Pikku-ukosta mahtisonniksi - ja poks!

Jos aihe alkaa liikaa inhottaa, niin huomio
tähän :)

En taaskaan oikeastaan haluaisi edes aloittaa kirjoittamista, koska on vaikea hillitä itseään ”sanomasta” vihaisia ja rumiakin asioita, jos niin sanotusti ”avaa suunsa”. Kauniit ja toiveikkaat sanat tuntuvat tällaisessa maailmantilanteessa vastenmielisen epäuskottavilta. Enkä minä ole koskaan ollut erityisen optimistinen, ja etenkin juuri nyt on haastavaa kaivella väen väkisin mitään myönteisiä huomioita sen enempää näiltä periltä kuin rapakonkaan takaa.

On suorastaan tympinyt katsoa ajankohtaisuutisia, ja kun en nyt erityisemmin pidä tietystä pyöreäsuisesta naamasta, etenkään, jos sen omistaja elehtii ja ilmeilee hävyttömästi, on tullut tarve jopa suorastaan välttää suoraa katsetta ruutuihin, joissa saattaisi nähdä tuon tietyn kuuluisan pärstän.

Rumasti sanottu, mutta olkoon minun häpeäni, etten nyt kykene tätä mielipidettäni pidättelemään. Voihan sitä ihminen ilmaista vaikkapa sellaisenkin asian, ettei pidä jonkun koirarodun naamasta, ja sitten joutuukin noloon tilanteeseen, kun joku hyvänpäiväntuttu sanookin sitten omistavansa juuri sellaisen koiran. Ehkäpä joudun nolostumaan siitä, että joku lukija sattuukin ihailemaan kyseisen ihmisen naamaa.

No, yleensä, vaikka joku koira olisikin rumanpuoleinen, en minä sinänsä sitä inhoa sen ulkonäön takia, koska useimmiten elikot ovat ihan sympaattisia, vaikka olisivatkin vähän rumanlaisia. Ja makuasiahan se on. Ehkäpä joku ihminen pitää sellaista edellä mainitsemaani ihmisnaamaa komeana ja sen ilmehdintää viehättävänä.

En tiettävästi kuitenkaan ole ainoa ihminen, joka ei olisi halunnut kyseisen naaman omistajan pääsevän sellaiseen asemaan, johon hän nyt näyttäisi olevan pääsemässä. Mutta minkäpä tuolle asialle voi, kun niin moni hänet kerta halusi sellaiselle paikalle, ja täytyneehän demokratian kökköisempääkin muotoa arvottaa sentään paremmaksi kuin diktatuuria. Tosin se kökköinenkin kahden-vaihtoehdon-demokraattisuus saattaa neljän seuraavan vuoden aikana jäädä yhden ihmisen mielialojen ja mielihalujen temmellyskentän uhriksi.

Toivonpa, että ihmisten silmät avautuisivat mahdollisimman harmittomalla, mutta tehokkaalla tavalla, ja että kyseinen henkilö voisi mennä viettämään rauhallisia eläkepäiviä jonnekin, jossa ei aiheuta enää laajamittaisia vahinkoja. Samaa toivottelen kyllä joillekuille muillekin valtaapitäville. En minä halua kenenkään ”tuhoa” tai pahaa kenellekään, mutta olisi ehkä maapallon tulevaisuuden kannalta suotavaa, jos jotkut ihmiset maailmassa muuttuisivat nykyistä harmittomammiksi eläjiksi.

Yritin tässä yhtenä iltana saada itseni ymmärtämään laajemmassakin mittakaavassa, ettei jonkun tahon inhottavaa ja aggressiivista käytöstä todellakaan voi vähentää toimimalla samalla tavalla itse. Siis, jos itse on inhottava inhottavaa tahoa kohtaan, inhottavuuden kokonaismäärä vain kasvaa. Ja jos hyökkää aggressiivisesti mahtisonni-öhöttäjiä vastaan, muuttuvatko he siitä sen empaattisemmiksi ihmisiksi? Eivätköhän he vain pullistele ja puhise entistäkin enemmän…?

Niin että jos maailman mahtisonnivaltaa edustaa symbolisesti yhdenlainen hökötysrakennelma, voi olla energiantuhlausta yrittää hyökätä sitä vastaan ja yrittää saada sitä ”olemaan olematta olemassa” olemalla sille ilkeä, uhkailemalla sitä, tai kokeilemalla saada sitä jollain keinolla kumoon. Aina tulee nousemaan uusia mahtisonneja, jotka vain vahvistuvat vastustuksesta (ja puhun siis näistä ”mahtisonneista” symbolisesti, sukupuoli-identiteetistä riippumatta).

Alkujaan jokainen mahtisonni on kokenut itsensä jollain tapaa ”pikku-ukoksi” ja siksi uhatuksi, ja pyrkinyt kompensoimaan tätä tunnetta pullistumalla mahdollisimman mahtavaksi, keinolla millä hyvänsä. Eikä hän varmasti suostu enää kutistumaan pikkuruiseksi, koska se on ollut liian pelottavaa…

Mutta miten kävikään ilkeälle pikku-ukolle satumaailmassa? Kun se epäonnistui juonissaan eikä saanut hyvää sankaria tuhotuksi, se turhautui ja poksahti omaan frustraatiokiukkuunsa. Mahtisonnien olisi lohduttavaa tietää, että vaikka he poksahtaisivatkin ja olisivat taas ihan vaan pikku-ukkoja, joku taho saattaisi jopa sääliä ja armahtaa heitäkin. Pikku-ukkokin voisi valaistua ja saada rauhan tiedostaessaan, ettei oikeastaan ole mikään pikku-ukko, vaan olento, joka on.

No, yritin nyt ajatella myönteisesti ja rakentavasti…

Tarkoitus oli sanoa, että parempi on käyttää omat energiansa ja saamansa ajan kasvattaakseen hyvää; vastavoimaksi kaikelle vastenmieliselle tässä maailmassa, eikä antaa huomionsa viipyillä liiaksi siinä kaikessa inhottavassa, johon tämänkin tekstin aihe lukeutuu. Sen inhottavuuden olemassaoloa ei tietenkään kannata unohtaa kokonaan, mutta ei sitä alituiseen tarvitse toljottaakaan ja aiheuttaa itselleen pahaa mieltä moisella ajanvietteellä.

Se kasvaa, mihin keskittyy, enkä halua ainakaan sen yhden pärstän kasvavan mielikuvissani.

Taideterapeuttista vertaistukea

 

JK: Tässä tekstissä vähän taustaa siihen, mistä on kyse.

Harhaelämää suurempia palikoita

”Isä, anna heille anteeksi.
He eivät tiedä mitä tekevät.”

Olen viime aikoina mieluummin värkkäillyt kaikenlaista kuin kirjoittanut, mikä on ehkä jossain määrin ollut terveellistäkin, ettei tulisi liian paljon oltua tietokoneella, koska sellaista olemista tulee työnkin kautta aika paljon. Värkkäillessä kaikenlaista (tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä 1:6- mittakaavaista rakentelua ja muuta käsillä nyhräämistä) tuli pengottua legopalikoitakin, koska niitten seasta saattaa löytyä muutakin pientä tavaraa. Lisäksi on tullut pelattua jonkin verran Lego L.O.T.R- PC-peliä, joten legopalikat ilmaantuvat herkästi unimaailmoihinkin.

Meillä on isohko muovilaatikollinen legoja, ja vähän pienempi laatikollinen muovielukoita. Suuri osa muovielukoista ja osa legoistakin on peräisin omasta lapsuudestani, jolloin ne elukat ja legot olivat lempilelujani. Jos satuin saamaan jostakin vaikkapa kolme markkaa, halusin käyttää sen muovielukkapussiin. (Jonkun kerran tosin ostin pikkuauton, että pääsin paremmin mukaan veljeni järjestämiin autokisoihin.) Legot olivat sen verran kalliita, ettei omat taskurahat riittäneet ainakaan isompiin paketteihin. Useamman kerran näin unta, että löysin ulkovintistä (eli sahanpurulattiaisesta, eristämättömästä vinttikerroksesta) legoja, jollaisia olisin halunnut (lisää peruspalikoita, tai erikoispalikoita). Sitten kun heräsin unesta, tuntui aika ankealta, ettei niitä palikoita oikeasti ollutkaan…

No, vähäisempi määrä valmiita palikoita lienee edistänyt oman mielikuvituksen käyttämistä ja ongelmanratkaisutaitoja! Nykyäänkin värkätessäni yritän välttää laajamittaista valmiin ja uuden materiaalin hankkimista, jos vain saan tehtyä jotakin jostakin vanhasta, tai ylipäätään käytettyä kierrätysmateriaalia noihin värkkäyksiini. Toisinaan menee aikaa, kun yrittää pähkäillä, miten saa jonkun jutun tehtyä ilman siistiä, valmista tarviketta. Mutta se on samalla tavalla mielenkiintoista kuin legoista rakentelu ilman valmista ohjetta; yrittää tehdä jotakin omanlaista juttua, niistä palikoista mitä on käytettävissä sillä hetkellä, ja tekee sellaisen kuin onnistuu.

Elämäkin on vähän sellaista. Ellei ihminen hyväksy sitä, että juuri nyt on vain nämä palikat käsissä, hän kokee kroonista tyytymättömyyttä ja tarvetta saada aina vain lisää ”palikoita”, että saisi rakennettua sitten joskus jotakin ”hienompaa ja parempaa”… ja sitkuttelee onnensa ohi.

Mutta juttu ei olekaan se palikoitten määrä, kiiltävyys tai sen sellainen glamour, tai tekninen hienous.

Jos osaisikin olla kiitollinen näistä palikoista, joita juuri tässä, juuri nyt on! Vaikka niitä olisi vain yksi, sekin voi olla jonkun merkityksellisen rakennelman alku. Nyt nousi mielikuva tietystä vanhasta, himmeästä ja yhdestä nurkasta sulaneesta punaisesta pikkupalikasta (kuka lie yrittänyt polttaa sitä?). Se ei sopinut kunnolla oikein mihinkään rakennelmaan eikä alustaan, koska oli vääntynyt, mutta juuri nyt se palikka tuntuu jostain syystä hyvin rakkaalta. Ehkäpä löytäisin sen, jos penkoisin sitä laatikkoa vielä? En ole ainakaan tieten tahtoen halunnut laittaa sitä roskiin. Siinä on jotakin koskettavasti vertauskuvallista…

Ja asiasta toiseen. Nuo luurangot tuossa kuvassa ehkä mieltyvät tällä hetkellä Halloween-tunnelmiin, mutta poimin ne jo muutamia päiviä sitten legolaatikosta sodan- ja muun väkivallan kauheudesta muistuttamiseksi.

Monikaan ihmisistä ei kai olevinaan halua sotaa eikä muutakaan väkivaltaa, mutta elättää silti sisimmässään kielteisyyttä ja katkeruutta, joka tiedostamattomana ja tunnistamattomana voi olla aggression siemen, ja tuo aggressio saattaa sitten olosuhteista ja ihmisen luonteenpiirteistä riippuen purkautua sotaisena käytöksenä tai väkivaltaisuutena.

Tietoisuuden lisäämiseksi neuvotaan tarkistamaan säännöllisesti, tai edes silloin tällöin, oman ”mielentilan” laatu, esimerkiksi kysymällä: ”Onko sisimmässäni kielteisyyttä?”

Ja jos onkin, se on ihan normaalia ja ymmärrettävää, eikä sitä tarvitse yrittää torjua ja salailla. Tärkeintä on olla siitä tietoinen, eikä siis pysytellä sokeana omalle katkeruudelle ja negatiivisuudelle, ja syyttää kaikesta maailman negatiivisuudesta toisia ihmisiä, valtioita, puolueita, liikkeitä tms. Meissä kaikissa on pelkoa, katkeruutta ja vihaa, mutta on eri asia, antaako sen vaikuttaa toimintaansa.

Tämä on jokapäiväinen haaste. Hyvin usein ärsyttää, rasittaa, raivostuttaa, inhottaa ja tekisi mieli huutaa julki tuota omaa pateettista ajatusmassaansa. Mutta onko se rakentavaa? Lisääkö se hyvää tähän maailmaan, että minä lisään ilmapiiriin omaa katkeraa valitustani, ”puran vihaani” olevinaan sivistyneellä tavalla, mutta pahoitan kuitenkin monen ihmisen mielen, tai aikaansaan samanlaista katkeraa jurotusta muissakin?

”Vaikka vihastuttekin, älkää syntiä tehkö.”

Minun käsitteistössäni ”synti” on rakkaudettomuutta, ”ohi ampumista” siitä, mikä olisi oikein ja rakentavaa. Eli, vaikka suututtaakin, ei ole hyvä toimia vahingollisesti ja rakkaudettomasti. Sokeana ampuu aika todennäköisesti ohi…

Olen miettinyt, että ehkei minun kannata kirjoittaa enää mitään pakinoita tai mielipidetekstejä, ellen pysty muuhun kuin lisäämään negatiivista tunnelmaa. Vaikka minua edelleen inhottaisi joittenkin ihmisten käytös ja vaikka maailmassa onkin paljon vääryyttä ja pelottavaa toimintaa, voinko minä pitää itseäni vähemmän haitallisena ihmisenä, kun itsekin olen monen katkeran ajatuksen ja vihaisen ilmaisun lähde, ja omalta osaltani lisään vallitsevaa kahtiajakoisuutta?

Olisiko tärkeämpää ymmärtää, ettemme me ihmiset ole tahallamme ”hölmöjä” ja hutki pelon vallassa, vihamielisestikin, sinne tänne? Me vain luulemme näkevämme, kun näemme oman mielemme heijastuman ympärillämme, emmekä tajua olevamme sokeita sille avaruudelle, joka on ympärillämme. Olisiko siis tarpeen ”vapautua mielensä vallasta”, hiljentää ”sisäinen apinansa”, ”kieltää itsensä (= egonsa) ja myöntää, ettei tiedä eikä näe eikä ymmärrä, ennen kuin suomut on tipahtaneet silmiltä.

Mielenterveyspäivän luontokatoraportti ja paha mieli

Mieli lepää ja sielu hengittää...

Miten luonto ja mielenterveys liittyvät toisiinsa tänä päivänä, minun mielessäni?

No, ainakin tulee sairaan paha mieli siitä, että jotkin eläinlajit, joita penskana tietosanakirjasta opetteli ja ihmetteli, ovatkin nykyään sukupuuton partaalla tai vaarantuneet. Ahdistaa, että ihmisen toiminta aiheuttaa niin paljon tuhoa ja kärsimystä luomakunnalle, vieläpä yhä kiihtyvällä tahdilla.

Ja luonto taas lisää ihmisen hyvinvointia, kokonaisvaltaisesti, eli on mielenterveydenkin kannalta merkittävä asia. On siis aivan järjetöntä, että ihmislaji tuhoaa ja tärvelee jotakin itselleen terveellistä, tai oikeastaan oman elämänsä edellytykset. Siitä tulee superpaha mieli.

Ja sitten tulee vielä pahempi mieli, kun ei itsekään jaksa, pysty, kykene tekemään enempää luontokadon pysäyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Turhauttaa, kun jotkut eivät edes yritä tehdä mitään. Suututtaa, mutten haluaisi suuttua, ja tulee morkkis kun en pysty olemaan suuttumatta, ja muutenkin on niin paljon kaikenlaista, mistä ihmiset valittavat ja äksyävät ja murehtivat, eikä sekään kyllä pidennä heidän, eikä maapallonkaan elinikää…

Yritän siis keventää mieltäni muutamalla pienellä random-asialla:

Saan pääsääntöisesti hoidettua kierrätyksen, ja kompostori toimii hyvin.

Olen löytänyt muutaman vegetuotteen, joka on jopa hyvää, ja useammankin, jota sietää syödä.

Koirien ”leikitysaitauksen” rajaamalle alueelle kehittyi jonkinlainen niitty, kun sinne ei päässyt kukaan ruohonleikkurilla ajelemaan.

Sarjakuvakirjasta tuli ihan kelvollinen, eikä niitä tarvitse painattaa turhia kappaleita.

Olen saanut tehtyä myös nukkesarjakuvaa.

Selvisin tyhy-iltapäivästä rasittumatta liiaksi.

Soutulaite toimii yhä.

Minulla on tarpeeksi kuivamustekyniä.

Ja mitähän vielä? Joillakin ihmisillä on ihan oikeasti paljon kurjemmat oltavat kuin minulla, joten, voisin olla nyt vain ihan hiljaa ja kiitollinen omasta puolestani, ja kenties yrittää vaikkapa levittää rauhaa ja iloa jollakin mahdollisimman pienellä ja vähäeleisellä tavalla, joka sopii tämänhetkiseen energiatasooni.

Olkoon se vaikka tämän linkin laittaminen tähän: Nukkesarjakuva ”Itsetunnon käsittelyä”

Kritiikkiä ilman vihaa, ärtymyksen hyväksyntää ja se varsinainen asia

Uuden äärellä. Mitähän tuolta ovesta tulee, tai mitä sieltä
löytyy, tai minne sieltä pääsee, jos sen avaan? Ehkä tuo hökkeli
on minun pääni, ja luukusta löytyy toteuttamiskelpoinen idea.

Tässä odotellessa, onnistuiko viikonloppuna viimeistelemäni sarjakuvatarinan painomalli julkaisukelpoisesti vai ei, yritän kovasti saada aikaan jonkinlaisen selostuksen siitä, mitä ajatteleva mieleni on viime aikoina pyöritellyt, ilman että olen siitä mitään (t)ulostanut julkaistavaksi tässä tai toisessa blogissa.

Olen ollut sen verran vihainen, etten ole senkään takia halunnut kirjoittaa mitään mielipidetekstejä, koska en haluaisi kirjoittaa liian ilkeästi. Silti minua edelleen inhottaa esimerkiksi Riikka Purran ylimieliseltä vaikuttava hymyily Ylen videopätkissä. Mutta pohjimmiltaanhan se on säälittävää, että ihminen joutuu pitämään sellaista pokkaa, koska kohtaa varmasti aika paljon vihamielistä suhtautumista, suorempaa ja epäsuorempaa, ja voihan se olla pelottavaa olla ihan vain oma vaatimaton itsensä, kun vastahankainen ja turhautunut porukka arvostelee ja kyräilee.

Tosin, ihminen saattaisi voida valita olla nöyremmän ja sympaattisemman oloinen; paitsi ettei ihmisellä oikeastaan ole mahdollisuutta valita viisaampaa toimintatapaa, ellei hän itse tiedosta toimivansa ”hölmösti” ja sitä, että olisi oikeasti olemassa parempikin vaihtoehto. Joten, on myötätuntoa herättävää, ettei ihminen tiedosta oman toimintansa epärakentavuutta. Kyseinen ihminen saattaa olla ollut enemmän tai vähemmän peloissaan pitkän ikänsä, ja jos pelon takia joutuu käyttämään suojautumiskeinoja ja maskeja, se on surullista; kuten myös se, että tästä suojakäyttäytymisestä seuraa toisille ihmisille pahaa mieltä ja ehkä konkreettistakin haittaa.

Maailmassa on paljon vihamielistä käyttäytymistä ja tunnelmaa, ja sen pohjalla on yleensä pelko. On myös niitä, jotka eivät varsinaisesti tunne vihaa tai pelkoa (psykopaatit), mutta haluavat valtaa (ja sitä kautta luontaisetuja itselleen), ja käyttävät pelokkaita tavallisia ihmisiä valtaan pääsemiseksi. Vihamielisyys, uhkailu ja väkivalta ovat erittäin ikäviä keinoja saada valtaa. Psykopaatit siis haluavat valtaa saadakseen itselleen kaikkea muutakin ”mukavaa”, eikä heitä pelota eikä hävetä. Ellei ole psykopaatti, ihminen yleensä pelkää jotakin (ainakin psykologisesti), ja osa ihmisistä yrittää saada pelkonsa hallintaan haluamalla itselleen riittävästi valtaa, voidakseen sen avulla olevinaan vaikuttaa omaan turvallisuuteensa.

Näinhän se mieli meille väittää; siis että kun hallitset kaikkia ja kaikkea, mikään ei voi tehdä mitään sinun vahingoksesi ja säikäyttääkseen sinut jollakin ikävällä tavalla. Mieli kuvittelee tällaisen absoluuttisen vaikutusvallan olevan mahdollista; niin että sekin uhkaa määräysvaltaani, että sataakin vettä kun on menossa retkelle, tai postinjakaja päättää tulla juuri silloin tuomaan pakettia ovelle, kun olet vessassa, ja joku poliitikko puhuu asioita, joita et haluaisi kuulla, tai joku rämistelee ikkunan alla jotain värkkiä, kun haluaisit, että on hiljaista, ja koira nuolee itseään äänekkäästi, kun haluaisit nukahtaa, tai naapuri kävelee juuri silloin tiellä vastaan, kun et haluaisi nähdä ketään…

Ja sitten suututtaa, kun maailma ei tottele meitä! Voihan paska. Ikään kuin olisi muka helpompaa hallita ulkoista maailmaa kuin omia tunteita! Jos sietää edes jotenkuten omat, hankalatkin tunteensa (koska ne menevät ohi), ei tarvitse yrittää estää kaikenlaista ärsyttävää, pelottavaa tai nolostuttavaa tapahtuvaksi. Jos on ikään kuin vuori, ei tarvitse yrittää hallita maailman myrskytuulia ja kuolla ylirasitukseen, kun ei siihen kuitenkaan pysty…

En minä näe tähän lääkkeeksi muuta kuin radikaalin hyväksynnän. Se, mikä on, se on, eikä sitä vastaan kannata yrittää taistella, kun se kerta jo on. Ok, joku teki jotain epärakentavaa; en minä sitä tekoa hyväksy moraalisesti, mutta hyväksyn sen, etten voinut estää sitä, vaan se tapahtui. Yritän hyväksyä menneisyyden, koska en voi tehdä tehtyjä tekemättömiksi. Tässä hetkessä on mahdollisuus valita, mihin jatkossa pyrkii. Ja jos haluaa olla enemmänkin rauhassa ja äksyämättä, ei kannata ylläpitää ärtymystä ja tuskailua siitä, miten joku tekikään niin hemmetin ärsyttävästi, että minulla melkein meni päivä pilalle…

Itse minä sen päiväni pilasin, kun ärsyynnyin. Ei se ole mikään automaattinen mekanismi, että minä jään tuntikausiksi suunnattoman ärtymyksen valtaan, kun luen uutisista jonkun ihmisen tehneen jotakin pöyristyttävän typerää, ja sitten vielä kirjoitan siitä jotakin äkäistä ja ilkeää. Ok, minussa nousee ärtymystä. Yritän hyväksyä nuo tunteet, itsessäni, mutta olla toimimatta harkitsemattomasti niitten pohjalta. Rauhoittumiseen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu nopeammin, jos en ylläpidä ärtyneisyyttäni vatvomalla tuota asiaa mielessäni tai puhumalla siitä jollekulle toiselle, joka sitten lisää vettä myllyyn myötä-ärsytyksellään…

No, minä siis yritin olla toimimatta ärtymykseni ohjaamana, ja nyt, kun lukemastani uutisesta on jo muutama päivä, kykenen ehkä sanomaan siitä jotakin olematta liian vihamielinen. Eli…

Jos henkilö A laatii testamentin ja lupaa siinä tahoille B, C, D, jne. vaikkapa jonkun summan rahaa ja jonkun väsäämänsä hökötyksen jollekin tietylle henkilölle, ja niin edelleen, niin nuo testamentissa mainitut tahot ja henkilö saavat henkilön A kuoltua nuo luvatut jutut.

No, jos henkilö A kuitenkin tulee toisiin ajatuksiin ennen kuolemaansa ja laatii uuden testamentin, tuo aiempi, vanha testamentti kumoutuu. Tahot B, C, D jne. eivät välttämättä saakaan niitä rahoja eikä se joku henkilö sitä hökötystä. Eli, uusi testamentti kumoaa vanhan testamentin. Jotkut fakta-asiat, henkilöitten ja tahojen nimet yms. tieto saattavat yhä olla paikkaansa pitäviä myös siinä vanhassa testamentissa, mutta säädökset ja lupaukset muuttuvat; henkilö A:n kuoltua noudatetaan siis uutta testamenttia.

Eikö tämän pitäisi olla normaalilla päättelykyvyllä varustetulle ihmiselle ihan helppo ymmärtää?

Siksipä minusta onkin outoa, jos joku kirkollisissa piireissä asemassa oleva ihminen ei ymmärrä, että Uusi Testamentti kumoaa Vanhan Testamentin, ja että ihminen tarjoaa jotakin Vanhan Testamentin säädöstä noudatettavaksi (olevinaan siis ”symbolisesti”, mikä on ihan vain seli, seli-puhetta). Jos ihminen pitää itseään kristittynä, hänen tulisi minun käsittääkseni uskoa nimenomaan Uudessa Testamentissa olevaan sanomaan, siihen ”evankeliumiin”; siis, armoon, rakkauteen ja pelastukseen, joka on tarkoitettu kaikille. Rakkaus täyttää lain vaatimukset, eikä aiheuta kenellekään mitään pahaa.

Jos konservatiiviset uskovaiset haluavat suositella Vanhentuneen Testamentin säädöksiä käyttöön otettavaksi, sieltähän löytyy muutakin nyky-Suomessa laitonta ja eettisesti kammottavaa ohjetta; esim. että jos mies makaa naisen väkisin paikassa, josta avunhuudot kuuluisivat, mutta nainen ei huuda apua, kumpikin pitäisi kivittää. Tai että lapsia pitää kurittaa piiskaamalla, mutta ”varo sentään hengiltä hakkaamasta”… jne.

On nähtävästi olemassa tosiaankin vanhoillisia uskovaisia, jotka eivät näytä ymmärtävän, että UUSI TESTAMENTTI KUMOAA SEN VANHAN. Evankeliumeissa kerrotaan useita esimerkkejä, joissa Jeesus kumoaa noita VANHENTUNEITA sääntöjä (esim. estää aviorikoksesta tavatun naisen kivittämisen vetoamalla tuomitsijoitten omatuntoon). Ja ylipäätään, monet säännöt ovat kulttuuri-, aika- ja paikkasidonnaisia, joten ei niitä ole tarkoitettu tämän päivän olosuhteisiin… Mikseivät nuo vanhoilliset siis ”uudistu mieleltään”? Onko Uuden Testamentin lukeminen jäänyt oikeasti väliin, jos joku väittää, ettei Raamatun perussanoma muka ole rakkaus?

Uskonnollisuus aiheuttaa paljon, paljon vahinkoa, jos se perustuu lähinnä ”lakihenkisyyteen” ja kirjaimellisiin tulkintoihin. Oikeasti, jos Raamatusta puhutaan, minulle sen perussanoma on RAKKAUS, ja jos joku ns. kristitty tieten tahtoen toimii vastoin tuota sanomaa, tai tekee tyhjäksi Raamatun sisältämän evankeliumin, hän on minun mielestäni käsittänyt jotakin oleellisesti väärin. Se on surullista ja haitallista, eikä tällainen henkilö mielestäni sovi kristittyjen ihmisten esikuvaksi. (Sitä paitsi, se esikuva on kristitylle Jeesus Kristus.)

Mutta tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja näkemykseni, oman uskoni mukaista tulkintaa. Joillakuilla on varmaan muunlaisia käsityksiä asiasta, mutta kun Suomessa eletään, onneksi laki sentään määrittelee toisten ihmisten tappamiset rikoksiksi, eikä edes pahimmista rikoksista rangaista tässä maassa kuolemalla. Jos siis joku herättelee sanomisillaan fantasioita joittenkuitten tappamisesta, se on ihan vain selkeästi haitallista ja väärin. Ja tappamisilla vitsailukin on vähintäänkin mautonta ja ruokkii aggressiivista eetosta.

Tämä oli se näkemys, jonka olisin saattanut esittää vihaisemmin, jos olisin kirjoittanut silloin tuoreeltaan, kun tyrmistytti ja suututti eniten.

Mutta nyt siis odotan, saisimmeko ehkä tällä viikolla sen ”luottokuvittajani” kanssa yhteistyössä väsäämämme sarjakuvatarinan julkaistuksi, lopultakin, ja sitten voisin ehkä paneutua johonkin omaan kirjalliseen tai muulla tavoin ilmaisevaan projektiin.

Herran haltuun, ja valaistukoon ken voi. Kaikki voivat 😊

Kadonnut paketti, rattikelkkametafora ja raakun viisaus

Sumeaa.

Olen erittäin turhautunut, joten ei huvittaisi edes kirjoittaa mitään, mutta valitan, jotta tulisi edes kirjoitettua, koska ärsyttää sekin, ellei tule…

Tilasin jo viikkoja sitten koevedoksen sarjakuvatarinasta, jonka aioin julkaista nyt syksyllä, mutta se lähetys katosikin matkan varrelle. Minne lie UPS-jakelija sen paketin tökännyt, kun ei sitä ainakaan lähitienoilla ole näkynyt. Sainpahan kuitenkin ”toimitusvahvistuksen” viikko sen perään, kun paketti oli olevinaan toimitettu ovelle asti! Raivostuttavaa ja käsittämätöntä. Yritin ja yritän hyväksyä tapahtuneen, ja tehdä uuden tilauksen, mutta kylläpä ihan oikeasti turhauttaa.

Ja ärsyttää tietysti sekin, kun ei voi ihan varmaksi luottaa siihenkään, että uusikaan koevedos löytäisi perille. Mutta koska haluan koevedoksen samasta painotalosta kuin varsinaisenkin painotuotteen, jotta esim. värimääritykset pysyisivät samoina, ei voi kuin tehdä samanlaisen tilauksen ja yrittää toivoa, että lähetys tulisi toisella kerralla perille.

Mutta onpa kyllä suututtanut viime päivinä niin paljon, ettei meinaa saada ajatuksiaan pidettyä muissa asioissa kovin pitkiä aikoja. Tekisi mieli valittaa ja valittaa, tai ainakin purkaa turhautumisen tunteensa johonkin, mutta en ole halunnut olla toisten seurassa pahantuulinen. Mutten voinut edes suoraan valittaa UPS-palveluun, kun piti ottaa yhteyttä lähettäjään. Ja kun laittaa asiasta valitusta lähettäjälle, täytyy yrittää hillitä ärtymyksensä ja olla kohtelias; eihän se heidän vikansa ole, jos kuljetusyhtiö jotenkin sössii… Mutta vaikka kuljetusyhtiö olisikin sössinyt ärsyttävästi, pilaan vain oman päiväni (tai useamman, ja ehkä toistenkin), kun vatvon tätä asiaa. Mutta miksi hitossa piti juuri nyt ja tässä asiassa tulla tällainen viivytys? Miksi, miksi, miksi??? Raivostuttaa ja naurattaa ja itkettää, ja silti tässä vain naputtelen…

Haluaisin saada tuon projektin valmiiksi, jotta voisin paneutua johonkin toiseen. Siedän yleensä aika hyvin keskeneräisiä projekteja; mutta en silloin, jos olen nimenomaan yrittänyt saada jonkin projektin valmiiksi ja tehnyt itse kaiken sen mitä voin, jotta se etenisi… Jos siinä vaiheessa tulee jokin tällainen random-viivytys tai este, niin alkaa kyllä hermoja kiristää, laaja-alaisesti ja vihlovasti. Tuntuu kuin olisin lasketellut kelkalla loivaa mäkeä ja sitten tössähtänytkin johonkin saakelin töyrääseen, johon juuttuu kiinni, eikä edes näe, pääseekö siitä mistään kohti jatkamaan matkaa; vai pitääkö vain kaivaa itsensä hangesta, korjata särkynyt kelkka ja lähteä tarpomaan takaisin vastamäkeen…

En tiedä mistä tuo kelkkamielikuva edes putkahti; en ole tosiaankaan aikapäiviin laskenut mäkeä edes rattikelkalla, ja viimeksi kun laskin, huolestunut ohikulkija luuli minua yhdeksi lapsista… Ei kannata laskea järven jäälle, jos onkin heikko jää rannassa! Joo joo, olen ihan vastuullinen ja joskus ylihuolehtivainenkin vanhempi…

No, yritän nyt taas kerran seestyä ja tyyntyä ja hyväksyä tapahtuneen; ja sitten keskittyä muuhun, koska nyt ei tosiaankaan tarvitse tehdä tuolle edellä mainitulle asialle yhtään mitään ainakaan kahteen viikkoon. Sitten voi taas alkaa jännittää, onnistuuko paketin toimitus vai ei, ja murehtia etukäteen, mitä sitten teen, jos ei taaskaan onnistu… Surkuhupaisaa. Tuntuu ihan ääliöltä edes kirjoittaa tästä aiheesta. Voisihan sitä sen sijaan valittaa hallituksesta, mutta kun eivät ne asianomaiset lue tätä kuitenkaan, niin ei silläkään ole mitään väliä. En tiedä lukisiko ehkä joku UPS:in työntekijä tätä valitusta ja ottaisi opikseen?

Ihan hullua tämä nykyaika, kun kaikki menee niin monimutkaiseksi, vaikka pitäisi olevinaan olla niin helppoa ja sujuvaa. Olisinpa elukka, niin ei tarvitsisi ajatella tällaisia! Mutta eipä taitaisi onnistua kirjoittaminenkaan, ainakaan kovin järjellisesti. Elukkaa ja tekoälyä verratakseni, tekoäly oli Ylen jutun mukaan luonut varsin ääliömäisiä kuvia esimerkiksi saamelaisista. Elukka ei tiedä, keitä sanotaan saamelaisiksi, mutta se tietää ehkä omalla tavallaan saamelaisista paljon enemmän kuin tekoäly, jos sattuu elelemään samalla alueella. Ja kumpi on tärkeämpää; sekö, mitä kaikkea ihminen tietää, vai se, mitä elukka?

Raakkuelukatkin esimerkiksi kenties tiesivät jollakin alkeellisella tavalla olevansa olemassa tässä ja nyt, mutta metsäkoneen kuljettaja ei tiennyt, tai ei välittänyt, tai ymmärtänyt raakkujen tarpeista mitään, mutta tiesi kyllä, miten kaataa ja kuljettaa puita. Ja se ihmisen tietämys tehokkaasta hakkuuoperoinnista oli paljon hölmömpää kuin raakun sanallistamaton tuntuma omasta olemassaolostaan. Tuosta jälkimmäisestä voisi ottaa opikseen. Se on viisautta.

Minusta tuntuu, että elukat alkavat olla kohta ihan ylistressaantuneita ihmislajin edesottamusten takia, joten enpä ihmettele, jos ne alkavat stressitilassaan hyökkäillä ihmisten kimppuun enemmän kuin ennen vanhaan. (Raakuntapaiset eivät tietysti pysty hyökkäilemään, mutta monet lajit kyllä pystyvät.) Se on tietysti aika huolestuttavaa ja pelottavaa, mutta kenties jopa luonnollinen seuraus siitä kaikesta, mitä ihmislaji saa luomakunnassa aikaan. Tietenkin elukat stressaantuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikista ihmehärveleistä ja metelistä ja magneettikentistä ja ilmansaasteista ja muusta, mitä ihmiset niitten elinpiiriin työntävät, ja aggressiivisuus voi lisääntyä. Näkyypä se ihmisissäkin. No, enpä nyt voi rauhoittaa tätä maailmanmenoa, jos omaanikaan, mutta yritän rauhoitella niitä ”hermojani”…

Ok, seuraavaksi palaan sellaisen paperin ääreen, johon kirjasin ylös omia ”projektejani”, joita minulla on jo tekeillä, tai joissa on kehityspotentiaalia. Katson, nousisiko niistä jokin ”kuningasidea”, jota voisin lähteä viemään eteenpäin tässä odotellessani sitä koevedosta. Sikäli kun leipätyöltä ja muilta velvollisuuksilta jää aikaa ja energiaa. Herran haltuun.

Jos harhauni tympii eikä tekoälykään lohduta…?

Vapaus, vapaus, vapaus!

Onpahan harvinaisen tympääntynyt olotila, joten en jaksa edes yrittää kirjoittaa mitään järjellistä. Kesälomani viimeisenä päivänä kyy puraisi koirakaveriani suupieleen, mikä aiheutti tietysti siinä määrin ahdistusta ja stressiä, että oli sangen rasittavaa yrittää keskittyä normaalisti työasioihin, ja loman palauttava vaikutus taisi nollautua. Luojan kiitos, karvainen kaverini on ihan kunnossa nyt, muttei se luultavasti ymmärrä varoa käärmeitä sen enempää kuin ennenkään, joten, täytyy yrittää olla itse skarpimpi tulevilla heinikonvieruslenkeillä. Hoh.

Auton käsijarrun vaijeri on tyhjänpäiväisessä tilassa, eli niin väljä, että olisi ihan sama vaikkei sitä olisi olemassakaan; paitsi että katsastustyyppi puuttuu asiaan tulevassa katsastuksessa, ellei sille vaijerille tule tänäkään vuonna tehtyä mitään. Muutenkin varmaan joutaisi jarrut huoltaa ennen syksyn liukkaita kelejä, vaikkei mikään ärsyttävä merkkivalo vielä vilkukaan kojelaudassa.

Tympii nuo autoasiatkin, kun joutuu vaivautumaan niitten takia ihmisten ilmoille ”ylimääräisiä” kertoja. Tympii Ylenkin uutiset ja ajankohtaisohjelmien asiat, ja joittenkin vallanpitäjien naamat, ja se kaikki, mikä saa ajattelemaan, että rapakon takana on tyrmistyttävän suuri määrä sellaisia ihmisiä, jotka saattaisivat valita uudelleen presidentiksi sen ihmisen, jonka nimikin on kuin märehtijän peräpäästä kuuluva törähdys.

Olen väsynyt niin oman ”lauluni valheeseen” (siis teeskentelemään jotakin pätevänoloista ammatti-ihmistä myös vapaa-ajallani, kuten tässä blogissa kirjoittaessani) kuin tämän maailman harhaiseen lärpätykseen, jota some ja valitettavan usein myös asiamedia on tulvillaan. Miten erottaa totuus valheesta, harhat reaalimaailman ilmiöistä, tulkinnat faktoista? Ja jos kaikki on harhaa, kenen harhassa elämme?

Nuortenkin pahoinvointi vain äityy, purkautuen yhä enemmän myös väkivaltana. Maailman sotaisa ”henki” tuottaa pelkoa, pelko nostattaa aggressiota, aggressio lisää pelkoa, ja niin noidankehä ruokkii itse itseään. Kuka jää rauhoittelemaan hädissään olevia lapsia ja nuoria, jos vanhemmatkin vain pakenevat omiin kupliinsa?

Monet lapset on jo jätetty kasvatuksellisesti heitteille, netin ja somen ihmeelliseen maailmaan ”kehittymään”, ja eiköhän yhä useampi taapero pääse pian nauttimaan myös tekoälyn antamasta kasvatuksesta. Niin että lapset voivat esittää ”miksi”-kysymyksensä tekoälylle, eikä isille ja äidille, jolloin isi ja äiti ehtivät olla yhä enemmän omassa somekuplassaan, seurustella hekin tekoälyn kanssa tai pelata jotakin peliä, joka saa unohtamaan tämän (omalla tavallaan harhaisen) reaalimaailman rasittavat ja liian vaikeat asiat.

Ehkäpä totuus on katsojan silmässä siinä missä kauneuskin. Minä ja minä olemme sitä ja tuota mieltä, ja se on totuus, koska luimme sen netistä, tai joku somevaikuttaja tai populisti sanoi niin.

Minä en välittäisi väittää mitään tärkeääkään, koska ei sillä varmaankaan ole samanlaista painoarvoa kuin jonkun kivannäköisen somevaikuttajan tai uskottavan oloisen setämiesasiantuntijan sanomisilla. Kuka tahansahan voi teeskennellä tietävänsä vaikka mitä; voihan sitä vaikka väittää opiskelleensa valtiotieteitä ja niin edelleen, että pääsee vaikkapa kansanedustajaksi tai jopa ministeriksi, jos on riittävästi pokkaa valehdella.

Ja ministerikin voi teeskennellä olevansa itsevarma ja tietävänsä enemmän kuin oikeasti tietää; sillä tavalla leuka pystyssä ja omahyväinen ilme naamalla. ”On sanomattakin selvää”, eli: ”te tyhmät kun ette tajua, mutta minäpä tajuan, että se ja se on ihan päivänselvää!”

Kyllä se menee monelle hyväuskoiselle ihmiselle täydestä, kun johonkin asemaan päässyt sanoo jotakin. Sitä kun luulee, että eihän nyt kukaan voi niin härskisti valehdella ja teeskennellä, vielä suoraan silmiin katsoen… Ja ei kai nyt ihmiset kirjoita mitään perätöntä potaskaa nettiin, eihän?

Tympii ja inhottaa tämä salakavalasti hiipivä ja leviävä ”mielisairaus”. Informaatiotulvan (sisältäen niin ”faktat”, disinformaation että kaikenlaisen viihdefiktion, ja tällaisenkin hyväntahtoisen pakisemisen) takia ihmisen mieli on yhä enemmän sekaisin, ja ihmiskunnalla alkaa pian olla kiire ”vapautua mielensä vallasta ja alkaa elää” (viittaan Steven H. Hayesin kirjaan).

Havahtukaa, himputti, ja repikää itsenne edes hetkeksi irti tästä harhaisesta menosta! Pienikin tietoinen hetki voi avata henkireiän tähän kaoottiseen ärsykekuplaan, niin että voi edes kurkistaa ulkopuolella lepäävään avaruuteen.

Rauhaa ja iloa kaikille!