Onnellisuutta vaikka hampaat irvessä

Kauneutta Pamilonkoskelta

Joulun alla aloittamaani ”myönteisyysprojektiin” liittyen olen lueskellut onnellisuudesta ja pyrkinyt tekemään ja kirjaamaan ylös myönteisiä havaintojani. Tällä viikolla olen tosin huomannut olevani aika ajoin myös kärsimätön ja ärtynyt. Mutta juuri siksi, kaiken ärtymyksensä vastapainoksi, onkin hyvä pakottaa itsensä pysähtymään siihen, mikä sujui hyvin, tai mitä hyvää tapahtui, tai mikä on kaunista ja hyvää…

Onnellisuudesta on kaiken kaikkiaan paljon teorioita, ja sitä on yritetty lähestyä monesta viitekehyksestä. Haluan tähän nostaa yhden ”teorian” ja näkökulman.

”Onnentaidot – Kohti hyvää elämää” – kirjasessa Antti S. Mattila ja Pekka Aarninsalo viittaavat Barbara Fredricksonin kirjaan (2009), jossa Fredrickson erittelee kymmenen erilaista onnellisuuden ”ilmenemismuotoa”. Nämä ovat tunnetiloja:

Ilo, kiitollisuus, mielentyyneys, kiinnostus, toiveikkuus, ylpeys, huvittuneisuus, inspiraatio, kunnioitus ja rakkaus.

Fredrickson suosittelee portfolion kokoamista jokaisesta näistä kymmenestä tunteesta omassa elämässä. Portfolioon voisi koota kuvia ja kuvauksia siitä, millaisissa olosuhteissa ja keiden kanssa nämä tunteet esiintyvät, ja millaiset ajatukset ja asenteet synnyttävät näitä tunteita. Voisin kuvitella, että tällainen olisi varmasti hyvä onnellisuusharjoitus!

Fredrickson toteaa: ”Ajattelusi paljastaa miten tulkitset nykyiset olosuhteesi – minkä merkityksen niille annat. Keskeinen tapa lisätä positiivisuutta on siis löytää positiivisia merkityksiä useammin päivittäisissä elämäntilanteissa.”

Tähän voisin vielä nostaa Paavalin kirjaaman kehotuksen:

”Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” (Kirje filippiläisille, 4:8)

Ja sitähän tässä on yritetty, tälläkin viikolla! Sain aikaiseksi kirjata seuraavanlaisia myönteisiä huomioita:

Käsi toimii, vaikka se on vähän rempannut viime aikoina.

Sain tehtyä oikoluvun työn alla olevaan käsikirjoitukseen.

Onnistuin käyttämään uudenlaista verkkotyökalua.

Kanapiirakka onnistui hyvin.

Kolin maisemakuvista heräsi seesteinen olo.

Sain vähän siistityksi ”työpöytääni”.

Muistin huolehtia sukkia pyykkiin.

Sain käytyä paketin postista.

Ulkona oli erittäin kaunista ja lumista!

Sain julkaisuprojektia eteenpäin tänään.

Sain uuden kesto-ostoskassin.

Täysikuu on todella hieno!

Onneksi on puhtaat villasukat!

Tuoretta kahvia!

Korva ei ole enää lukossa!

Sain värkättyä kansitiedostoa eteenpäin.

Jääkaapissa on ruokaa.

Sisällä on tarpeeksi lämmintä (noin 19 celsiusta).

Selvisin parista rasittavasta asiasta.

Sain hyvää palautetta stressinhallintahöpinöistäni.

Ihminen osoitti minulle huolenpitoa.

E-kirja on hyväksytty myyntiin!

Ja samaa rataa yritän jatkaa, vaikka ärsyttääkin välillä...

PS: Oikeasti olen melkein jopa hyväntuulinen, mutten aio olla yltiöoptimisti. Maailmassa on yhä epäkohtia, joille en voi vain naureskella...

Lisää myönteisyysharjoittelua

Aikaansaamisen ilosta on ainakin minun hyvä välillä muistuttaa itseäni,
koska toiminnanohjauksen pulmien takia en saa moniakaan asioita valmiiksi.
Tässä on ehkä parituhatta sivua tekstiä, jonka olen vuosien mittaan
tuottanut ja työstänyt "luettaviksi paketeiksi".

Tämä viikko on ollut aika koetteleva ”myönteisyysprojektini” kannalta, koska vastaan on tullut monenlaisia ärsyttäviä ja rasittavia asioita; ellei itselle, niin toisille. Mutta yritin huomata, nostaa esille ja kirjata ylös myönteisiä asioita, vaikka se tuntui välillä hirvittävän väkinäiseltä. Kuitenkin, onnistuin löytämään viimeisimmästä ärsyttävästä tapahtumasta myönteisen puolen, melkein jopa ilman pinnistelyä, joten, ehkäpä Joulun alla aloittamani harjoittelu on alkanut hivenen edistyä. Ja jos minun kaltaisestani kroonisesta melankolikkojurottajasta löytyy myönteisyyttä, niin onpa outoa, ellei normijurottajastakin.

Kirjassa ”Onnentaidot – Kohti hyvää elämää” (Antti S. Mattila & Pekka Aarninsalo, Duodecim 2013) sanotaan:

”Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirskyn (2007) ”piirakkamallin” mukaisesti on arvioitu, että noin 50 prosenttia onnellisuudesta on geneettisesti määrittynyt ja vain 10 prosenttia olisi seurausta niin sanotuista ulkoisista olosuhteista (terveys, rikkaus, ikä, ammatti, etinen alkuperä, elämän tapahtumat jne.). Peräti 40 prosenttia onnellisuudesta näyttäisi olevan muutettavissa, riippuvan omista asenteistamme, näkökulmista ja elämäntavastamme.”

No, mikä tässä on ehkä masentavaa, on se, että onnellisuustason arvioidaan olevan 50 %:sti perinnöllistä. Ja minkä ihminen geeneilleen mahtaa? Mutta, haluaisivatko kaikki muka olla euforisesti sekaisin jo vauvaiässä ja kuolla ennenaikaisesti, kun eivät tunnista hengenvaarallisia terveysriskejä tai vaarallisia olosuhteita? Olisiko siinä järkeä, että ihmiskunnasta suurin osa kuolisi yltiöoptimismiin jo lapsena tai nuorena? Synnynnäinen varautuneisuus ja kriittisyys, vaarojen tunnistaminen ja harmillisten seurausten huomioiminen on osalle ihmiskunnasta sangen tarpeellista. Ja usein älylliset ihmiset ovat hieman melankolisia, kun pohtivat liikaa ja ennakoivat todennäköisiä katastrofeja. Mutta, masennusherkillä geeneillä ei pidä selitellä jatkuvaa yltiöpessimistisyyttä eikä äärinegatiivisuutta, eikä jatkuvaa varoittelua ja valittamista, joka saa toisetkin hapannaamaisiksi. Puolet onnellisuudesta on kiinni muusta kuin perimästä. Hoidon taso varhaislapsuudessa vaikuttaa varmasti yksilön onnellisuuteen myös jatkossa, ja sitä ei tietenkään saa itse valita silloin pienenä ihmisenä. On surullista, jos yksilön potentiaalinen onnellisuus ehkäistään kaltoinkohtelulla tai laiminlyönneillä. Ulkoisilla olosuhteilla väitetään kuitenkin olevan vain 10 prosentin vaikutus onnellisuuteen… Tarkoitetaanko tällä kenties sitten aikuisikää? Vauvahan ei niitä ulkoisia olosuhteitaan itse valitse, ja on varsin haavoittuvainen ympäristötekijöille, etenkin ”tunneilmastolle”.

Mutta jos se on niin, että vain 10 % onnellisuudesta olisi seurausta esim. rikkaudesta, eikö ole aika tragikoomista, että vaurautta tavoitteleva ihminen ei välttämättä saavutakaan ponnisteluillaan kuin kymmenysosan potentiaalisesta onnellisuudestaan? Sen sijaan oma asenne, näkökulma ja elämäntapa vaikuttaisivat moninkertaisesti tätä enemmän. Tehdäkö siis niska limassa töitä, köyhyyttä peläten, että saa säästetyksi vaikkapa kesämökkiin? Vai aloittaako myönteisyyteen keskittyminen tässä ja nyt; harjoitellako näkökulman vaihtamisen taitoa ja pohtia sitä, millä asioilla on oikeasti merkitystä? Siis ihan oikeasti?

Samaisessa kirjassa viitataan ”eloonjäämistutkimuksiin”, joiden perusteella on arvioitu, että ”positiivisen elämänasenteen vaikutus elämän pituuteen saattaa olla noin 7 – 10 vuotta, mikä on samaa suuruusluokkaa kuin tupakoinnin lopettamisen vaikutus elämän pituuteen.”

Olisiko helpompi aloittaa myönteisyysharjoittelu kuin lopettaa tupakointi? Olettaisin, että tupakoinnin lopetuskin saattaisi olla helpompaa, jos ihmisen yleisasenne muuttuisi toiveikkaammaksi, muissakin asioissa.

Kannattaa muistaa, että nimenomaan pienet, epäoleellisiltakin tuntuvat myönteiset huomiot ovat merkityksellisiä onnellisuuden kehittämisessä. Isoja myönteisiä juttuja on turha odottaa satelevan taivaalta, ainakaan joka viikko.

Malliksi tästä taas tällä viikolla kirjaamiani myönteisiä huomioita:

Selvisin pihasta, vaikka lunta oli reilusti.

En juuttunut hankeen, vaikka meinasin, kun piti väistää lumilinkoa.

Isommat tiet oli jo aurattu.

Sain vähän piirreltyä eilen.

Opin käyttämään uutta sovellusta.

Olen saanut tehtyä harjoituksia jo 21 kertaa!

Löysin kengät kadonneitten tilalle.

Toinen korva ei ole lukossa.

Koko kaakaojauhepurkin sisältö ei sentään kaatunut pitkin pöytää.

Lumisuus on tavallaan kaunista.

Sain vähän siivottua pöytälaatikkoa.

Tapasin muutaman hyväntuulisen ihmisen.

Kävin pari merkityksellistä keskustelua.

Havaitsin ihmisissä aitoa hyväntahtoisuutta.

Huomasin älynneeni muutamia asioita jo kymmenen vuotta sitten.

Selvisin todella stressaavasta tilanteesta.

Tiet oli aurattu jo seitsemän maissa.

On perjantai, eli huomenna on enemmän aikaa omille tekemisille.

Saan vähän vaihtelua työtehtäviin tänään.

Tulostin toimi, vaikka ensin näytti, ettei se toimi.

Ehdin eilen illalla piirtää.

Sain hoidettua tympeitä byrokraattisia juttuja vähän eteenpäin.

Oli lyhyt mutta mukava keskustelu.

Tapasin todella herttaisia koiria.

Tietokoneen aloitusnäytön kuva nosti taas merkityksellisiä muistoja lapsuuden luontoretkestä.

Sain vietyä kassillisen kartonkipakkauksia kierrätykseen.

Onnistuin löytämään ”onnen onnettomuudessa”. 

Jatketaan tästä...

Myönteisyysprojekti 2019

Jippii... Vaihteeksi taas kaunis kuva tietokoneen aloitusnäytössä! Tulee
ihan lapsuuden retki Jaurutunturille mieleen...

Päätin aloittaa jonkinlaisen pienimuotoisen myönteisyysprojektin. Miksi?

Liian kriittinen ajattelu ei ainakaan kohenna mielialaa. Jos huomaa ja ajattelee vain ikäviä asioita, on todennäköisesti masentunut. Enkä halua olla masentunut.

Epäkohtien huomaaminen ja esille nostaminen tarvitsevat vastapainokseen myönteisiä asioita, ainakin suhteessa 1:5, ettei tule masentaneeksi toisiakin. Enkä halua masentaa muitakaan.

Kriittisyyteen keskittyminen lisää kriittisyyttä. Valittaminen lisää valittamista. Ja liiallinen negatiivinen ajattelu vie fyysisetkin voimat, ja saattaa suorastaan lamauttaa. Ja sekös on turhauttavaa, jos ei saa mukavia ja tärkeitä asioita tehdyksi sen takia, että on ajatellut itsensä toimintakyvyttömäksi…

Tähän kaikkeen on kyllä tieteellisiäkin perusteita. Hyvä populaaritieteellinen pikkukirja, jossa on paljon asiaa, on Mattilan ja Aarninsalon ”Onnentaidot – Kohti hyvää elämää”, josta saatan esittää poimintoja seuraavissa teksteissä.

Optimismi on kyllä terveellistä, muttei kannata kuitenkaan pyrkiä yltiöoptimistiksi! Se voi olla jopa vaarallista, jos se lisää riskinottoa. Monikohan optimistinen autoilija esimerkiksi törmää vastaantulijaan, kun uskoo, että kyllähän minä ehdin tuonkin ohittaa? Ei siis kannata olla ihan ääliöeuforinen ja jättää esimerkiksi turvavyö kiinnittämättä, tai laskea lapsiaan leikkimään moottoritielle.

Realismi on useimmiten järkevää, toisin kuin murehtiminen. Näennäispositiivisuus sen sijaan on kanssaihmisiä ärsyttävää, ja amerikkalaiset lohduttelukliseet, kuten ”kaikki on ihan hyvin, kaikki menee hienosti” jne. ovat tyhmiä ja valheellisia. Uskottava myönteisyys perustuu tosiasioihin, ei silmien sulkemiseen realiteeteilta. Mutta voi valita, mihin milloinkin kiinnittää katseensa! On hyvä huomata epäkohdat ja pyrkiä tekemään niille jotakin. Mutta jotta jaksaa tehdä sen, mitä on tarpeen, kannattaa välillä katsella valopilkkuja tässä maailmassa.

Jatkuva hilpeys ei ehkä ole sosiaalisesti suotavaa. On hyvä olla myötäelävä ja joustava tunnetiloissaan! On OK itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa. Joskus on tarpeen mennä pohjamutiin saakka, että saa kontaktin syvällä ahdingossaan rypevään ihmiseen. Mutta on tietysti tyhmää mennä jurottamaan ilojuhlaan tai nauraa rätkättämään hautajaisiin.

Ulkoisten olosuhteitten ei tarvitse olla ”täydelliset”, että ihminen voi kokea onnellisuutta. Vaikka olisikin joskus vähän sairas tai kipeä, saattaa silti olla myönteisessä mielentilassa. Ei ole pakko tuntea oloaan murheelliseksi, vaikka olisikin sairas, tai masentua, vaikka olisi väsynyt…

Huumori ja nauru pidentävät ikää (ilmeisesti ihan oikeasti)! Ainakin onnellisuus lisää elinvuosia. Jos siis haluaa elää pidempään, kannattaa opetella realistista myönteisyyttä…

Ja näin aion tehdä, aiempaa määrätietoisemmin, koska ihmiskunnan ahdinko tuntuu vain kasvavan, ja tässä ahdingossa uhkaa lamaantua toimintakyvyttömäksi, ellei nostata vastavoimaksi omaa myönteisyyttään. Jää muuten ilmastonmuutos omaltakin osalta hidastamatta ja kanssaihmisten kärsimys sietämättä, ja muuttuu lopullisesti jurottavaksi möykyksi itsekin. Mutta ainahan tähän voi pessimistisesti sanoa, että mitäpä sillä on väliä, jos kuolee aiemmin kuin toiset. Eipähän kärsi niin kauan, ja eipähän tarvitse nähdä, miten maailma pilaantuu…

Mutta, en aio itse ajatella noin, enkä haluakaan. Haluan elää merkityksellistä ja mielekästä elämää, ja siksi valitsen realistisen myönteisyyden. En yltiöoptimismia enkä näennäispositiivisuutta, vaan totuudellisen asenteen. Kaikki ei ole pielessä, varsinkaan aina! Kokeilen siis kasvattaa itseäni myönteisemmäksi ensinnäkin harjaannuttamalla itseni huomaamaan pienetkin myönteisesti kokemani asiat päivittäin. Kuten Joulun alla totesi ”Hyvän Joulun vinkeissä”, pienikin yritys voi johtaa hyvään kierteeseen!

Tässä on myönteisiä havaintojani parin päivän ajalta, jos joku haluaa ottaa mallia siitä, miten vaatimattomasta henkisestä harjoituksesta myönteisyyden kehittämisessä on kyse. Kirjaamani myönteiset asiat saattavat vaikuttaa typeriltä ja naurettavilta, kuten vaikkapa se, että olen iloinen hyvästä pyyhekumista. Mutta jos pyyhekumi olisi huono ja tuhraannuttava, siitäkin saattaisi huonona päivänä kehittyä katastrofi ”Saakeli kun pitää tämänkin olla näin p…a, kaikki menee tänään päin p-tä!”

Pikkuasiatkin siis lasketaan, koska kestävämpi myönteinen mieliala rakentuu nimenomaan sellaisten huomaamisesta!

Työhuoneessa on lämpimämpää kuin kahvihuoneessa.

Auto lähti hyvin käyntiin aamulla.

Pihapensas oli todella hienon näköinen lumikerroksella kuorrutettuna.

Koirani oli mukavan hellyydenkipeä aamulla.

Minulla on mahdollisuus olla avuksi monessa asiassa.

Sain eilen tehtyä ruokaa, jossa oli paljon kasviksia.

Tänään ei ole niin pitkä työmatka.

Olen jaksanut tehdä harjoituksia päivittäin jo kaksi viikkoa!

Reilun vuoden vanha laukku on vielä ehjä, enkä ole vielä ehtinyt sotkea sen sisäpuolta.

Lyijykynät, joitten päässä on kumi, ovat olleet täällä todella hyödyllisiä!

Löysin teepussin, vaikken uskonut, että sellainen olisi laukussani!

Tänään ei tarvitse laittaa ruokaa!

Itse tekemäni kirjoitusalustatyyny on todella kätevä.

Olen tänään tavannut jopa kaksi hyväntuulista ihmistä!

Sain pari hyvää ideaa vihkoon kirjattavaksi.

Oli mukava muistella lapsuuden suosikkileluja, kuten muovielukoita.

Sain tehtyä epämääräisen byrokraattisen homman.

Selvisin hengissä työmatkasta epäinhimillisessä ajokelissä.

Sain hieman autetuksi työkaveria.

Tänään on perjantai, mikä tarkoittaa, ettei huomenaamulla tarvitse herätä ennen kuutta.

Lämmitetty kahvi oli ihan hyvää!

Pidän tämänhetkisestä taustakuvasta.

Varhaiskeskiajalla on tehty erikoisia kuvia, joita huvittaa katsella.

Onneksi avolehtiöitä on vielä kaksi jäljellä ja pyyhekumikin on melkein uusi; se kestää vielä monta vuotta!

En saanut aikaiseksi ottaa mehua mukaan, mutta onneksi hanavesi on juotavaa.

Selvisin kotiin!

Tänään on kirjoittamisaikaa.
…

Jatketaan tästä!

Haasteellista mutta hauskaa uutta vuotta!

Vuosi vaihtui, ja olen pohdiskelevalla mielellä. Olen viime aikoina lueskellut ilmastonmuutokseen liittyvistä aiheista, ja joitakin terapeuttisia kirjoja, joista saattaa olla apua myöskin ilmastoahdistukseen, kunhan niitä vielä vähän reflektoin. Asioita leijailee ja liikehtii päässäni, jäsentymättä vielä valmiiksi. Yritän lähinnä palauttaa mieleen sen, mitkä asiat ovat tärkeimpiä. Kaikkeen ei ihminen ehdi, eikä pysty kuitenkaan. Mitä siis on mielekästä tehdä, mihin asioihin seuraavaksi keskittyisin?

Arjessa on joitakin ”pakkoja” jotka on hoidettava. Taisin tosin itse kirjoittaa joskus peruskouluiässä koulun lehteen jonkun stressinvastaisen pakinan siitä, ettei mikään muu ole pakko kuin kuolema. Ihminenhän voi valita äärimmillään täydellisen tekemättömyyden (siis, jättää tekemättä kaikki ne ”pakot” ja ”pitäisi”-jutut, joita luulee välttämättömiksi tehdä, ja kaiken muunkin), ja silloin pakostikin kuolee jossain vaiheessa, ennemmin (ellei kukaan muu tee mitään) tai myöhemmin (vaikka muut tekisivätkin kaikkensa ylläpitääkseen elämääsi).

No, niitten päivittäisten ”pakkojen” jälkeen ihmiselle jää sitten ehkä jonkin verran aikaa, jonka käyttämisen voi valita vapaammin. Ajankäyttö heijastelee ihmisen arvoja. Monilla onkin mielekkäitä ja arvojen mukaisia tekemisiä vapaa-ajalleen. Jos ihminen lähinnä kuluttaa aikaansa, hänellä ei ilmeisesti ole sellaista arvoa, joka saisi hänet tekemään jotakin tarkoituksellisempaa. Jos hän taas valitsee tekemisensä muitten ihmisten antaman mallin mukaan, hän saattaa orjailla lähipiirin antamaa mallia tai maailman trendejä. No, jos joku sanoo tänä päivänä, ettei hänellä ole mitään järkevää tekemistä elämässään, olisi viisasta tarjota hänelle vaihtoehdoksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen hidastaminen omilla teoillaan ja valinnoillaan. Siinä asiassa voi varmasti tehdä jotakin, ellei ole muutakaan tekemistä. Se on merkityksellistä, tärkeää, ja ansaitsee kiitoksen.

Jotkut väittävät, ettei yksittäisten ihmisten teoilla ja pienillä arjen valinnoilla olisi muka merkitystä kokonaisongelmassa, eli ilmastokatastrofin ehkäisyssä. Mutta eihän se ole totta! Jos kaikki pienet osaset jossakin systeemissä muuttavat toimintaansa, koko systeemi muuttuu. Jos enemmistö alkaa toimia eri tavalla, muutospaine kohdistuu niihin, jotka eivät haluaisi syystä tai toisesta muuttaa toimintaansa. Väitteet, ettei yhden ihmisen pienellä ekologisella valinnalla olisi muka merkitystä, vapauttavat yksilön vastuusta muuttaa toimintaansa. Vastuu sysätään ”järjestelmälle”, poliitikoille, toisille valtioille…

Jos kaikki ajattelevat näin, eli pallottelevat vastuuta muille, kukaan ei tee mitään. Mikään ei muutu. Mutta oikeasti, eikö yhteiskunnan ja esim. teollisuuden toiminta perustu ihmisiin? Ihmisiähän ne ovat, jotka valitsevat, mitä ja missä tuotettuja tavaroita ostavat. Tuotteen valmistaminen loppuu, jos kukaan ei osta sitä. Kuluttaja siis päättää, mitä tehtaan kannattaa tehtailla. Kuluttaja valitsee, haksahtaako hän turhakkeisiin mainonnan perusteella. Olenko siis vain pieni, mitätön ihminen, joka en tee mitään haittaa pienillä teoillani? Jos olen onnistunut tekemään haittaa ympäristölle pienilläkin tekemisilläni ja valinnoillani, pystyn kyllä tekemään hyötyäkin, samassa määrin.

"Mutta enhän se ollut minä, se oli systeemi!" Mutta mistä systeemi muodostuu? Poliitikotkin ovat, kumma kyllä, ihan vain ihmisiä. Ja valtiotkin koostuvat kansasta, eli ihmisistä. Ihmisneuvostot, muut kokoonpanot ja asioita vatvovat elimet tekevät päätöksiä isoista asioista, ja ne yksittäisten ihmisten yhteiset päätökset ratkaisevat maailman kohtalon (siltä osin kuin se on ylipäätään ihmisistä kiinni). Onko siis ihan samantekevää, mitä nuo päättävissä elimissä istuvat, yksittäiset ihmiset ajattelevat yksilön vastuusta? Haittaako se, jos hallituksessa istuu tyyppi, joka ajattelee, ettei yhden ihmisen teoilla ole mitään väliä? Hän saa siis itsekin jatkaa ökyelämäänsä, mutta kiinalaisten tai joittenkin muitten pitää tehdä ne epämukavat muutokset, joilla ilmastonmuutosta hidastetaan…

On aika turhauttavaa, jos vain vastuuntuntoiset tekevät edes jotakin, ja vastuuttomat eivät edes yritä tehdä mitään. Oikeasti on ihailtavaa, jos joku pystyy muuttamaan elämäänsä ekologisemmaksi. Jos joku vähättelee sellaista muutosta, väheksyminen kumpuaa ehkä huonosta omastatunnosta, jos itse ei tule tehneeksi mitään asioitten eteen. Tiedän kyllä, että monella kyse on jaksamisen puutteesta ja muista haasteista elämässä, ja ekologisten seikkojen huomiointi omassa arjessa ja elämäntavassa olisi juuri nyt liian vaikeaa. Olisikin kohtuutonta odottaa, että heikommassa asemassa olevat yksilöt, joitten omakin selviytyminen on pelkkää taistelua, joutuisivat suuremmassa vastuuntunnossaan kantamaan enemmän vastuuta ilmastonmuutoksen hidastamisesta kuin ns. hyvinvoivat, vauraudessa elävät ihmiset. Sen sijaan kohtuullista olisi odottaa, että terveet ja suhteellisen ongelmattomat ihmiset jaksaisivat edes jonkin verran ponnistella ekologiseen suuntaan, yhteisvastuullisesti. Mutta jos oma napa on tärkein, niin eipä sitä paljoakaan mieti, miten tulevat sukupolvet selviytyvät. Eivätkä kaikki ihmiset tunne niin suurta huolta luonnosta ja eläimistä; heidän mielestään ihmisillä on ilmeisesti oikeus riistää ja hyväksikäyttää luomakuntaa…

Aloin selvästikin muuttua kriittiseksi ja ärtyneeksi, kun mietin tätä asiaa. Yritän kyllä miettiä sitäkin, mitä muutoksia voisi itse vielä tehdä, jos voisi, mutta jotkut muutokset vaativat rahaa, ja rahan tienaaminen saattaa tarkoittaa lisäpäästöjä moniksi vuosiksi. Tarvitsisin etätyön. Juuri nyt en voi noin vain lähteä jonnekin ekologiseen telttamajaan elelemään, tai vaeltelemaan sähköllä toimivalla asuntoautolla. (Tajusin vasta äsken, että Ohdakemaa-sarjan Vaeltajat ovat sen maailman minimalisteja; heillä on vain sen verran omaisuutta, jonka he jaksavat kantaa mukanaan kävellen, ei siis lentolaukussa…)

Mutta, mikä olikaan tärkeintä, niin se, että jaksaisi kaikesta huolimatta suhtautua myötätuntoisesti lähimmäisiinsä, lievittää kärsimystä, milloin voi, ja pysyisi itse jotakuinkin toimintakykyisenä, koska muuten ei saa tehdyksi mitään. Ei kannata siis masentaa ja ahdistaa itseään tai toisia liiaksi, joten, anteeksi valitukseni! Yritän nyt kovasti saada huomioni takaisin myönteiseen. Luontomaisemakuvat toimivat joskus siinä tarkoituksessa. Mutta nykyään ärsyttää sekin, että tietokoneen aloitusnäytön kuvissa ja taustakuvissa on hienoon maisemaan usein otettu mukaan myös ihminen tai jotakin ihmisestä muistuttavaa. Ymmärrän sen, että kuvien saamiseksi jonkun on täytynyt matkustaa paikanpäälle, ellei kuvaa ole otettu jollain lennätettävällä härvelillä, mutta pitääkö ihmisen läsnäoloa korostaa maisemakuvissakin, aivan kuin rohkaisten kaikkia muitakin hakeutumaan kyseiseen paikkaan? Eikö ihminen voisi joskus olla ihan vain katselija, tunkematta isoa egoaan näkyville jopa koskemattomaan luontoon?

Ulkomaanmatkailumainokset (eli varsinkin lentoturismiin yllyttävä mielikuvamainonta) olisi pitänyt kieltää jo vuosikausia sitten, siinä missä tupakka- ja alkoholimainontakin. Jos ihmisen on tarpeen matkustaa jonnekin, kyllä hän osaa selvittää, miten sinne pääsee, ilmankin mainoksia. Turhien ja haitallisten mielihalujen luominen mielikuvamainonnalla on yleensäkin niin epäeettistä, etten jaksa tällä hetkellä olla sanomatta sitä ”ääneen”. Olen jo yli 20 vuotta boikotoinut mainoksellisia TV-kanavia. Ymmärrän kyllä informatiiviset mainokset ja tiedotteet osana tarpeellista viestintää, ja sellaista minun on itsekin yritettävä käyttää esim. kirjojeni olemassaolosta kertoakseni, vaikka sekin tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, vaikka asia olisikin hyvä...

Mutta mitä turhempi tuote ja raflaavampi mainos, sitä enemmän herää ihmetystä siihen, miten helposti kusetettavissa ihmismassat ovatkaan, ja miten jotkut voivat olla niin omatunnottomia, että käyttävät hyväkseen näitä höppänöitä, jotka rakentavat elämäänsä mainosten mukaiseksi. Ja miten vastuuttomia ovatkaan ne, jotka ylipäätään tuottavat turhakkeita myyntiin, itselleen rahaa saadakseen. Ja kun on rahaa, sitä pitää tietysti kuluttaa... En usko, että "vaurastuminen" pelastaa maailman (kuten jossakin kuulemma väitetään?), jos se tarkoittaa kulutuksen kasvamista. Kohtuullinen elintaso kaikille ja kohtuus kulutuksessa sen sijaan kuulostaa jo paremmalta tavoitteelta. Kulutusriippuvuus on koko maailmaa kalvava tauti. Pitääkö siihen todellakin vielä ihmisiä yllyttää mielikuvamainonnalla ja ylläpitämällä harhaa, että vauraus on välttämätöntä onnellisuudelle?

PS: Omatuntoni vaatii lisäämään vielä rakentavan ”loppukevennyksen” tälle ärtyneelle valitukselleni. Kokeile tänään tehdä jotakin, joka rikkoo tottumuksiasi ja valmistaa mieltäsi muutoksille (jotka ovat siis tarpeen ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi). Tee jotakin väärinpäin, hullusti tai muuten eri tavoin kuin yleensä (vaarattomasti!). Laita vaikka eriväriset sukat jalkaan, jonkun toisen ihmisen vaate tai hattu päähän, tai käytä tahallasi rikkinäistä vaatetta. Tai konttaa tai ryömi osa matkasta makuuhuoneesta olohuoneeseen. Piirtele kuin yksivuotias, kättä vaihdellen. Makaa lattialla ja kuvittele, miltä tuntuisi kävellä katossa. Puhu osa puheistasi kontinkielellä tai siansaksaksi. Tee omituista mutta syömäkelpoista ruokaa. Mene pöydän alle syömään. Ryömi sohvan taakse ja lymyile siellä vähän aikaa. Nuku väärinpäin tai tee itsellesi hassu nukkumamaja. Jos et koskaan leiki, leiki tänään. Se ehkäisee kalkkeutumista…

Jos haluaa muuttaa tottumuksiaan, entisen tavan rikkominen luo pohjaa uuden rakentamiselle. Vanha viisaus väittää, että kun jonkun asian on toistanut 21 kertaa, siitä tulee tapa. Valitse siis joku hyödyllinen (ja hauska) asia, ja tee siitä tapa.