Vaarallista nukkeleikkiä?

Uusi "jakso" on luettavissa täällä "nukkeblogini" puolella.

Huomasinpa sellaisen ilmiön, että kun itse yritän hakea "leikkimielimaailma"-blogiani Google-haussa, "SafeSearch" ei suostu näyttämään sitä!

"SafeSearch on suunniteltu tunnistamaan vain aikuisille tarkoitettua sisältöä (esim. pornografiaa ja graafista väkivaltaa) Google Haussa."

Ja tämähän on kyllä aika surkuhupaisan naurettavaa, koska ihan oikeasti kyse on vain nukkehahmoista, jotka eivät tosiaankaan edes esitä mitään väkivaltaisia tai pornograafiseksi luokiteltavia kohtauksia.

Yleensäkin tuotan vain suunnilleen K-12-tasoista sisältöä (esim. kirjoissani) ainakin säädyllisyyden suhteen. Mielenterveysasiat saattavat tietysti olla vähän rankkoja varhaisteini-ikäisille, mutta mitähän sen ikäiset löytävätkään netistä ihan sensuroimattomasti? Ja ihan varmasti vähintään kaksitoistavuotiaille soveliaaksi arvioiduissa elokuvissa tai sarjoissa ihmiset esim. käy baarissa ja puhuu mielenterveysasioista; ja saattaapa niissä esiintyä jopa homoseksuaaleja...

En itse ajattele, ettei nukkesarjakuviani voisi katsella ja lukea vähintään teini-ikäiset. Ihan pikkulapset ei niistä ehkä paljoa ymmärrä, mutta kyllä niitä voisi lukutaidotonkin lapsi katsella esim. vanhempansa kanssa yhdessä, jos sellainen ajanviete sattuisi huvittamaan. Saisihan niistä ideoita yhteiseen askarteluun ja leikkimiseen.

Ettei vain tässä sensuroinnissa olisi kyse siitä, että noissa nukkesarjakuvissani näkyy esim. sateenkaarilippu...? Ilmeisesti joittenkuitten tahojen mielestä alaikäiset eivät saisi nähdä sellaistakaan, vahingossakaan. Kysyvät vielä, mitä se tarkoittaa... tai etsivät sitä netistä ilman SafeSearchia...

Vai onko yleensäkin niin vaarallista kannustaa ihmisiä olemaan sellaisia kuin ovat, vaikka he olisivatkin erilaisia kuin muut?

Hei googlen "sensorit", pitääkö minun vaihtaa kokonaan blogialustaa?

Olenko sensuroitu!?!

Olen viime aikoina kyynistynyt tämän blogin päivittämisen suhteen, koska sen jälkeen, kun julkaisin asiatekstin liittyen trans-aiheeseen, on tämän blogini näkyvyys epäilyttävästi vähentynyt. Kyseistä tekstiä kyllä syynättiin ahkerasti rapakon takana, mutta senpä jälkeen katselumäärät uusissa teksteissä ovatkin tipahtaneet varsin selvästi. Epäilen siis, että tuotan jonkun tahon mielestä ei-suotavaa sisältöä, vaikka kirjoittaisin ja julkaisisin vaikkapa psykologian ja lääketieteen alan artikkeleihin pohjautuvaa tekstiä.

Saa nähdä miten tämän mitäänsanomattoman tekstin näkyvyyden suhteen käy!

Noo… Ei tämä blogialusta ole kai vielä ”keksinyt” estää minua julkaisemasta enää yhtään mitään, vaikka se pystyisikin säätelemään julkaisujeni näkyvyyttä hakukoneille. Viime aikojen turhautuneesta mielentilastani poikineessa päättäväisyydenpuuskassa avasin pari päivää sitten kolmannen blogin, jonne latasin kaikki tähän asti tekemäni nukkesarjakuvat, ja jonne jatkossakin laitan niitä, jos Luoja suo, ja Blogger sallii…

Sekään blogi tuskin tulee olemaan mikään yleisömenestys; etenkin, jos kaikkia minun käyttäjänimelläni tehtyjä julkaisuja sorsitaan hakukoneissa, mutta sinnikkäästi yritän kuitenkin levittää myötäelävää ja hyväksyvää suhtautumista erilaisuutta kohtaan, edes satunnaisille blogivierailijoille. Psykologin ammattietiikkakin niin suosittaa, siis tiedottamaan esimerkiksi sateenkaarevista biopsykososiaalisista ilmiöistä, vaikkeivat kaikki ihmiset niistä aiheista pitäisikään.

Mutta eikö ole aika omituista, jos aletaan tällaisilla globaaleilla informaatioalustoilla ikään kuin piilotella tieteellisiinkin lähteisiin pohjautuvia koosteita ja kannanottoja?

Tästä voi tutustua nukkeleikkimaailmasta syntyneeseen ”blogiini”:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

Aktiivista itseilmaisua vai itseilmaisullista aktivismia?

HUOM. Jos haluat lukea nukkesarjakuvan ja jatkoa sille, se löytyy nyttemmin erillisestä blogistani:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

Keskittymisvaikeuksia… Onko minulla ADHD? Vai ADT? Vai missä vika?

Tästä tulee vähän sellainen "pallo hukassa"-
olo, tai tunne, että on "palikat levällään".
Mutta voisi tämän tulkita myös jonkinlaisina
"ilopilkkuina" synkkyyden keskellä. Tai
hyvien ajatusten leikkinä tuolla pääkopan
sisällä... Yhdistelemällä syntyy ehkä jotakin.

Tietoisuus synnynnäisistä keskittymisvaikeuksista on lisääntynyt tällä vuosituhannella, eikä innostus tunnistaa itsellään erilaisia ADHD-oireita näytä vieläkään laantuneen. Työni kautta saan tietoa myös valtakunnallisesta tilanteesta, ja vaikuttaa siltä, että julkisen puolen palvelut ovat kautta maan ruuhkautuneet ihmisistä, jotka haluavat selvittää, voisiko heidän haasteissaan olla kyse ADHD:sta.

Tätä ruuhkautunutta tilannetta ei helpota se, jos ADHD-diagnoosi tuodaan mediassa esille liiallisen suitsutuksen kera, ikään kuin ratkaisuna ihmisen kaikkiin menneisiin ja tuleviin ongelmiin; jopa suorastaan jonkinlaisena ”supervoimana”.

En väitä, etteikö ADHD-diagnoosin saaminen olisi monestikin ihmiselle suorastaan terapeuttinen kokemus, ja etteikö vaikeaan oirekuvaan tulisi saada asianmukaista hoitoa ja tukea. Mutta kyseenalaistan sitä, miten herkästi aletaan epäillä kehityksellistä neurobiologista oirekuvaa, kun kyse voikin olla jostain muusta; kuten, tämän nykymaailman aiheuttamista oireista ”aivoillemme”, ja jossain määrin ihmisen omista valinnoista esimerkiksi elämäntavoissaan ja arvomaailmassaan.

Sanon tämän suoraan, niin ammattilaisen kuin kokemusasiantuntijan näkemyksenä: Jos ADHD on jollekulle ”supervoima”, ei kyseessä ole diagnosoitavissa oleva ADHD. Tällaisessa ”supervoima”-kokemuksessa voi ehkä olla kyse ADHD-piirteisyydestä, jossa tietyt ADHD-piirteet ovat henkilön omasta mielestä hänelle hyödyllisiä. Mutta jos toimintakykyä haittaavia piirteitä on vain vähän, eihän kyse ole diagnosoitavasta tilasta. Tilannetta voidaan kuvata esim. ”ADHD-piirteisyytenä”, muttei ADHD-diagnoosilla.

ADHD-diagnoosi tulisi asettaa vain, jos oireista on todettu riittävän vakavaa haittaa useammalla elämänalueella. Oireita voi olla paljokin, mutta ellei niistä ole ollut merkittävää haittaa ihmiselle, ei diagnoosille ole perusteita. Kun omasta oirekuvastaan huolestuneita ihmisiä on hakeutunut niin runsaasti ilmaisiin tutkimuksiin esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluihin, työntekijöitten aikaa menee kohtuuttomasti oirekuvan selvittelyihin, mikä vähentää resurssia muusta mielenterveystyöstä. Selvittely kirjaamisineen voi viedä työntekijältä 15–20 tuntia per tapaus. Monimutkaisissa erotusdiagnostisissa selvityksissä tunteja kuluu huomattavasti enemmänkin. Ja asiakastyöhön varattuja tunteja tarvittaisiin muuhunkin mielenterveystyöhön. Siksi ADHD-selvittelyjä ei tehdäkään julkisella puolella ”kiireellisinä”, vaan niihin täytyy jonottaa ehkä puolesta vuodesta kahteen vuoteen (tilanne vaihtelee valtakunnallisesti). Jonottamaankaan ei pitäisi päästä kevein perustein, koska pahimmillaan joku odottaa vuoden ADHD-diagnoosin toivossa, ja sitten selviää, että kyse onkin ollut jostain muusta. Ja jonotusaikana muut oireet on jääneet hoitamatta, kun on kuviteltu ADHD-diagnoosin olevan ratkaisu kaikkeen.

Lienee ymmärrettävää, ettei julkisella puolella voida enää käyttää resursseja niin sanottuihin ”nice to know”- tarpeisiin. Tieto mahdollisista ADHD-oireista voi toki olla ihmiselle ihan hyödyllinen, mutta ellei oireista oikeasti ole merkittävää haittaa toimintakyvylle, ei oirekuvan tarkempaan selvittelyyn ole järkevää käyttää mielenterveystyöntekijöitten rajallista aikaa.

Ei myöskään ole järkevää, että ihminen, jolla hyvinkin voi olla jonkin verran ADHD-oireita, muttei hänellä ole mielenterveydellisiä haasteita, ohjataan ADHD-selvittelyihin mielenterveyspalveluihin. Selvittelyt voidaan aloittaa ja joskus saattaa loppuunkin myös esim. terveysasemilla. Sen sijaan ne mielenterveyspalveluissa asioivat ihmiset, joilla on ollut jo pidempään joitakin psyykkisiä oireita ja diagnoosejakin, voi olla hyödyllistä ”syynätä” mahdollisten nepsy-oireitten näkökulmasta. Näyttää olevan aika tavallista, että pitkäaikaisen psyykkisen oireilun taustalta löytyykin nepsy-oirekuva.

Lisäksi, ADHD-diagnooseja on tahkottu viime vuosina niin ahkerasti ja ihmiset ovat aloittaneet ADHD-lääkehoitoja niin innoissaan, että niistä maksettavien Kela-korvausten määrä on moninkertaistunut viidessä vuodessa. Mutta eihän lääkehoito edes paranna; se vain lievittää joitakin oireita, ja vaikutuksen merkitys toimintakyvylle saattaa vähentyä vuosien mittaan. Ihmisen olisi tehtävä muutakin kuin syötävä ADHD-lääkkeitä vuosikausia, jos hän haluaisi oikeasti parantaa keskittymiskykyään ja toiminnanohjaustaan.

Ja, ellei kyse edes alkujaan ollut toimintakykyä merkittävästi haittaavasta oirekuvasta, ja diagnoosi on annettu vaikkapa yksityisellä puolella liian löyhin perustein, ADHD-lääkitys voi olla ylimitoitettu ”hoito” ihmisen keskittymisvaikeuksiin. Eikä se aina edes toimi, ja joissain tapauksissa se voi vaikkapa laukaista hypomanian tai aiheuttaa kummia sivuoireita, jos asiakasta ei ole tutkittu mielialahäiriön varalta tai vaikkapa autismin kirjon mahdolliset piirteet huomioiden.

Joten: ennen kuin joku kiireistä lapsiperheen arkea elävä, tai stressaantunut opiskelija, tai työelämässä kiireen keskellä elävä ihminen päätyy johtopäätökseen, että ”minulla on varmaan ADHD”, kannattaa käydä läpi muitakin vaihtoehtoja, jotka voisivat selittää keskittymisvaikeudet ja toiminnanohjauksen haasteet. Hankalan elämäntilanteen, kiireisen arjen tai liikakuormituksen aiheuttama uupumus voi tuottaa samantapaisia oireita. Samoin masennus, traumaperäinen stressi ja myös erilaiset ahdistusoireet aiheuttavat usein keskittymisvaikeuksia ja erilaisia toimintakyvyn haasteita.

Pitkäaikaisista psyykkisistä oireiluista esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö tai tunne-elämän epävakaus voivat näyttäytyä samantapaisesti kuin ADHD. Näitten osalta erotusdiagnostisia selvittelyjä tuleekin tehdä psykiatrian puolella. Joskus ihmisellä voikin olla jopa kaikkea tällaista oireilua samanaikaisesti, mutta silloin myös toimintakyvyn haitat ovat huomattavia, ja ihminen on usein jollain tapaa syrjäytynyt tavanomaiselta yhteiskunnalliselta ”uralta”. Hoitoon ja kuntoutukseen tarvitaan silloin räätälöityjä ratkaisuja, eikä vain pilleriä pillerin päälle.

Mielenterveyspalveluissa jo muista syistä asiakkaina olevien ADHD-oirekuvan seulonta ja tarvittaessa lisätutkimukset voivat olla merkittävästikin hyödyllisiä. Jos monenlaisten pitkäaikaisten oireitten ja haasteitten taustalta löytyykin lapsuusiässäkin näyttäytyneet keskittymisvaikeudet ym. pulmat, kasaantuneitten ongelmien kokonaisuutta saatetaan saada paremmin hallintaan, kun tiedetään jonkinlainen juurisyy vuosien mittaan lisääntyneille psyykkisille oireille. Jotkut saavat apua ”täsmä-lääkityksestä” vuosien turhien lääkekokeilujen jälkeen, joillekin taas ADHD-lääkitys ei sovellu, mutta nepsy-kuntoutuksesta onkin apua.

Sen sijaan, ellei ihmisellä ole ollut lapsuudessa keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmia tai yliaktiivisuutta ja impulsiivisuutta, kyseessä ei todennäköisesti ole ADHD. Teini-iän levottomuudelle taas voi löytyä selityksiä murrosiän prosesseista, joten sitä elämänvaihetta ei diagnostisissa selvittelyissä niinkään huomioida. Vasta teini-iän jälkeen alkaneet oireet eivät yleensä perustele ADHD-epäilyä, joten oireitten taustalta voi hyvinkin löytyä muita syitä.

Olosuhteista, elämäntilanteesta, -tyylistä tai -tavoista johtuvat keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmat ovat siis kehittyneet aikuiselämän myötä, mutta eivät nekään toki yleensä ole tahallaan ja tarkoituksella ”itselle aiheutettuja”, vaikka ihminen joissain tilanteissa valitsikin ”hölmösti” (esim. ottaa itselleen liikaa paineita, pitää liian monta laitetta päällä yhtä aikaa, valvoo liian myöhään, ”juhlii” liikaa…). Kuka nyt tahallaan tekisi sellaisia asioita, joitten tietää pilaavan keskittymiskykynsä?

Iso syypää lisääntyneisiin keskittymisen pulmiin on myös tämä ”nykymaailma”, joka usein vaatii ”multi-taskaamista”, eli ettei edes voi keskittyä kunnolla yhteen asiaan kerrallaan, vaan huomio pomppii sekunnin sisällä kahden tai useamman asian välillä. Nykymaailma on täynnä taustahälyä ja liikettä, räikeitä visuaalisia virikkeitä, aikapaineita, reagointipaineita, helppoa ja nopeaa viihdettä, ja lukuisia keskeytyksiä siihen, mitä olitkaan juuri tekemässä. Ja jos kaiken saa heti ja helposti, eipä tuo kärsivällisyyskään kehity.

Miten usein jonkun älylaite rimputtaa tai pimputtaa jonkun viestin tai päivityksen merkkinä? Ja jokainen minuutin keskeytys syö aikaasi moninkertaisesti, koska asiaan palaaminen keskeytyksen jälkeen voi viedä jopa kaksikymmentä minuuttia. Aivotutkija Mona Moisala puhuu ”tiktok”-aivoista, koska ihmisen kyky keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan (siis, pomppimatta yhtään johonkin toiseen) on nykyään vain ¾ minuuttia. Eipä ihme, jos tuntuu, ettei saa tehokkaasti tehtyä yhtään mitään, kun jatkuvasti pitää johonkin reagoida, tai omat aivot hyppelehtii kohteesta toiseen.

Yksilön ei siis tarvitse syyttää pelkästään itseään siinäkään tapauksessa, vaikka kyse olisikin ”itse aiheutetuista” keskittymisvaikeuksista, eikä synnynnäisestä oirekuvasta. Syynsä koettuihin vaikeuksiin on tässä nykykulttuurissakin. Mutta tarvitseeko meidän mukautua ihan kaikilta osin tähän täkäläisen kulttuurin menoon? Emmekö voisi vaatia esim. rauhallisempia työskentelyolosuhteita ja keskeytyksetöntä työaikaa? Emmekö voi sallia itsellemme sitäkään, ettemme ole koko aikaa tavoitettavissa sen älylaitteemme kautta?

Ja mitä kaikkea voisimmekaan itse tehdä oman keskittymiskykymme eteen? Mielenterveystalon ”Keskittymisen omahoito-ohjelma” antaa tähän joitakin vastauksia. Aion myös lukea em. Moisalan & Huotilaisen kirjoittaman ”Keskittymiskyvyn elvytysoppaan”, jahka saan sen käsiini, ja jos innostun ja saan aikaiseksi, voin sieltä ehkä joitakin ajatuksia jakaa tähän blogiinkin.

Mutta siis, en selitä tätä asiaa ”ylhäältäpäin” pelkästään ammattilaisena, koska olen itse pinnistellyt keskittymishaasteitten ja toiminnanohjauksen pulmien kanssa lapsesta saakka, kuormittunut opiskeluissa, arjenhallinnassa ja osin työelämässäkin noitten aikuiselämään jatkuneitten haasteitteni vuoksi, uupunut ja masentunut, ja saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisena perheellisenä ihmisenä.

Diagnoosista huolimatta olen kuitenkin valinnut yrittää selviytyä ilman ADHD-lääkitystä; priorisoiden asiat, joihin käytän eniten ”keskittymisenergiaani”, ja jättäen muut asiat vähemmälle. Se tarkoittaa, että täytyy höllätä esimerkiksi huushollin siisteydestä, mutta se onkin minulle toisarvoinen asia. Laskuja ei ole jäänyt kuin ehkä kerran kymmenessä vuodessa maksamatta; ja silloinkin olin erityisen kuormittunut itsestä riippumattomista syistä, kun viimeksi sain puhelinlaskusta maksumuistutuksen. Haasteita on tietysti edelleen ollut ”tylsien” asioitten aikaansaamisessa, ja keskittymispinnistely on vienyt voimavaroja, mutta osa haasteistani on lievittynyt säännöllisten tietoisuusharjoitusten myötä. Yritän myös hyödyntää kaikenlaista ammatillisesti oppimaani, kuten ”nepsy-vinkkejä” ja stressinhallintakeinoja.

Tarkoitukseni oli tässä kirjoituksessa painottaa sitä, ettei kaikissa lapsen/nuoren/aikuisen keskittymishaasteissa ole kyse mistään diagnosoitavissa olevasta tilasta tai nimenomaan ADHD-oireista, joten, ei kannata hakeutua selvittelyihin ”diagnoosi edellä” (”Mulla on varmasti ADHD!”), vaan hakea tukea oireitten ja niitten haittaavuuden perusteella. Ammattilaiset voivat auttaa tunnistamaan, mistä on kyse, ja kun todennäköiset syyt ilmenneille haasteille tunnistetaan, myös apu ja tuki on osuvampaa. Esimerkiksi ahdistus- ja masennusoireet on huomioitava ja aloitettava niitten hoito ennen kuin voidaan varmaksi tietää, mistä keskittymiskyvyn ja toiminnanohjauksen haasteet johtuvatkaan. Joskus ADHD-selvittely kannattaa tehdä vasta psykoterapian jälkeen, kun oirekuva on ”kirkastunut”.

Jos keskittymisvaikeuksissa onkin kyse nykyelämänmenon ja/tai oman elämäntavan aiheuttamista oireista, kuten liiallisesta stressistä ja ylikuormituksesta, tilannetta voi tutkia siitä näkökulmasta, mihin kenties voisi itse vaikuttaa. ”Keskittymisvaikeuksien omahoito-ohjelmasta” voi olla hyötyä tässä. Voi tosin olla, että jos ei jaksa keskittyä siihenkään, olisi hyvä saada jotakin tukea tuon ohjelman läpikäymiseen. Sosiaalisesti aktiiviset ihmiset löytäisivät siihen vertaistukea ehkä helpostikin. Julkisella puolella voitaisiin kenties myös järjestää jonkinlaista tukea omahoito-ohjelman läpikäymiseen.

Tässä tekstissä en ole vielä hiiskunut mitään ”autismin kirjon häiriöstä”, jollaisen piirteitä myös monilla ADHD-diagnoosin saaneilla voi olla. Minulla on huoli siitä, että kyseistäkin oirekuvaa on jo alettu liian herkästi epäillä, ja ihmisiä hakeutuu enenevässä määrin selvittelyihin kysymyksellä ”olenkohan autisti/Asperger”.

Rajalliset julkisen terveydenhuollon resurssit tulisi mielestäni priorisoida niitten autismikirjon-epäilyjen tutkimiseen, joissa toimintakyvyssä on merkittäviä haasteita ja diagnoosilla olisi henkilölle iso merkitys esimerkiksi kuntoutukseen pääsyn ja vaikkapa opintoihin tarvittavan tuen näkökulmasta. Lievemmät ”tapaukset”, kuten ne, joissa voidaan todeta joitakin ”autismin kirjon piirteitä”, muttei varsinaiseen diagnoosiin saada riittävää näyttöä, on toki myös hyödyllistä tunnistaa, jos ihminen tarvitsee tukea ja apua joihinkin muihin oireisiin; kuten masennukseen, ahdistukseen tai sosiaalisten tilanteitten pelkoon. Terapeuttista tukea antavan ammattilaisen on hyvä tiedostaa asiakkaan mahdolliset ”erityispiirteet” ja muutenkin ymmärtää tämän persoonallisuutta, jotta hoidollinen tuki on osuvaa.

Diagnoosikeskeisyys ja medikalisaatio näyttäytyvät ongelmallisina tästä näkökulmasta, josta itse asiaa tarkastelen. Jos hoitoa ja tukea saa vain diagnoosiperusteisesti, ihmiset tukkivat palvelut hakiessaan diagnooseja saadakseen hoitoa. Ja jos lääkitys nähdään ensisijaisena hoitona johonkin suhteellisen yleiseen ja elämäntavoista ja nykykulttuuristakin riippuvaiseen oirekuvaan, totta kai käy niin, että ihmiset jonottavat tutkimuksiin saadakseen sen diagnoosin ja lääkityksen, koska lääkitys mieltyy usein helpompana ja nopeampana apuna kuin aktiivinen itsehoito tai valmennus.

Mutta ADHD-diagnoosi ei ole ”taikasana” autuaaseen uuteen elämään; eikä täysmittainen ADHD-oirekuva ole mikään ”supervoima”, eikä ADHD-lääkitys ”taikasauva”, joka ratkaisee kaikki toimintakykyäsi haittaavat pulmat.

Diagnoosilla voi kyllä olla terapeuttinen merkitys, sen tiedän kokemuksesta. Se antaa hyödyllisen näkökulman oman elämän haasteisiin ja auttaa läheisiäkin näkemään, etteivät kaikki omat puutteet ole ”laiskuutta” tai ”hölmöyttä” (jotkut tosin ovat). Mutta eihän se diagnoosi ratkaise ongelmia puolestani. Voin olla joissain asioissa itseäni kohtaan ymmärtäväisempi, mutten silti leväperäinen ja vastuuton asioissa, jotka koskevat muita ihmisiä. Stressiä aiheutuu ihan tavallisesta arjesta enemmän kuin niillä ihmisillä, joilla ei ole tällaisia haasteita keskittyä esim. yhteen asiaan kerrallaan, tai saada tehtyä yksinkertaistakaan asiaa ennen kuin on ihan pakko. Mutta, vastapainoksi saan nauttia pääkopasta, joka tuottaa paljon ajatuksia ja mielikuvia omaksi ja joskus toistenkin iloksi, ja joka toimii silloin tällöin tehokkaammin kuin jotkut normatiivisemmat aivot, jos asia on kiinnostava.

Jos siis jollakulla on ihan ADHD-diagnoosi, piirteitä tai vaikkapa vain olosuhteista johtuvia keskittymisvaikeuksia, suosittelen lämpimästi vaikkapa meditaatioäänitteitten kuuntelemista (mielellään vaikkapa 10–20 minuuttia päivässä). Vaikkei pysyisikään keskittyneenä kuuntelemiseen tai hengitykseen tai kehon tuntemuksiin, äänitteen aikana tulee ainakin oltua paikoillaan (pääosin) ja harjoiteltua reagoimattomuutta omiin harhaileviin ajatuksiinsa.

Säännöllinen meditoiminen alkaa muovata aivoja toivottuun suuntaan, eli se oikeasti alkaa parantaa keskittymiskykyä, eikä pelkästään lievitä oireita, kuten lääkitys. Meditaatioharjoitukset auttavat myös mm. stressaantunutta, uupunutta, ahdistunutta, masentunutta, tunne-elämältään epävakaata, pelokasta tai addiktoitunutta mieltä kohti mielenrauhaa ja henkistä hyvinvointia.

Ja vielä kulttuurinen näkökulma: Jossakin muunlaisessa kulttuurissa ADHD tai ASD eivät olisi mitään diagnooseja, vaan ihan vain persoonaan liittyviä piirrekimppuja, joita ei myöskään olisi tarvetta lääkitä, koska niistä ei olisi merkittävää haittaakaan. Tässä kulttuurissa annetaan persoonallisuuspiirteitten ja ulkoisten vaatimusten ristiriidassa olemisesta ”vikaleima” sille ”epäsopivalle” yksilölle, ja jos tämä ”epäsopivuus” voidaan hoitaa lääkityksellä, niin se on monelle helpoin ja nopein ratkaisu. Joskus se toimii, joskus ei, joskus se on ylimitoitettua ”apua”. Lääkefirmat rikastuvat, mutta Kela-korvaukset syövät valtion kassaa. Voisiko jotakin tehdä toisin? Kuka korjaisi tämän nykykulttuurin? Onko silläkin ADHD?

Vaihdetaanpa otsikkoa....

Tämä kuva on "muistiinpano" unesta,
jonka näin ennen "Sateenkaarisilta"-
romaanin kirjoittamista.

Oli kiinnostavaa huomata, miten edellinen tekstini, jonka otsikossa oli TRANS-sana, herätti kiinnostusta tuolla rapakon takana erikielistenkin keskuudessa. Kävipä tietysti mielessä, mahtaako tämä g-alkuinen hakukone pyrkiä estämään kyseisen kirjoitukseni näkyvyyden, etenkin kun oli siellä päin syynätty ahkerasti muitakin tekstejäni ja toistakin blogiani, oikein teksti tekstiltä. Odotellaan nyt sitten sitä, että tilini häviää (ainakin näkyvistä hakukoneilta), jos jonkun tahon mielestä tuotan globaalipilveen liikaa haitallista sisältöä.

Tyhmältäpä tuntuu kirjoitella mitään, millä toivoisi olevan merkitystä, jos tai kun tekstit katoavat sinne niin kutsuttuun ”bittiavaruuteen”; saati sitten jos joku taho tahallaan esteleekin niitten näkymistä varsinkin siellä, missä niitten olisi tarpeen näkyä, esim. joillekin syrjityille ihmisryhmille vainon keskellä. Minusta on kuitenkin epäeettistä jättää jakamasta faktatietoa, josta voisi olla ihmiselle lohtua ja tukea, mutta lienee liian idealistista odottaa, että joku hakupalvelu olisi sillä tavoin eettinen. Mutta saahan sitä toivoa ja yrittää…

Ajatellaanpa tilannetta, jossa jollakulla ihmisellä on jo syntyessään jokin sellainen tilastollisesti poikkeava ominaisuus, joka aiheuttaa hänelle enenevässä määrin henkistä kärsimystä, kun hän varttuu ja aikuistuu. Se ahdistaa, masentaa, aiheuttaa vaikeuksia sopeutua ja löytää itselle sopivia ystäviä, ammatti tai yhteisö, jossa tuntee olevansa hyväksytty. Pahimmillaan se vie elämänhalun ja aiheuttaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta. Yhdistettynä ulkopuolisten suhtautumiseen, kuten kiusaamiseen, syrjintään ja väkivallan uhkaan, tuo synnynnäinen ominaisuus voi olla jopa henkeä uhkaava; se altistaa väkivallan kokemiselle ja nostaa itsemurhariskiä. Kieltäisitkö sinä hoidon ja tuen ihmiseltä, joka on syntynyt tällaisen ominaisuuden kanssa?

Yleensä, ainakin täällä Suomessa, jos lapsella todetaan synnynnäinen vamma tai jokin etenevä sairaus, joka saattaa olla jopa hengenvaarallinen, siihen järjestetään tukea ja hoitoa julkisista varoista (tai ainakin ymmärretään, että näin tulisi tehdä, vaikkei tuki riittäisikään). Mielenterveyden haasteisiin suhtaudutaan hieman kaksijakoisemmin; monet ymmärtävät, että hoitoa tulisi saada riittävästi julkisista palveluista, mutta jotkut ymmärtämättömät ja itsekylläiset ihmiset pitävät ”mielenterveysongelmaisia” tai ”nepsy-ihmisiä” suunnilleen vain laiskoina luusereina, joitten pitäisi kaiketi maksaa omien ongelmiensa hoito itse, tai ihan vain ryhdistäytyä ja mennä töihin…

Mitä tulee trans- tai muunsukupuolisiin ihmisiin, joihin tuossa aiemmassa kappaleessa viittaan, ymmärryksen puute aiheuttaa yksilöille valtavasti henkistä kärsimystä ja käy lopulta myös yhteiskunnalle kalliiksi, koska henkinen kärsimys näyttäytyy psyykkisinä ongelmina, joitten hoitaminen maksaa, ja monessa tapauksessa myös syrjäytymisenä, jolloin yksilöstä ei kehity sitä ”tuottavaa veronmaksajaa ja kuluttajaa”, joita etenkin tietynlaiset poliitikot tänne ensisijaisesti kaipailevat. Ja olisihan se toivottavaa, että ihminen, millainen sitten onkaan, ihan oikeasti löytäisi itselleen mielekästä ja sopivaa tekemistä, ja kokisi olevansa osa edes suhteellisen siedettävää ihmisyhteisöä ja yhteiskuntaa, jossa ihmisen olemassaololla on itseisarvo ja ihmisellä kyseenalaistamaton ihmisarvo, eikä mikään hyöty- tai rahallinen arvo.

Trans- ja muunsukupuolisten hoitoon ei ole edelleenkään riittävästi resursseja, koska useat sadat ihmiset jonottavat palvelua ja kärsivät joka päivä dysforian ja muitten mahdollisten psyykkisten oireitten lisäksi epävarmuudesta, saavatko ylipäätään koskaan hoitoa, ja tulevatko kohdelluksi ja kohdatuksi validoidusti ja yksilöllisesti, vaikka hoitoarvioon pääsisivätkin. Tämä on eettisesti kestämätön tilanne, ja monien psyykkinen vointi pahentuu entisestään, jos yleismaailmallinen asenne kääntyy vielä vähemmän validoivaksi ja jopa vihamieliseksi.

Osa tästä trans-polille pyrkivien joukosta on ihmisiä, jotka kokevat olevansa pakotettuja valitsemaan keinotekoisesti sen toisen juridisen vaihtoehdon, kun ei ole sitä kolmattakaan tarjolla. Eikä siinä ole mitään järkeä, jos joutuu vaihtamaan sukupuolimerkinnän yhdestä epäsopivasta toiseen epäsopivaan. Joitakin trans- tai muunsukupuolisia saattaisi lohduttaa edes se, että saisi sentään sen juridisen sukupuolensa määritellyksi oikein, kun joutuu odottelemaan lääketieteellistä apua.

Ymmärryksen puute, tietynlainen asenneilmapiiri ja erilainen arvomaailma jarruttanee asioitten etenemistä siellä, missä näistä voitaisiin päättää. Ja jotkut ennakkoluuloiset tai ihan vain periaatteesta ”erilaisia” asioita vastustavat ihmiset saavat lisää pontta ja intoa tuolta rapakon takaa ja ainakin jossain määrin tältäkin mantereelta. Kaksinapainen, mustavalkoinen sukupuolijaottelu on nyt yksi vallan ja mahdin osoittamisen väline. Luokittelu ja määrittely on vallankäyttöä, kuten myös painostaminen tietynlaiseen toimintaan, käyttäytymiseen ja olemukseen sen perusteella, mihin lokeroon sinut on luokiteltu.

Sukupuolen moninaisuutta ei edelleenkään ymmärretä riittävästi; ihmisiltä puuttuu asiatietoa, eikä tätä sivistyksen puutetta todellakaan korjata sillä, että sensuroidaan oppikirjoja tai kielletään vaikkapa Setaa vierailemasta kouluissa. Uskonnollinen vakaumus, vaikka siihen voisi sisältyä rakentaviakin eettisiä normeja, ei mielestäni anna poliitikollekaan oikeutta puuttua tieteellisen tiedon esittämiseen ja jakamiseen. Omia uskomuksia saa toki kullakin olla, muttei niillä saa jyrätä toisten uskomuksia tai kieltää faktatietoa.

Kertauksena (viittaan johonkin aiempaan tekstiini): Esimerkiksi konservatiivikristityt väittävät, että sukupuolia on vain kaksi, ja yrittävät tällä perusteella kieltää sukupuolen moninaisuudesta puhumisen vaikkapa lapsille. Mutta ihan oikeasti, jos haluaa uskoa Raamatun luomiskertomukseen kirjaimellisesti, siinähän kerrotaan, että ensin luotiin ”ensimmäinen ihminen”, ja sitten tästä ihmisestä erotettiin nainen, ja jäljelle tästä ”ensimmäisestä ihmisestä” jäi mies. Toisin sanoen, ensimmäinen ihminen oli olento, johon sisältyi mies ja nainen. Vanhassa Testamentissa mainitaan siis ”ensimmäinen ihminen”, mies ja nainen, ja sehän on sormillakin laskettuna enemmän kuin kaksi.

Ja jos lukee Uutta Testamenttia, käy ilmi myös se, että Jeesus Kristus on ”uusi ensimmäinen ihminen”, eli olento, josta ei ole erotettu miestä ja naista erillisiksi sukupuoliksi. En ymmärrä, miksei tämä olisi muka looginen johtopäätös, jos olevinansa uskoo Uuteen Testamenttiin. Ja sitä paitsi, kuka onkaan lukenut Uutta Testamenttia, voi hyvin todeta, ettei Jeesus ole ollut ihmisenä ainakaan mikään toksinen maskuliini; minun mielestäni ei sen kummemmin maskuliini kuin feminiinikään. (Spekuloin mm. tätä asiaa romaanissani ”Sateenkaarisilta – Eli luuserihomon evankeliumi” eräässä keskustelupätkässä.)

Stereotyyppisiä sukupuolirooleja kannattavien konservatiivikristittyjen näkökulmasta ”naisten” pitäisi myös olla tietynlaisia kotiäitejä tai -rouvia. Mutta jos haluaa huomioida ensisijaisesti Jeesuksen opetukset (kuten kristittyjen käsittääkseni tulisi tehdä), kannattaa perehtyä siihen, mitä Jeesus sanoo aiheesta kertomuksessa Martasta ja Mariasta (Luuk. 10: 39-42).

Maria ei häärää tarjoilun kanssa, vieraita palvellen, kuten sisarensa Martta, vaan asettuu istumaan Jeesuksen jalkojen juureen, kuuntelemaan tämän puhetta. Martalla on ”kädet täynnä työtä” ja hän sanoo Jeesukselle: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Tähän Jeesus vastaa: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Kristitty naiseksi identifioituva ihminen voi siis tähän erityisen vahvaan mandaattiin vedoten valita aivan erilaisen osan kuin emäntäihmisen roolin, ”eikä sitä oteta häneltä pois”. Ei edes se rapakon takaa aivopierujaan päräyttelevä mies voi kumota tuota Jeesuksen antamaa mandaattia, vaikka poseeraisikin Raamatun kanssa mairean näköisenä ja antaisi ymmärtää kyseessä olevan hänen lempikirjansa. Vaikuttaa siltä, ettei hän ole kyllä lukenut sitä kovin tarkoin.

JK: Jos myötäelät ja haluat lievittää edes joittenkuitten trans- tai muunsukupuolisten ihmisten henkistä kärsimystä, voisit jakaa tätä ja edellistä tekstiäni aiheesta ihmisille, joitten toivoisit ymmärtävän ilmiötä paremmin. Kasvava ymmärrys yhteiskunnassa vähentää kyseisten ihmisten kokemaa sosiaalista dysforiaa ja vähentää pikku hiljaa ”väärinsukupuolittamista” ja stereotyyppisten roolien tyrkyttämistä oletetun sukupuolen perusteella.

Kun ”isot” alkavat sortaa ”pienempiä”, ”keskikokoisten” on valittava puolensa.

Mikä ihmeen TRANS…?

Marja-Sisko Aalto, pappi ja kirjailija… Mona Bling, toimittaja ja sisällöntuottaja… Miiko Toiviainen, näyttelijä… Petra De Sutter, gynekologian professori ja poliitikko… Yazka Love, toimittaja ja yrittäjä… Mira Eskelinen, kulttuurituottaja… Cris Owen, muusikko… Balian Buschbaum, ent. seiväshyppääjä… Elliot Philpotts-Page, näyttelijä… Alexander Saloranta, ent. pesäpalloilija… Lana Wachowski, elokuvaohjaaja… Kasper Kivistö, liikenneopettaja… Jade Nyström, ent. korkeushyppääjä…

Mikä heitä yhdistää?

- He ovat tunnettuja transsukupuolisia ihmisiä.

Tiivistetysti ja helppotajuisesti - Mistä on kyse?

 Transsukupuolisuus tarkoittaa sitä, että ihmisen sukupuoli-identiteetti poikkeaa hänen syntymässä määritellystä sukupuolestaan, ja tämä identiteettikokemus on pysyvä.

 Transsukupuolisuutta on esiintynyt kautta historian eri kulttuureissa, mutta aihe on noussut esille vasta viime vuosikymmeninä, tiedon ja avoimuuden lisääntyessä.

 Transsukupuolisuus on osa ihmisen biologista monimuotoisuutta, ei ”muoti-ilmiö”.

 Joissakin kulttuureissa on aina ollut useampi sukupuoli-identiteetti, ja joissakin valtioissa on myös useampi juridinen sukupuoli, jolloin sukupuolikokemuksen ilmaisukin on vapaampaa.


Ihminen on itse oman sukupuolensa paras asiantuntija.

 Sukupuoli-identiteetti on henkilökohtainen kokemus, eikä se aina vastaa muiden oletuksia.

 Sukupuolidysforialla viitataan kielteisiä tunteita aiheuttavaan ristiriitaan henkilön itse kokeman ja hänelle määritellyn sukupuolen välillä.


Mistä transsukupuolisuus johtuu?

 Transsukupuolisuus ei ole mielenterveyden häiriö, vaan luonnollista erilaisuutta, jonka taustalla on arvioitu olevan biologisia tekijöitä (kuten geenit, hormonitasot).

 Sikiönkehityksen aikaisen hormonimäärien vaihtelun vuoksi aivot ja ruumiin sukupuolipiirteet saattavat joskus kehittyä toisiaan vastaamattomiksi.

 Ihmisen aivot voivat kehittyä ”naistyypillisiksi”, ”miestyypillisiksi” tai ”androgyynisiksi”. Kokemus siitä, kuka olen (= identiteetti) syntyy ihmisen aivoissa, joten esimerkiksi miestyypilliset aivot saattavat tuottaa kokemuksen miespuolisuudesta, vaikka keho olisi naistyypillinen, tai päinvastoin; tai androgyyniset aivot tuottaa kokemuksen ei-binäärisyydestä.

(Esim. autismikirjon ja sukupuolikokemuksen poikkeavuuden välillä on todettu huomattavaa yhteisesiintyvyyttä, mikä saattaa myös liittyä edellä mainittuun ilmiöön.)

 Myös sosiaalisilla ja kulttuurisilla tekijöillä on vaikutusta yksilön sukupuoli-identiteetin kokemiseen, ilmaisuun ja esimerkiksi koetun dysforian määrään.


Transsukupuolisuus haastaa henkistä hyvinvointia ja toimintakykyä

 Pitkäaikainen kokemus ”väärässä kehossa elämisestä” aiheuttaa henkistä kärsimystä.

 Kehodysforiaan voi liittyä inhon- ja vieraudentunteita oman kehon piirteitä kohtaan.

 Sosiaalista dysforiaa voi kokea tilanteissa, joissa tapahtuu vääriä oletuksia sukupuolesta tai tulee kohdelluksi oletetun sukupuolen perusteella.

 Transsukupuolisilla ihmisillä onkin usein masennusta, ahdistusta, elämänhaluttomuutta ja jopa itsetuhoisuutta; etenkin ilman asianmukaista hoitoa ja tukea.

Vähemmistöön kuuluminen aiheuttaa aina stressiä.

 Vähemmistöstressiin voi liittyä erilaisuuden kokemuksen lisäksi syrjityksi ja kiusatuksi tulemista, jopa väkivallan uhkaa.

 Ympäröivän yhteiskunnan sukupuolioletusten ja sukupuolinormien takia transsukupuolinen voi kokea olevansa ”vääränlainen”, ja tavallisiin sosiaalisiin ympäristöihin on vaikea sopeutua.

Mikä avuksi?

 Läheisten ymmärrys, hyväksyntä ja tuki on transsukupuolisen ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Sukupuoli-identiteetin esille tuomisen tulisi olla turvallinen kokemus!

 Terapeuttisilla menetelmillä ei pyritä sukupuoli-identiteetin muuttamiseen, vaan niiden avulla voidaan lievittää edellä mainittuja psyykkisiä oireita ja kohentaa toimintakykyä.

 Transsukupuolinen voi muuttaa nimensä ja korjata juridisen sukupuolensa sukupuoli-identiteettiään vastaavaksi, ja tehdä sukupuolikokemukseensa sopivia muutoksia elämässään.

 Hänellä on oikeus myös lääketieteelliseen hoitoon. Kehodysforiaa voidaan lievittää kehon ominaisuuksia muokkaavilla sukupuolenkorjaushoidoilla, tapauskohtaisesti arvioiden.

 Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimus ja korjaushoidot on keskitetty kahteen yliopistolli-seen sairaalaan (HYKS ja Tays), jonne hakeutuu liki 2000 henkilöä vuosittain.

 Oikein kohdistettu sukupuolenkorjaushoito vähentää masennus- ja ahdistusoireita ja itsetuhoisia ajatuksia, sekä parantaa psykososiaalista toimintakykyä ja elämänlaatua.

(Ks. asiatietolähteet alempaa)

Muistisääntönä transihmisen läheiselle – ”TRANS”:

T =                    Tiedosta mistä on kyse.

R =                    Rakasta häntä sellaisena kuin hän on.

A =                    Auta häntä siinä missä pystyt.

N =                   Näytä muille esimerkkiä oikeanlaisesta suhtautumisesta transihmisiin.

S =                    Selitä niille, jotka eivät vielä ymmärrä.

 

JK:

Jos tiedät jonkun, jonka olisi mielestäsi hyvä lukea tämä teksti, en pane pahakseni, jos jaat tämän.

Toivoisin, että tämän luettuaan myös ennakkoluuloisemmat "perusihmiset" ymmärtäisivät, mistä on kyse; ja elleivät he edelleenkään ymmärrä, kognitiivisessa käsityskyvyssä tai asenteessa esim. neurobiologista ja psykologista tieteellistä tutkimusta kohtaan lienee jotakin vialla.

Kirjoitin tämän "tiivistelmän" myös psykologiasiantuntijana, jotta myös asiaan perehtymättömillä, mutta avoimin mielin suhtautuvilla ihmisillä olisi mahdollisuus saada nopeasti yleiskäsitys siitä, mistä transsukupuolisuudessa on kyse, ks. asiatietolähteet ja lisätietoa:

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01195

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/seksuaalisuus-sukupuoli/sukupuoli-identiteetti-ja-transsukupuolisuus

https://seta.fi/sateenkaaritieto/sukupuolen-moninaisuus/transsukupuolisuus/

https://autismiliitto.fi/materiaalia/autismi-lehti/autismikirjon-hairio-ja-sukupuolikokemus/

Sukupuolen moninaisuus ja kehon kirjo -opas, 2021 (ladattavissa pdf-tiedostona)

Steensma, Thomas D. & Kreukels, Baudewijntje P.C. & de Vries, Annelou L.C. & Cohen-Kettenis, Peggy T.: Gender identity development in adolescence. Hormones and Behavior, 2013, 64. vsk, nro 2, s. 288-297. 10.1016/j.yhbeh.2013.02.020 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.5.2021.

Tässä mainitut transsukupuoliset henkilöt löytyivät mm. wikipediasta ja Ylen uutissivuilta.

Kukko kiekaisee ja kanat kaakattaa; mikä se onkaan ”pervoa”?

Ihmiskukot ja -kanat ovat oman
kaksinapaisen uskomuksensa
vankeja.

Pyydän anteeksi mahdollisesti loukkaavia ilmaisujani. Mutta viestini on pohjimmiltaan hyvää tarkoittava, vaikkakin närkästykseni takia ”suolaa” tuli ehkä tavallista enemmän.

Ylen uutissivuilta olen viime päivänä saanut lukea perussuomalaisten naisten (jotka siis haluavatkin tulla kutsutuksi nimenomaan NAISIKSI) mielipiteenilmaisuja. Ensinnäkin Laura Huhtasaari ilmoittautuu Trumpin kannattajaksi myös ”wokea” vastaan taistelussa, ja sitten Riikka Purra kumppaneineen nimittää hyvin loukkaavasti ”sekoiluksi” tai ”pervoiluksi” monenlaisia asioita, joista hän ja hänen puolueensa ei pidä, ja joita he pelkäävät, kuten sitä, että olisikin olemassa useampia sukupuolia kuin kaksi…

Pakostakin tulee mieleen, että kun isoegoinen mahti-MIES rapakon takana täräyttää täyslaidallisen paskaa halveksimiaan vähemmistöjä kohtaan, nämä paikalliset perus-NAISET ratsastavat tämän MIEHISEN uhon voimalla ja käyttävät tilaisuutta hyväkseen roiskimalla omat papanansa kohti paikallisia vähemmistöjä, piileskellen turvallisesti tämän MAHTIMIEHEN kainaloissa. No kun mahtisetämieskin niin sanoo, niin minäkin! Ja setämies on tyytyväinen minuun!

Toki tämän mahtisonnin takana kuikuilevat myös ison sedän voimaa tarvitsevat paikalliset miekkoset, mutta heidän asemansahan on taattu puolueessakin, kun he ovat MIEHIÄ. Ehkä se onkin niin, että kun oikeasti isoegoisin kukko kiekaisee, alkaa kukkojen keskellä menestyksestä kamppailevien kanojen ”puntti tutista”. Miten turvata asemansa NAISENA MIESTEN keskellä puolueessa, jossa ajatellaan, että MIES on kuningas ja NAINEN orjatar?

Oikeasti, te eräät perussuomalaiset NAISET paljastatte puheillanne ja ulostuloillanne joutuvanne olemaan MIEHISEN vallan kumartajia. Ettehän te luultavasti ole oikeasti yhtään mitään muuta kuin NAISIA noille MIEHISILLE puoluetovereillenne. Vaikka teillä oikeasti olisikin joitain omia, aitojakin ansioita, todennäköisesti te olette päässeet asemaanne puolueessa paljolti siksi, että mielistelette MIEHIÄ ja alistutte MIEHISEEN vallankäyttöön, ja suostutte olemaan olemassa vain MIESTÄ varten seksiobjekteina, sihteerikköinä, viihdyttäjinä, pyykkäreinä, tai puolueenne sirkeäsilmäisinä maskotteina. Blondit hiukset ja mekot toki vielä vahvistavat tätä viestiä.

Hyväksyttävää puolueessanne on varmaankin olla myös vähän elähtäneempi NAINEN, kunhan toitottaa samaa viestiä vaikkapa konservatiiviuskovaisen näkökulmasta: On olemassa vain miehiä ja naisia omanlaisine genitaaleineen! Ei saa olla edes useampaa sukupuoli-identiteettiä (vaikkei identiteetti olekaan sidoksissa genitaaleihin, vaan psykologinen kokemus)! Yksilöllinen identiteetti on ylipäätään kielletty, koska se häiritsee kohtuuttomasti toisia (näinhän Riikka sanoo)!

Niin että kiiruhtakaa nyt SUPERHETEROMAHTIMIEHEN kainaloon kaakattamaan; hänhän lupaa suojella teitä NAISIA, vaikkette sitä haluaisikaan, mutta taidatte haluta, koska omanarvontuntonne on kadoksissa. Jossakin vaiheessa teidän suosionne hetero-setä-MIESTEN keskuudessa vähenee, kun ette ole enää viehättäviä edes kahdeksankymppisen heterosedän mielestä. Saatte tietysti vielä senkin jälkeen olla puolueessanne mukana kukkahattutäteinä, jotka kauhistelevat "maailmankirjojen sekaisinmenoa", jos asiaohjelmassa puhutaan vaikkapa XY-naisista. Niin, mitä te hyödytte siitä, että uhraatte oman yksilöllisyytenne ja omanarvontuntonne ihmisinä ollaksenne ”orjattaria” MIESTEN mieliksi ja avuksi? Miten te voitte oikeasti ajatella, että genitaalit muka määräävät, miten kukakin saisi elää ja ketkä saavat määrätä ketäkin?

Minä en usko, että aidosti valitsisitte niin, jos ymmärtäisitte, että teillekin on vaihtoehto. Pohjiltamme me emme ole ihmisruumiita, emmekä edes identiteettejä, vaan olentoja, jotka ovat.

Älkää siis antako kenenkään viedä teiltä pois syvintä olemustanne ja tehdä teistä "naisorjia".

Havahtukaa. Olette oikeasti paljon enemmän kuin ”naispuolisia ihmisiä”.

JA JÄLKIKIRJOITUS:

Kun kerta lapsille ei saisi esittää ”sekoilua ja pervoilua”, niin millaista mallia Erika Vikmanin ”lauluesitys” mahtaa antaa heille? Onko muka OK antaa lapsille mallia siitä, mikä on Erikaa fanittavien mielestä NAISEN rooli tässä maailmassa; siis puolinakuna ja limaisena piehtarointi ”musiikin” tahtiin, puhumattakaan sanoituksen hävyttömyydestä ja idioottimaisuudesta? En pystynyt edes katsomaan tuota ”musiikkiesitystä” loppuun Ylen sivuilta, se on niin hävettävä ja huono. Tuntuu vaikealta uskoa, että jotkut todella haluavat tuottaa tuollaista epäsyvällistä ällö-löllöä.

Lapsille ei perussuomalaisten MIESTEN ja NAISTEN mielestä saisi puhua sukupuolen moninaisuudesta, joka on tieteellisestikin esitettävissä oleva ilmiö, mutta heidän mielestään ”pervoa”. Heistä on ilmeisesti kuitenkin OK viestiä nuorillekin tytöille ja pojille Erikan esittämää NAISEN mallia ja heteroseksivihjailua. Onko tarkoitus herätellä lapsukaisissa ”lisääntymisviettiä” mahdollisimman varhain, ja vieläpä nimenomaan vaaleahiuksista naisihmistä kohtaan…? ”Aivopesuksi” voisi tuollaistakin epäillä.

Mutta se kyseinen viisuesitys on todella niin alatasoista viihdettä, että kärsin myötähäpeästä suomalaisten puolesta, jos se valitaan euroviisuedustajaksi. Vaikken niitä kyllä muutenkaan katso, koska todennäköisesti siellä on muitakin samantapaisia.