Terapeutin sosiaalinen kuormitus - Mitä EI kannata tehdä?

JK. Aiempia nukkesarjakuvia:

"Episodi onnekkaan luuserin arjesta"

"Taideterapeuttista vertaistukea"

"Itsetunnon käsittelyä"

(Taide-)terapeuttista Joulunaikaa!

"Helmi kosmoksessa" (THK 2023)
Tämä liittyy jossain määrin tekstissä mainittuun tarinaan.

Siirrellessäni talteen erinäisiä tiedostoja vanhalta ja väsähtäneeltä läppäriltäni jäin lueskelemaan sekalaisia, vanhempia materiaaleja, kuten joitakin muistiinpanoja ja omia käsikirjoituksiani. Edelleen jotkut omasta päästä keksimäni kohtaukset huvittavat tai liikuttavat minua, olipa sellainen outoa tai ei; olen siis ”viihdekirjallisuuden” suhteen melko omavarainen…

Nyt en ole moniin kuukausiin kirjoittanut mitään pidempää tarinaa; osin siksi, että viime talvena opiskelin taideterapiaohjaajaksi, ja luovat tekemiseni olivat enemmän kuvallisia kuin sanallisia, eikä ollut kyllä aikaakaan useampaan projektiin. Nyt viime aikoina en tosin ole kovin paljon tehnyt kuviakaan; ehkä siksi, että olen innostunut enemmän kolmiulotteisista värkkäyksistä. Mutta noita vanhempia käsikirjoituksiani silmäillessäni aloin pohdiskella, kannattaisiko minun lueskella ihan läpikotaisin noita omia tarinoitani, sillä mielin, että nousisiko niistä jokin riittävästi itseäni innostava uusi tarina. Tarinoittenkin kirjoittaminenhan on terapeuttista, etenkin kun sitä tekee sisäsyntyisesti, eikä markkinatalouden ehdoilla…

No, näissä tunnelmissa mieleeni pälkähti yksi kohtaus ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutusta”, jossa tarinan kertoja Johannes kuvaa prosessia, joka on hyvä esimerkki suunnittelemattomasta taideterapeuttisesta työskentelystä. Tilanne tapahtuu lukion kuvaamataidon tunnilla, ja siinä Johannes löytää kanavan ilmaista ahdistustaan; niin omaansa kuin ystävänsä Iljan kärsimyksen myötäelämisestä nousevaa.

Kirjoitin tämän kohtauksen siis jo vuosia aiemmin, kun en ollut vielä sen kummemmin opiskellut taideterapeuttista työskentelyä, mutta olin kuitenkin itsekseni kokeillut kuvallista prosessointia aika ajoin ja havainnut sen terapeuttisen tehon.


Paperi edessäni on sietämättömän viileä ja asiallinen; kylmä, myötätunnoton, puutunut. Viivat, joita käteni vetää, ovat järkeviä ja tunteettomia. Hahmotelmani on kliininen maisema. Puut ovat pelkkiä tunteettomia möhkäleitä, ja kaikki muukin kirkuu mykkänä elottomuuttaan. Luonnostelma on kuollut, jäykkä, mustavalkoinen.

Vihaan piirrostani jo ennen kuin se alkaa hahmottua paperille. Lopulta en voi enää sietää sen kliinisyyttä. Otan tummemman luonnoskynän ja alan vedellä uusia viivoja aiempien päälle. Haluan nähdä Iljan tuskan jokaisessa puussa ja kivessä; jokaisessa notkossa ja joenuomassa, taivaan jokaisessa pilvessä ja tuulessa, joka notkistaa puitten latvoja. Hänen kärsimyksensä muuttuu viivoiksi paperille, ja lisään siihen myös omaa kärsimystäni. Otan värejä, joita en yleensä käytä. Sekoitan niitä, kunnes ne näyttävät kaoottiselta, yltyvältä tuskaltani. Lisään verta ja kyyneliä jokaiseen kipujen käpertämään puuhun; tahraan kivien pinnat sappinesteellä, ja maalaan taivaan tuskaisesti hikoilevaksi, veripisaroitten värjäämäksi. Ja silti kaikki onkin äkkiä kaunista; niin kaunista, etten voi käsittää sitä, että se on ilmestynyt siihen minun käteni kautta.

(T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu 2021)

Rämpimistä joululomaa kohti? OK, NYT, ja itsemyötätuntoa!

Tuo ei ole "alter egoni", mutta voisi olla joku samantapaista
työtä tekevä nukkeihminen.

Eipä tullut tänä vuonna tehtyä minkäänlaista ”joulukalenteria”, kuten viime vuonna tein. Mutta koska monikaan viime vuonna adventtiaikaan kirjoittamani asia ei sinänsä ole vielä vanhentunut, tässä linkki vuodentakaiseen ”kalenteriini”. (Tuo eka teksti sopii tämänkin päivän tunnelmiin...)

No, viime viikkoina on mennyt ehkä keskimääräistä enemmän aikaa työrasituksesta palautumiseen, koska on ollut aikapaineita eri työtehtävissä, paljon sekalaista uutta asiaa, jota pitäisi oppia, niin byrokratiaa kuin ammatillista, ja palavereissa asiantuntijan roolissa olemista, sen perusasiakastyön lisäksi. Ja vaikka olen alkujaankin valinnut tehdä vähemmän työtunteja kuin normi-ihmiset, tänä syksynä on tullut helposti pidempiä työpäiviä, ja sitten väsyttää iltaisin niin paljon, etten jaksa tehdä paljoakaan muuta kuin pakolliset ja sitten jotakin, mikä ei rasita aivoja samalla tavalla kuin leipätyö.

Ja kyllähän minäkin olen kaamosaikaan väsyneempi kuin valoisampana aikana, kuten moni muukin. Mutta onnekseni minulle ei enää tule automaattisesti sitä ajatusta, että ”en jaksa MITÄÄN”, kun huomaan olevani väsynyt. Sellainen ”en jaksa mitään”- ajatus oli nimittäin aika lannistava ja masentava.

Nykyään ”ajatusvirtani” saattaa olla esimerkiksi tämäntapainen:

”Voi paska kun väsyttää… En kyllä jaksa NYT enää tehdä mitään rasittavaa… Mie oon ihan väsynyt… Ok, en jaksa… Väsyttää… No ei oo ihme, kun oli niin rasittava päivä… En tee kyllä enää mitään rasittavaa, kun oon jo ihan väsynyt… Ok, ei oo pakko tehdä… Parempi lepäillä… Ehkä huomenna taas jaksaa…”

Avainsanoja tuossa tajunnanvirrassa ovat: ”NYT” ja ”OK.”

”OK” viittaa siihen, että haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt, jos kerta olen, eikä ole mitään järkeä teeskennellä, etten ole; tai haukkua itseä siitä, että on väsynyt, kun sille väsymykselle on vieläpä ihan looginen selitys. Jos sanoo itselleen, ettei saisi olla väsynyt, vaan pitäisi olla pirteä, aiheuttaa itse itselleen lisää stressiä ja pahaa mieltä. Miksi haluaisin olla väsymyksen lisäksi pahalla päällä?

”NYT” viittaa siihen, että oletan, että väsymyksessä on todennäköisesti kyse ohimenevästä tilasta; tai, en ainakaan voi varmaksi tietää, etteikö väsymys menisi ohi, vaan saattaa siis mennäkin vaikkapa yön yli nukuttuani! Eli, sen sijaan, että väittäisin, ”etten jaksa enää mitään”, voin todeta, että ”NYT väsyttää”, josta seuraa itsemyötätuntoinen ajatus: ”Tarvitsen lepoa”. Siihen voi lisätä toiveikkuutta lisäävän ajatuksen siitä, että yleensä jaksaa paremmin levättyään, tai ehkä sitten viikonloppuna, tai sitten, kun kaamosaika on ohi… Ainakin sitten joskus! Ja vaikkei jaksaisikaan, se on sen ajan murhe, eikä NYT…

Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani, koska olen taipuvainen ylikuormittumaan sekä ulkoisten tekijöitten että oman pääni sisäisten tekijöitten laukaisemista reaktioista. Aistikuormitukselta on vaikea suojautua etenkin kodin ulkopuolella, sosiaalista kuormitusta ei voi kokonaan välttää, kun tekee töitä ihmisten kanssa, ja vilkas mielikuvitukseni keksii helposti kaikenlaisia ajatuskulkuja, joihin saattaa ehtiä reagoida ennen kuin tiedostaa, ettei tarvitsisi…

Kaikkein merkityksellisin teko, jonka olen saanut, Luojan kiitos, tehtyä kuormittumistaipumukselleni, on ollut tietoisuustaitojen päivittäinen harjoittelu, ja näihin liittyen useampi, vaikka lyhyempikin rentoutushetki silmät kiinni maaten, syvään hengitellen. Yritän pitää näistä kiinni, koska huomaan kyllä, jos nämä ”hengähdyshetket” jäävät joinakin päivinä vähiin.

Ja OK, NYT en enää jaksa kirjoittaa enempää, enkä aio piiskata itseäni tekemään mitään muutakaan aivoja rasittavaa tänään. Myötätuntoista joulunaikaa! Itsemyötätunto heijastuu parhaimmillaan myös lähimmäisiin.

Episodi onnekkaan luuserin arjesta

HUOM. Leevi esiintyy myös tässä sarjiksessa, ja Santeri tässä.

Ja noihin repliikkeihin jäi pari kirjoitusvirhettä, koska poltin oikean käden keskisormen laittaessani uuniin tulia, ja jouduin pitämään sormea vesikipossa ja kirjoittamaan tekstit vasemmalla kädellä, mikä oli aika kömpelöä, mutta halusin saada tämän valmiiksi tänään...

Pikku-ukosta mahtisonniksi - ja poks!

Jos aihe alkaa liikaa inhottaa, niin huomio
tähän :)

En taaskaan oikeastaan haluaisi edes aloittaa kirjoittamista, koska on vaikea hillitä itseään ”sanomasta” vihaisia ja rumiakin asioita, jos niin sanotusti ”avaa suunsa”. Kauniit ja toiveikkaat sanat tuntuvat tällaisessa maailmantilanteessa vastenmielisen epäuskottavilta. Enkä minä ole koskaan ollut erityisen optimistinen, ja etenkin juuri nyt on haastavaa kaivella väen väkisin mitään myönteisiä huomioita sen enempää näiltä periltä kuin rapakonkaan takaa.

On suorastaan tympinyt katsoa ajankohtaisuutisia, ja kun en nyt erityisemmin pidä tietystä pyöreäsuisesta naamasta, etenkään, jos sen omistaja elehtii ja ilmeilee hävyttömästi, on tullut tarve jopa suorastaan välttää suoraa katsetta ruutuihin, joissa saattaisi nähdä tuon tietyn kuuluisan pärstän.

Rumasti sanottu, mutta olkoon minun häpeäni, etten nyt kykene tätä mielipidettäni pidättelemään. Voihan sitä ihminen ilmaista vaikkapa sellaisenkin asian, ettei pidä jonkun koirarodun naamasta, ja sitten joutuukin noloon tilanteeseen, kun joku hyvänpäiväntuttu sanookin sitten omistavansa juuri sellaisen koiran. Ehkäpä joudun nolostumaan siitä, että joku lukija sattuukin ihailemaan kyseisen ihmisen naamaa.

No, yleensä, vaikka joku koira olisikin rumanpuoleinen, en minä sinänsä sitä inhoa sen ulkonäön takia, koska useimmiten elikot ovat ihan sympaattisia, vaikka olisivatkin vähän rumanlaisia. Ja makuasiahan se on. Ehkäpä joku ihminen pitää sellaista edellä mainitsemaani ihmisnaamaa komeana ja sen ilmehdintää viehättävänä.

En tiettävästi kuitenkaan ole ainoa ihminen, joka ei olisi halunnut kyseisen naaman omistajan pääsevän sellaiseen asemaan, johon hän nyt näyttäisi olevan pääsemässä. Mutta minkäpä tuolle asialle voi, kun niin moni hänet kerta halusi sellaiselle paikalle, ja täytyneehän demokratian kökköisempääkin muotoa arvottaa sentään paremmaksi kuin diktatuuria. Tosin se kökköinenkin kahden-vaihtoehdon-demokraattisuus saattaa neljän seuraavan vuoden aikana jäädä yhden ihmisen mielialojen ja mielihalujen temmellyskentän uhriksi.

Toivonpa, että ihmisten silmät avautuisivat mahdollisimman harmittomalla, mutta tehokkaalla tavalla, ja että kyseinen henkilö voisi mennä viettämään rauhallisia eläkepäiviä jonnekin, jossa ei aiheuta enää laajamittaisia vahinkoja. Samaa toivottelen kyllä joillekuille muillekin valtaapitäville. En minä halua kenenkään ”tuhoa” tai pahaa kenellekään, mutta olisi ehkä maapallon tulevaisuuden kannalta suotavaa, jos jotkut ihmiset maailmassa muuttuisivat nykyistä harmittomammiksi eläjiksi.

Yritin tässä yhtenä iltana saada itseni ymmärtämään laajemmassakin mittakaavassa, ettei jonkun tahon inhottavaa ja aggressiivista käytöstä todellakaan voi vähentää toimimalla samalla tavalla itse. Siis, jos itse on inhottava inhottavaa tahoa kohtaan, inhottavuuden kokonaismäärä vain kasvaa. Ja jos hyökkää aggressiivisesti mahtisonni-öhöttäjiä vastaan, muuttuvatko he siitä sen empaattisemmiksi ihmisiksi? Eivätköhän he vain pullistele ja puhise entistäkin enemmän…?

Niin että jos maailman mahtisonnivaltaa edustaa symbolisesti yhdenlainen hökötysrakennelma, voi olla energiantuhlausta yrittää hyökätä sitä vastaan ja yrittää saada sitä ”olemaan olematta olemassa” olemalla sille ilkeä, uhkailemalla sitä, tai kokeilemalla saada sitä jollain keinolla kumoon. Aina tulee nousemaan uusia mahtisonneja, jotka vain vahvistuvat vastustuksesta (ja puhun siis näistä ”mahtisonneista” symbolisesti, sukupuoli-identiteetistä riippumatta).

Alkujaan jokainen mahtisonni on kokenut itsensä jollain tapaa ”pikku-ukoksi” ja siksi uhatuksi, ja pyrkinyt kompensoimaan tätä tunnetta pullistumalla mahdollisimman mahtavaksi, keinolla millä hyvänsä. Eikä hän varmasti suostu enää kutistumaan pikkuruiseksi, koska se on ollut liian pelottavaa…

Mutta miten kävikään ilkeälle pikku-ukolle satumaailmassa? Kun se epäonnistui juonissaan eikä saanut hyvää sankaria tuhotuksi, se turhautui ja poksahti omaan frustraatiokiukkuunsa. Mahtisonnien olisi lohduttavaa tietää, että vaikka he poksahtaisivatkin ja olisivat taas ihan vaan pikku-ukkoja, joku taho saattaisi jopa sääliä ja armahtaa heitäkin. Pikku-ukkokin voisi valaistua ja saada rauhan tiedostaessaan, ettei oikeastaan ole mikään pikku-ukko, vaan olento, joka on.

No, yritin nyt ajatella myönteisesti ja rakentavasti…

Tarkoitus oli sanoa, että parempi on käyttää omat energiansa ja saamansa ajan kasvattaakseen hyvää; vastavoimaksi kaikelle vastenmieliselle tässä maailmassa, eikä antaa huomionsa viipyillä liiaksi siinä kaikessa inhottavassa, johon tämänkin tekstin aihe lukeutuu. Sen inhottavuuden olemassaoloa ei tietenkään kannata unohtaa kokonaan, mutta ei sitä alituiseen tarvitse toljottaakaan ja aiheuttaa itselleen pahaa mieltä moisella ajanvietteellä.

Se kasvaa, mihin keskittyy, enkä halua ainakaan sen yhden pärstän kasvavan mielikuvissani.

Taideterapeuttista vertaistukea

 

JK: Tässä tekstissä vähän taustaa siihen, mistä on kyse.