkopan
sisällä... Yhdistelemällä syntyy ehkä jotakin.

Tietoisuus synnynnäisistä keskittymisvaikeuksista on lisääntynyt tällä vuosituhannella, eikä innostus tunnistaa itsellään erilaisia ADHD-oireita näytä vieläkään laantuneen. Työni kautta saan tietoa myös valtakunnallisesta tilanteesta, ja vaikuttaa siltä, että julkisen puolen palvelut ovat kautta maan ruuhkautuneet ihmisistä, jotka haluavat selvittää, voisiko heidän haasteissaan olla kyse ADHD:sta.

Tätä ruuhkautunutta tilannetta ei helpota se, jos ADHD-diagnoosi tuodaan mediassa esille liiallisen suitsutuksen kera, ikään kuin ratkaisuna ihmisen kaikkiin menneisiin ja tuleviin ongelmiin; jopa suorastaan jonkinlaisena ”supervoimana”.

En väitä, etteikö ADHD-diagnoosin saaminen olisi monestikin ihmiselle suorastaan terapeuttinen kokemus, ja etteikö vaikeaan oirekuvaan tulisi saada asianmukaista hoitoa ja tukea. Mutta kyseenalaistan sitä, miten herkästi aletaan epäillä kehityksellistä neurobiologista oirekuvaa, kun kyse voikin olla jostain muusta; kuten, tämän nykymaailman aiheuttamista oireista ”aivoillemme”, ja jossain määrin ihmisen omista valinnoista esimerkiksi elämäntavoissaan ja arvomaailmassaan.

Sanon tämän suoraan, niin ammattilaisen kuin kokemusasiantuntijan näkemyksenä: Jos ADHD on jollekulle ”supervoima”, ei kyseessä ole diagnosoitavissa oleva ADHD. Tällaisessa ”supervoima”-kokemuksessa voi ehkä olla kyse ADHD-piirteisyydestä, jossa tietyt ADHD-piirteet ovat henkilön omasta mielestä hänelle hyödyllisiä. Mutta jos toimintakykyä haittaavia piirteitä on vain vähän, eihän kyse ole diagnosoitavasta tilasta. Tilannetta voidaan kuvata esim. ”ADHD-piirteisyytenä”, muttei ADHD-diagnoosilla.

ADHD-diagnoosi tulisi asettaa vain, jos oireista on todettu riittävän vakavaa haittaa useammalla elämänalueella. Oireita voi olla paljokin, mutta ellei niistä ole ollut merkittävää haittaa ihmiselle, ei diagnoosille ole perusteita. Kun omasta oirekuvastaan huolestuneita ihmisiä on hakeutunut niin runsaasti ilmaisiin tutkimuksiin esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluihin, työntekijöitten aikaa menee kohtuuttomasti oirekuvan selvittelyihin, mikä vähentää resurssia muusta mielenterveystyöstä. Selvittely kirjaamisineen voi viedä työntekijältä 15–20 tuntia per tapaus. Monimutkaisissa erotusdiagnostisissa selvityksissä tunteja kuluu huomattavasti enemmänkin. Ja asiakastyöhön varattuja tunteja tarvittaisiin muuhunkin mielenterveystyöhön. Siksi ADHD-selvittelyjä ei tehdäkään julkisella puolella ”kiireellisinä”, vaan niihin täytyy jonottaa ehkä puolesta vuodesta kahteen vuoteen (tilanne vaihtelee valtakunnallisesti). Jonottamaankaan ei pitäisi päästä kevein perustein, koska pahimmillaan joku odottaa vuoden ADHD-diagnoosin toivossa, ja sitten selviää, että kyse onkin ollut jostain muusta. Ja jonotusaikana muut oireet on jääneet hoitamatta, kun on kuviteltu ADHD-diagnoosin olevan ratkaisu kaikkeen.

Lienee ymmärrettävää, ettei julkisella puolella voida enää käyttää resursseja niin sanottuihin ”nice to know”- tarpeisiin. Tieto mahdollisista ADHD-oireista voi toki olla ihmiselle ihan hyödyllinen, mutta ellei oireista oikeasti ole merkittävää haittaa toimintakyvylle, ei oirekuvan tarkempaan selvittelyyn ole järkevää käyttää mielenterveystyöntekijöitten rajallista aikaa.

Ei myöskään ole järkevää, että ihminen, jolla hyvinkin voi olla jonkin verran ADHD-oireita, muttei hänellä ole mielenterveydellisiä haasteita, ohjataan ADHD-selvittelyihin mielenterveyspalveluihin. Selvittelyt voidaan aloittaa ja joskus saattaa loppuunkin myös esim. terveysasemilla. Sen sijaan ne mielenterveyspalveluissa asioivat ihmiset, joilla on ollut jo pidempään joitakin psyykkisiä oireita ja diagnoosejakin, voi olla hyödyllistä ”syynätä” mahdollisten nepsy-oireitten näkökulmasta. Näyttää olevan aika tavallista, että pitkäaikaisen psyykkisen oireilun taustalta löytyykin nepsy-oirekuva.

Lisäksi, ADHD-diagnooseja on tahkottu viime vuosina niin ahkerasti ja ihmiset ovat aloittaneet ADHD-lääkehoitoja niin innoissaan, että niistä maksettavien Kela-korvausten määrä on moninkertaistunut viidessä vuodessa. Mutta eihän lääkehoito edes paranna; se vain lievittää joitakin oireita, ja vaikutuksen merkitys toimintakyvylle saattaa vähentyä vuosien mittaan. Ihmisen olisi tehtävä muutakin kuin syötävä ADHD-lääkkeitä vuosikausia, jos hän haluaisi oikeasti parantaa keskittymiskykyään ja toiminnanohjaustaan.

Ja, ellei kyse edes alkujaan ollut toimintakykyä merkittävästi haittaavasta oirekuvasta, ja diagnoosi on annettu vaikkapa yksityisellä puolella liian löyhin perustein, ADHD-lääkitys voi olla ylimitoitettu ”hoito” ihmisen keskittymisvaikeuksiin. Eikä se aina edes toimi, ja joissain tapauksissa se voi vaikkapa laukaista hypomanian tai aiheuttaa kummia sivuoireita, jos asiakasta ei ole tutkittu mielialahäiriön varalta tai vaikkapa autismin kirjon mahdolliset piirteet huomioiden.

Joten: ennen kuin joku kiireistä lapsiperheen arkea elävä, tai stressaantunut opiskelija, tai työelämässä kiireen keskellä elävä ihminen päätyy johtopäätökseen, että ”minulla on varmaan ADHD”, kannattaa käydä läpi muitakin vaihtoehtoja, jotka voisivat selittää keskittymisvaikeudet ja toiminnanohjauksen haasteet. Hankalan elämäntilanteen, kiireisen arjen tai liikakuormituksen aiheuttama uupumus voi tuottaa samantapaisia oireita. Samoin masennus, traumaperäinen stressi ja myös erilaiset ahdistusoireet aiheuttavat usein keskittymisvaikeuksia ja erilaisia toimintakyvyn haasteita.

Pitkäaikaisista psyykkisistä oireiluista esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö tai tunne-elämän epävakaus voivat näyttäytyä samantapaisesti kuin ADHD. Näitten osalta erotusdiagnostisia selvittelyjä tuleekin tehdä psykiatrian puolella. Joskus ihmisellä voikin olla jopa kaikkea tällaista oireilua samanaikaisesti, mutta silloin myös toimintakyvyn haitat ovat huomattavia, ja ihminen on usein jollain tapaa syrjäytynyt tavanomaiselta yhteiskunnalliselta ”uralta”. Hoitoon ja kuntoutukseen tarvitaan silloin räätälöityjä ratkaisuja, eikä vain pilleriä pillerin päälle.

Mielenterveyspalveluissa jo muista syistä asiakkaina olevien ADHD-oirekuvan seulonta ja tarvittaessa lisätutkimukset voivat olla merkittävästikin hyödyllisiä. Jos monenlaisten pitkäaikaisten oireitten ja haasteitten taustalta löytyykin lapsuusiässäkin näyttäytyneet keskittymisvaikeudet ym. pulmat, kasaantuneitten ongelmien kokonaisuutta saatetaan saada paremmin hallintaan, kun tiedetään jonkinlainen juurisyy vuosien mittaan lisääntyneille psyykkisille oireille. Jotkut saavat apua ”täsmä-lääkityksestä” vuosien turhien lääkekokeilujen jälkeen, joillekin taas ADHD-lääkitys ei sovellu, mutta nepsy-kuntoutuksesta onkin apua.

Sen sijaan, ellei ihmisellä ole ollut lapsuudessa keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmia tai yliaktiivisuutta ja impulsiivisuutta, kyseessä ei todennäköisesti ole ADHD. Teini-iän levottomuudelle taas voi löytyä selityksiä murrosiän prosesseista, joten sitä elämänvaihetta ei diagnostisissa selvittelyissä niinkään huomioida. Vasta teini-iän jälkeen alkaneet oireet eivät yleensä perustele ADHD-epäilyä, joten oireitten taustalta voi hyvinkin löytyä muita syitä.

Olosuhteista, elämäntilanteesta, -tyylistä tai -tavoista johtuvat keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmat ovat siis kehittyneet aikuiselämän myötä, mutta eivät nekään toki yleensä ole tahallaan ja tarkoituksella ”itselle aiheutettuja”, vaikka ihminen joissain tilanteissa valitsikin ”hölmösti” (esim. ottaa itselleen liikaa paineita, pitää liian monta laitetta päällä yhtä aikaa, valvoo liian myöhään, ”juhlii” liikaa…). Kuka nyt tahallaan tekisi sellaisia asioita, joitten tietää pilaavan keskittymiskykynsä?

Iso syypää lisääntyneisiin keskittymisen pulmiin on myös tämä ”nykymaailma”, joka usein vaatii ”multi-taskaamista”, eli ettei edes voi keskittyä kunnolla yhteen asiaan kerrallaan, vaan huomio pomppii sekunnin sisällä kahden tai useamman asian välillä. Nykymaailma on täynnä taustahälyä ja liikettä, räikeitä visuaalisia virikkeitä, aikapaineita, reagointipaineita, helppoa ja nopeaa viihdettä, ja lukuisia keskeytyksiä siihen, mitä olitkaan juuri tekemässä. Ja jos kaiken saa heti ja helposti, eipä tuo kärsivällisyyskään kehity.

Miten usein jonkun älylaite rimputtaa tai pimputtaa jonkun viestin tai päivityksen merkkinä? Ja jokainen minuutin keskeytys syö aikaasi moninkertaisesti, koska asiaan palaaminen keskeytyksen jälkeen voi viedä jopa kaksikymmentä minuuttia. Aivotutkija Mona Moisala puhuu ”tiktok”-aivoista, koska ihmisen kyky keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan (siis, pomppimatta yhtään johonkin toiseen) on nykyään vain ¾ minuuttia. Eipä ihme, jos tuntuu, ettei saa tehokkaasti tehtyä yhtään mitään, kun jatkuvasti pitää johonkin reagoida, tai omat aivot hyppelehtii kohteesta toiseen.

Yksilön ei siis tarvitse syyttää pelkästään itseään siinäkään tapauksessa, vaikka kyse olisikin ”itse aiheutetuista” keskittymisvaikeuksista, eikä synnynnäisestä oirekuvasta. Syynsä koettuihin vaikeuksiin on tässä nykykulttuurissakin. Mutta tarvitseeko meidän mukautua ihan kaikilta osin tähän täkäläisen kulttuurin menoon? Emmekö voisi vaatia esim. rauhallisempia työskentelyolosuhteita ja keskeytyksetöntä työaikaa? Emmekö voi sallia itsellemme sitäkään, ettemme ole koko aikaa tavoitettavissa sen älylaitteemme kautta?

Ja mitä kaikkea voisimmekaan itse tehdä oman keskittymiskykymme eteen? Mielenterveystalon ”Keskittymisen omahoito-ohjelma” antaa tähän joitakin vastauksia. Aion myös lukea em. Moisalan & Huotilaisen kirjoittaman ”Keskittymiskyvyn elvytysoppaan”, jahka saan sen käsiini, ja jos innostun ja saan aikaiseksi, voin sieltä ehkä joitakin ajatuksia jakaa tähän blogiinkin.

Mutta siis, en selitä tätä asiaa ”ylhäältäpäin” pelkästään ammattilaisena, koska olen itse pinnistellyt keskittymishaasteitten ja toiminnanohjauksen pulmien kanssa lapsesta saakka, kuormittunut opiskeluissa, arjenhallinnassa ja osin työelämässäkin noitten aikuiselämään jatkuneitten haasteitteni vuoksi, uupunut ja masentunut, ja saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisena perheellisenä ihmisenä.

Diagnoosista huolimatta olen kuitenkin valinnut yrittää selviytyä ilman ADHD-lääkitystä; priorisoiden asiat, joihin käytän eniten ”keskittymisenergiaani”, ja jättäen muut asiat vähemmälle. Se tarkoittaa, että täytyy höllätä esimerkiksi huushollin siisteydestä, mutta se onkin minulle toisarvoinen asia. Laskuja ei ole jäänyt kuin ehkä kerran kymmenessä vuodessa maksamatta; ja silloinkin olin erityisen kuormittunut itsestä riippumattomista syistä, kun viimeksi sain puhelinlaskusta maksumuistutuksen. Haasteita on tietysti edelleen ollut ”tylsien” asioitten aikaansaamisessa, ja keskittymispinnistely on vienyt voimavaroja, mutta osa haasteistani on lievittynyt säännöllisten tietoisuusharjoitusten myötä. Yritän myös hyödyntää kaikenlaista ammatillisesti oppimaani, kuten ”nepsy-vinkkejä” ja stressinhallintakeinoja.

Tarkoitukseni oli tässä kirjoituksessa painottaa sitä, ettei kaikissa lapsen/nuoren/aikuisen keskittymishaasteissa ole kyse mistään diagnosoitavissa olevasta tilasta tai nimenomaan ADHD-oireista, joten, ei kannata hakeutua selvittelyihin ”diagnoosi edellä” (”Mulla on varmasti ADHD!”), vaan hakea tukea oireitten ja niitten haittaavuuden perusteella. Ammattilaiset voivat auttaa tunnistamaan, mistä on kyse, ja kun todennäköiset syyt ilmenneille haasteille tunnistetaan, myös apu ja tuki on osuvampaa. Esimerkiksi ahdistus- ja masennusoireet on huomioitava ja aloitettava niitten hoito ennen kuin voidaan varmaksi tietää, mistä keskittymiskyvyn ja toiminnanohjauksen haasteet johtuvatkaan. Joskus ADHD-selvittely kannattaa tehdä vasta psykoterapian jälkeen, kun oirekuva on ”kirkastunut”.

Jos keskittymisvaikeuksissa onkin kyse nykyelämänmenon ja/tai oman elämäntavan aiheuttamista oireista, kuten liiallisesta stressistä ja ylikuormituksesta, tilannetta voi tutkia siitä näkökulmasta, mihin kenties voisi itse vaikuttaa. ”Keskittymisvaikeuksien omahoito-ohjelmasta” voi olla hyötyä tässä. Voi tosin olla, että jos ei jaksa keskittyä siihenkään, olisi hyvä saada jotakin tukea tuon ohjelman läpikäymiseen. Sosiaalisesti aktiiviset ihmiset löytäisivät siihen vertaistukea ehkä helpostikin. Julkisella puolella voitaisiin kenties myös järjestää jonkinlaista tukea omahoito-ohjelman läpikäymiseen.

Tässä tekstissä en ole vielä hiiskunut mitään ”autismin kirjon häiriöstä”, jollaisen piirteitä myös monilla ADHD-diagnoosin saaneilla voi olla. Minulla on huoli siitä, että kyseistäkin oirekuvaa on jo alettu liian herkästi epäillä, ja ihmisiä hakeutuu enenevässä määrin selvittelyihin kysymyksellä ”olenkohan autisti/Asperger”.

Rajalliset julkisen terveydenhuollon resurssit tulisi mielestäni priorisoida niitten autismikirjon-epäilyjen tutkimiseen, joissa toimintakyvyssä on merkittäviä haasteita ja diagnoosilla olisi henkilölle iso merkitys esimerkiksi kuntoutukseen pääsyn ja vaikkapa opintoihin tarvittavan tuen näkökulmasta. Lievemmät ”tapaukset”, kuten ne, joissa voidaan todeta joitakin ”autismin kirjon piirteitä”, muttei varsinaiseen diagnoosiin saada riittävää näyttöä, on toki myös hyödyllistä tunnistaa, jos ihminen tarvitsee tukea ja apua joihinkin muihin oireisiin; kuten masennukseen, ahdistukseen tai sosiaalisten tilanteitten pelkoon. Terapeuttista tukea antavan ammattilaisen on hyvä tiedostaa asiakkaan mahdolliset ”erityispiirteet” ja muutenkin ymmärtää tämän persoonallisuutta, jotta hoidollinen tuki on osuvaa.

Diagnoosikeskeisyys ja medikalisaatio näyttäytyvät ongelmallisina tästä näkökulmasta, josta itse asiaa tarkastelen. Jos hoitoa ja tukea saa vain diagnoosiperusteisesti, ihmiset tukkivat palvelut hakiessaan diagnooseja saadakseen hoitoa. Ja jos lääkitys nähdään ensisijaisena hoitona johonkin suhteellisen yleiseen ja elämäntavoista ja nykykulttuuristakin riippuvaiseen oirekuvaan, totta kai käy niin, että ihmiset jonottavat tutkimuksiin saadakseen sen diagnoosin ja lääkityksen, koska lääkitys mieltyy usein helpompana ja nopeampana apuna kuin aktiivinen itsehoito tai valmennus.

Mutta ADHD-diagnoosi ei ole ”taikasana” autuaaseen uuteen elämään; eikä täysmittainen ADHD-oirekuva ole mikään ”supervoima”, eikä ADHD-lääkitys ”taikasauva”, joka ratkaisee kaikki toimintakykyäsi haittaavat pulmat.

Diagnoosilla voi kyllä olla terapeuttinen merkitys, sen tiedän kokemuksesta. Se antaa hyödyllisen näkökulman oman elämän haasteisiin ja auttaa läheisiäkin näkemään, etteivät kaikki omat puutteet ole ”laiskuutta” tai ”hölmöyttä” (jotkut tosin ovat). Mutta eihän se diagnoosi ratkaise ongelmia puolestani. Voin olla joissain asioissa itseäni kohtaan ymmärtäväisempi, mutten silti leväperäinen ja vastuuton asioissa, jotka koskevat muita ihmisiä. Stressiä aiheutuu ihan tavallisesta arjesta enemmän kuin niillä ihmisillä, joilla ei ole tällaisia haasteita keskittyä esim. yhteen asiaan kerrallaan, tai saada tehtyä yksinkertaistakaan asiaa ennen kuin on ihan pakko. Mutta, vastapainoksi saan nauttia pääkopasta, joka tuottaa paljon ajatuksia ja mielikuvia omaksi ja joskus toistenkin iloksi, ja joka toimii silloin tällöin tehokkaammin kuin jotkut normatiivisemmat aivot, jos asia on kiinnostava.

Jos siis jollakulla on ihan ADHD-diagnoosi, piirteitä tai vaikkapa vain olosuhteista johtuvia keskittymisvaikeuksia, suosittelen lämpimästi vaikkapa meditaatioäänitteitten kuuntelemista (mielellään vaikkapa 10–20 minuuttia päivässä). Vaikkei pysyisikään keskittyneenä kuuntelemiseen tai hengitykseen tai kehon tuntemuksiin, äänitteen aikana tulee ainakin oltua paikoillaan (pääosin) ja harjoiteltua reagoimattomuutta omiin harhaileviin ajatuksiinsa.

Säännöllinen meditoiminen alkaa muovata aivoja toivottuun suuntaan, eli se oikeasti alkaa parantaa keskittymiskykyä, eikä pelkästään lievitä oireita, kuten lääkitys. Meditaatioharjoitukset auttavat myös mm. stressaantunutta, uupunutta, ahdistunutta, masentunutta, tunne-elämältään epävakaata, pelokasta tai addiktoitunutta mieltä kohti mielenrauhaa ja henkistä hyvinvointia.

Ja vielä kulttuurinen näkökulma: Jossakin muunlaisessa kulttuurissa ADHD tai ASD eivät olisi mitään diagnooseja, vaan ihan vain persoonaan liittyviä piirrekimppuja, joita ei myöskään olisi tarvetta lääkitä, koska niistä ei olisi merkittävää haittaakaan. Tässä kulttuurissa annetaan persoonallisuuspiirteitten ja ulkoisten vaatimusten ristiriidassa olemisesta ”vikaleima” sille ”epäsopivalle” yksilölle, ja jos tämä ”epäsopivuus” voidaan hoitaa lääkityksellä, niin se on monelle helpoin ja nopein ratkaisu. Joskus se toimii, joskus ei, joskus se on ylimitoitettua ”apua”. Lääkefirmat rikastuvat, mutta Kela-korvaukset syövät valtion kassaa. Voisiko jotakin tehdä toisin? Kuka korjaisi tämän nykykulttuurin? Onko silläkin ADHD?